Hei!
Flavia
de Luce on 11-vuotias salapoliisi, itseoppinut kemisti ja suuri myrkkyjen
ihailija. Hän elää kartanossa Englannin maaseudulla leski-isänsä ja kahden
vanhemman siskonsa kanssa. Hän päätyy todistamaan nukkemestarin outoa
kuolemantapausta ja selvittämään sitä.
Aloitin
lukemisen tästä sarjan toisesta osasta eikä siitä ollut haittaa paitsi
(kenties) yhden asian suhteen. Flavian perhesuhteet jäivät minulle epäselviksi.
Hänen äitinsä oli Harriet, joka kuoli onnettomuudessa Flavian ollessa
yksivuotias. Tämä sanotaan kirjassa selvästi, mutta minua vaivaakin, oliko
Harriet myös isosiskojen äiti. Koko katraan joukossa on paljon sisarkateutta ja
Ophelia ja Daphne kiusaavatkin siskoaan jatkuvasti sanomalla, että tämän on
adoptoitu. Mikään ei estä biologisia sisaruksia käyttäytymästä näin, mutta
isosiskot kutsuvat Harrietia aina etunimellä kuin tämä olisi isän uusi vaimo,
joskin heille rakas. Tosin kirja kerrotaan Flavian näkökulmasta ja Flaviahan
pääosin inhoaa siskojaan, joten hän varmaan esittää heidän mielipiteensä ja
sanