Ragar ja Repin (Ragar 2)

Moikka!

Ragar heräsi tuhahtaen. Hänen ei ollut ollut tarkoitus nukahtaa näin pitkäksi aikaa. Mitään ei kuulunut, joten kaikki olivat poissa, mikä taas tarkoitti, että he olivat harjoituksissa. Kukaan ei sitten ollut viitsinyt yrittää herättää häntä, vaikka edes potkimalla. Hän tunki saappaat jalkaansa ja yritti suoristaa nukkuessa rypistyneitä vaatteitaan. Oli iltapäivä ja kuumaa kuten jo useampana aiempana päivänä. Ragar hiippaili harjoituskentän luo vain huomatakseen, ettei kukaan varmaan ollut tajunnut hänen puuttumistaan tai jos olikin, ei pahemmin välittänyt siitä. Kentän ympärillä oli tavallista paljon enemmän ihmisiä. Miekat lojuivat maassa ja käynnissä oli painiottelu, jossa muutamat yleisen tunnelman innoittamana jopa kannustivat suosikkejaan. Ragar antoi katseensa kiertää yleisössä miettien samalla, miksi harjoitukset olivat riistäytyneet tällaisiksi. 

Vastakkaisella reunalla hänen katseensa osui pitkään mieheen, joka seurasi painia vierellään nuori tyttö. Tuo on Repinin isä, hän ajatteli, joten siinä tapauksessa… Hänen keskittymisensä kääntyi salamana kehään. Tosiaankin Repin ja Masok mylläsivät siellä täyttä vauhtia. Kumpikin oli yltä päältä pölyssä ja hiessä. Masok oli sillä hetkellä niskan päällä, mikä ei ollut kovin yllättävää, koska hän isokokoisena oli koko ryhmän paras tappelija. Ragar ihmetteli, miksi Repin tai kukaan mukaan ylipäänsä oli suostunut moiseen järjestelyyn, mutta hänen mietteensä keskeytti juuri silloin Repinin isä naisseuralaisen kirkaisu, koska hänen näkökulmastaan näytti siltä, että Masok oli lyömässä Repinin kaunista naamaa tohjoksi. Ragar käänsi katseensa parahiksi nähdäkseen, miten tytön selvästikin käskettiin olla hiljaa ja sitten Barak, jonka piti olla harjoitusten vetäjä, huusi lopetuskäskyn. Masok nousi ylös ja veti pystyyn myös kasvoiltaan täysin vahingoittumattoman Repinin. Repin meni isänsä luokse välittämättä likaisuudestaan ja Barak, jonka päivä ei taatusti ollut mennyt suunnitelmien mukaan, käski kaikkia ärhäkästi hajaantumaan. Ragar katsoi parhaaksi häipyä ensimmäisten joukossa.

Illalla hän jätti muut juomaan vieraan tarjoamaa olutta ja läksi tutulle metsäaukiolle. Kuutamo valaisi paikan ja kerrankin hän tunsi tarvetta käydä hetken lohikäärmehahmossaan. Pian vihreän-punainen olento hallitsi aukiota. Se lekutteli siipiään ja venytteli lihaksiaan jonkin aikaa, vetäytyi sitten spiraalille ja muuttui takaisin ihmiseksi. Ragar palasi istumaan aukion laidalle vatukkapensaiden luo, joissa ei ollut vielä marjoja. Hän repi sen sijaan niistä muutaman kuumuuden puolimädättämän lehden ja laittoi ne suuhunsa. Pureskeltuaan hetken hän asetti mällin ylähuuleensa. Oli jo puoliyö ja Ragarin oli täytynyt vaipua turruttavaan horteeseen, sillä hän lähes hyppäsi pystyyn, kun tunsi kosketuksen olkapäällään. ”Minä luulin, että olit paennut alkoholin kiroja, mutta näköjään olet löytänytkin jotain parempaa”, Repinin ivallinen ääni sanoi jostain hänen vierestään. ”Pitääkö sinun, helvetti, säikytellä?” Ragar sylkäisi olkansa yli vain huomatakseen, että oli näköjään hankkiutunut lehtimötöstä eroon jo aiemmin. 

Repin teki itselleen paikan hänen viereensä ja nojasi päätään hänen olkaansa. ”Ilmaiselta aterialta on hyvin epäkohteliasta lähteä”, hän valitti, mutta oli selkeästi huvittunut. Ragar murahti halveksivasti. ”Me saamme joka päivä ilmaisen aterian”, hän sanoi kohauttaen harteitaan niin, että Repin joutui nostamaan hetkeksi päätään. ”Kuka se isäsi mukana oleva tyttö on?” Nyt oli Repinin vuoro päästä halveksuva ääni. ”Liikkuvatko huhut näin hitaasti vai lähditkö tänne tosiaan niin aikaisin? Joka ikinen kyökkipiikakin tietää jo, että kyseessä on minun morsianehdokkaani.” Ragar kiemurteli itsensä parempaan asentoon yrittäen tällä kertaa olla häiritsemättä Repiniä. ”Lopeta tuo vääntelehtiminen. Ihan kuin tuntisit olosi epämukavaksi tässä”, tämä valitti. ”Niin minä tunsinkin. Ja minä kysyin sitä siksi, että minusta se tyttö oli sievä”, hän sanoi palauttaakseen keskustelu haluamalleen raiteelle. Repin kyräili hetken, mutta päätti näköjään sitten suostua siihen, ettei kaikki mennyt juuri kuin hän halusi. ”Hänen nimensä on Soma ja hän on pikkuserkkuni jossain polvessa. Hän on kamalan arka.” Ragar naurahti kuivasti. ”Ai, siksi koska hän kirkui, kun kuvitteli, että suloinen naamataulusi on kohta säpäleinä, kiitos Masokin nyrkin.” Repin oli kohdistanut katseensa käsiinsä ja venytteli pitkiä sormiaan. ”Jotakin sen suuntaista. Joka tapauksessa minä menen hänen kanssaan naimisiin. Isä tuli vain näyttämään hänet ennen kuin sopii asioista. Hän on sen verran joviaali.”

Ragar naksautti kieltään. Ihailtavan rauhallinen suhtautuminen, hän ajatteli. Hän ei tiennyt mitä olisi itse tehnyt samassa tilanteessa, mutta epäilemättä isä ja poika olivat päässeet kumpaakin tyydyttävään ratkaisuun. Repinin isä piti jollakin oudolla tavalla poikansa maineesta ja luultavasti siksi katsoi sitä läpi sormien. ”En osaa vielä lukea ajatuksiasi, joten olisi hyvä jos puhuisit jotakin”, Repin marisi. ”Älä kitise kuin pikku lapsi! Mietin vain, että suhtaudut koko juttuun tosi tasapainoisesti”, Ragar totesi sarkastisesti. Repin päästi selittämättömän kuuloisen naurahduksen. ”En usko, että olen suhtautunut koskaan mihinkään kovin tasapainoisesti, mutta isä olisi totta puhuen voinut valita jonkun paljon puistattavammankin.” Ragar kääntyi katsomaan toveriaan silmiin. Niissä näkyi hitunen tyytymättömyyttä, mikä johtui pikemmin siitä, että Repinin oli jälleen täytynyt liikuttaa päätään, jotta katsekontakti onnistuisi, kuin mistään naimahuolista. 

”Minulla oli outo tarve muuttua lohikäärmeeksi. Siksi tulin tänne niin aikaisin”, Ragar sanoi vaihtaen aihetta. Hän ehti nähdä kuinka äsken jokseenkin rauhalliset silmät syttyivät tuleen, kun Repin ponkaisi pystyyn. ”Yritätkö sinä sanoa, että olit lohikäärmeenä vain muutama tunti sitten? Ja olit sitten niin perkeleenmoinen idiootti, ettet voinut odottaa minua? Tai edes antaa jotakin etukäteistietoa, että sinut saattaisi nähdä tänään lohikäärmeenä?” Repin potkiskeli suutuksissaan maata Ragarin edessä. Kevyt yöilma tiheni hetkeksi äärimmilleen. Ragar huokasi, nousi ja asetti kätensä Repinin hartioille pitääkseen tämän paikoillaan. ”Olen melko varma, että se tarve johtui sinusta, jos se yhtään helpottaa asiaa”, hän sanoi. Repin irvisti hänelle, vaikka silmät olivat haipuneet jo hiillokseksi. ”Puukon kääntäminen haavassa helpottikin todella paljon, kiitos vain. Mutta saat anteeksi, jos…” 

Repin kietoi salamana kätensä Ragarin vartalon ympärille ja veti itsensä kuumottavan lähelle. Ragar tunsi kuinka huulet koskettivat nopeasti hänen kasvojaan ja sitten Repin olikin jo irti ja parin metrin päässä hänestä menossa menojaan pois aukiolta. ”Minä…”, Ragar onnistui sanomaan heikosti, mutta vain yön eläimet olivat enää kuulemassa sen.

                                                           

                                                             -Roona-

Mietteitä kirjasta XIV: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Hei!

Flavia de Luce on 11-vuotias salapoliisi, itseoppinut kemisti ja suuri myrkkyjen ihailija. Hän elää kartanossa Englannin maaseudulla leski-isänsä ja kahden vanhemman siskonsa kanssa. Hän päätyy todistamaan nukkemestarin outoa kuolemantapausta ja selvittämään sitä.

Aloitin lukemisen tästä sarjan toisesta osasta eikä siitä ollut haittaa paitsi (kenties) yhden asian suhteen. Flavian perhesuhteet jäivät minulle epäselviksi. Hänen äitinsä oli Harriet, joka kuoli onnettomuudessa Flavian ollessa yksivuotias. Tämä sanotaan kirjassa selvästi, mutta minua vaivaakin, oliko Harriet myös isosiskojen äiti. Koko katraan joukossa on paljon sisarkateutta ja Ophelia ja Daphne kiusaavatkin siskoaan jatkuvasti sanomalla, että tämän on adoptoitu. Mikään ei estä biologisia sisaruksia käyttäytymästä näin, mutta isosiskot kutsuvat Harrietia aina etunimellä kuin tämä olisi isän uusi vaimo, joskin heille rakas. Tosin kirja kerrotaan Flavian näkökulmasta ja Flaviahan pääosin inhoaa siskojaan, joten hän varmaan esittää heidän mielipiteensä ja sanansa hieman värittyneesti. Ophelian ja Daphnen nimistä (ja tietysti Flavian myös) on pakko huomauttaa sen verran, että kyllä se isä näyttää olleen kiinnostunut muustakin kuin postimerkkeilystään tai sitten äiti on antanut tytöille nimet, jolloin hatun nosto hänelle.

Tykkäsin erityisesti kirjan tyylistä. Kuten jo sanottu se on kirjoitettu niin, että Flavia on minäkertojana. Mutta kerronta on hykerryttävää sisäistä dialogia, joka hyppää välillä ulkopuolelle saadakseen sanoja muiden hahmojen suuhun. Flavia on pikkuvanha ja tietäväinen ja hänellä on ollut paljon aikaa lueskella ja tehdä kokeitaan laboratoriossaan, mutta on mainiota, että kirjailija ei unohda hänen loppujen lopuksi olevan vain 11-vuotias. Kukkien ja mehiläisten sekä aikuisten monimutkaisten ihmissuhteiden kuulukin olla senikäiselle vielä epäselviä. Ja tämä tulee esille vielä sisäisessä dialogissa eikä hahmoa nöyryyttävässä ulosanti tilanteessa. Pikkuvanhat hahmot kun usein kompastuvat siihen, että kirjailija jossain vaiheessa tuntuu unohtaneen heidän tosiasiassa olevan lapsia tai sitten tosiaan julkisesti ”nöyryyttä” heitä, mikä ei ole mukavaa, kun hahmoihin kiintyy. 

Jos pitää englantilaisista poliisi-/salapoliisisarjoista, ihastuu taatusti Flaviaankin. Varsinkin Rupertin murhaa tutkineet poliisit olivat juuri sellaisia hahmoja kuin poliisit noissa sarjoissa. Erona on se, että heitä kuvataan ulkopuolisen näkökulmasta. Ja kyllä Flavia toki jakaa tietojaan poliisille, mutta jotenkin se ei minusta tunnu samalta kuin esimerkiksi neiti Marple tai Hecule Poirot (tai murharyhmät) vaan Flavia on henkistä sukua ennemminkin rikoksia ratkoville papeille kuten Sydney ja isä Brown ja vertailu Sherlock Holmesiin on jo kemistintaitojen takia automaattista. Muutenkin tuttua hahmokuvastoa piisaa. On pastori, jolla on kuivakka ja takakireä vaimo ja vanhapiikasisarukset, jotka pyörittävät teehuonetta. Liittyykö muuten jotenkin luokkayhteiskuntaan, että englantilaiset noihin aikoihin sijoittuvat sarjat tykkäävät kovastikin vanhoista piioista? Mietin vain, että luokkayhteiskunnassahan jäi hieman väliinputoajaksi, jos ei päässyt naimisiin. Suomessa kun ei ole koskaan ollut niin voimakasta luokkayhteiskuntaa kuin Britanniassa niin hahmotyyppikin on vanhoissa elokuvissa erilainen, itsellisempi. Puhuttaessa hauskoista (ja hyvistä) sivuhahmoista täytyy vielä tietysti mainita saksalainen sotavanki, joka on hurahtanut Brönte-sisarusten romaaneihin.

                                                                  -Roona-

 

Yleistä löpinää kirjoista

Moips!

Luvassa luultavasti sekava teksti ja hämäriä pohdintoja. Olen lukenut viime aikoina lukenut paljon Harry Potter – fanikeskusteluja, joten käytän sieltä ja ihan Pottereista otettuja esimerkkejä. Kun olen jälkeenpäin lukenut omia kirja-arvostelujani, niin mietin tajuaakohan kukaan tiettyjä juttuja, joita olen selittänyt. Tapaan selittää jotkin asiat monimutkaisesti, mutta aion tässä nyt kertoa taustaoletuksia, joita minulla on automaattisesti, josko ne auttaisivat ymmärtämään logiikkaani vähän paremmin.

Ensiksikin, kirjailija on minulle aina kuningas. Jos hän on päättänyt, että jokin asia tapahtuu tai tietyt henkilöt paritetaan, niin se pitää vain hyväksyä. Monesti näkee tuolla Potter-keskusteluissa, että ihmiset sanovat tyyliin ”En tykännyt, että Harry ja Ginny menivät naimisiin, joten minun mielessäni ne eivät koskaan menneet”. Sanon ehkä vähän ilkeästi, mutta kenenkään muun kuin kirjoittajan mielellä ei ole tässä mitään merkitystä. Esimerkiksi Harryn ja Ginnyn naimisiin meno on kirjan sisäinen fakta, josta lukijalla voi (ja saa!) toki olla oma positiivinen, negatiivinen tai neutraali mielipiteensä, mutta ei se sitä faktaa muuksi muuta. Itsekin kirjoittajana minusta olisi jotenkin ikävää, jos random henkilö tulisi sanomaan, että ei tykännyt tapahtumasta X, joten siksi sitä ei ole hänelle olemassa. Tarkoitan kai pohjimmiltaan, ettei faktoja voi ohittaa vain siksi ettei satu pitämään niistä.

Kirjan sisäisistä faktoista on helppo siirtyä henkilöiden sisäiseen loogisuuteen. En yllättäen onnistunut löytämään yhtään esimerkkiä kirjoittamistani jutuista, mutta muistini mukaan ainakin joissain noista kirjoista olisi ollut epälooginen henkilö eli siis valittamista tämän asian suhteen. Päähenkilöillä ei tavallisesti ole ongelmia jatkuvuuden suhteen, lähinnä asia tulee eteen sivuhahmojen osalta, joiden kanssa kirjailija saattaa kokeilla kaikenlaista. Oikeastaan hyvää esimerkkiä on vaikea antaa, sillä kun henkilöhahmot ovat loogisia, niin asiaan ei juuri kiinnitä huomiota. Eli homman kiittäminen silloin kun se on kunnossa, on vaikeampaa kuin siitä valittaminen silloin kun se on pielessä. Huomautan vielä, että henkilö saa tietenkin kasvaa, kehittyä ja muuttuakin, kunhan mainitut asiat ovat hahmon sisäisesti tai tarinallisesti loogisia. Harry Potter on kokonaisuudessaan hyvä esimerkki tästä.

Yllä mainitut ovat niitä minua yleisluontoisesti häiritseviä asioita (jos siis sattuvat olemaan pielessä). Kaikki muu on sitten yleensä käsillä olevaan teokseen tai genreen liittyvää. En tykkää esimerkiksi asiasta, jota kutsuisin valittu-sydroomaksi. On tosi ärsyttävää, että sankari jauhamalla jauhaa, ettei sovi roolinsa ja vastaavasti roolinsa hyväksyessään rupeaa marttyyriksi, jonka vuoksi kukaan ei saa kuolla. Harryhän tekee juuri näin, mutta Rowling on kyllä onnistut pehmentämään asian melko siedettäväksi. Tämä on tosi tavallinen klisee fantasiakirjallisuudessa yleensäkin. Oletan, että kirjailijat ajattelevat tämän osoittavan tietynlaista nöyryyttä ja sitä kautta sopivuutta valituksi. Mutta vatvomisella ja hirveillä toistomäärillä siitä saadaan äkkiä ärsyttävää. 

Selkeiden asioiden vatvominen ärsyttää minua valtavasti. Tiedän itsekin kirjoittajana, että vellominen ja mehustelu on tiettyyn rajaan asti on ihanaa, mutta lukijaakin pitää sääliä sen verran, että asia ratkaistaan jossain vaiheessa tai että se ainakin etenee johonkin suuntaan. Tässä voin viitata ihan ensimmäisen blogissa julkaisemaani kirja-arvosteluun Mifongin ajasta, siellä olen asiasta puhunut. (Vaikka en ole erityisen hyvä keksimään otsikoita, niin "Mietteitä kirjasta" kyllä kuvaa mielestäni juuri minun kirjoituksiani paremmin kuin sana kirja-arvostelu.) Lukija on kuitenkin tavallaan kirjoittajan asiakas, joka ei tiedä mitä kirjoittajan päässä liikkuu, jos sitä ei hänelle kerrota.

                                                            -Roona-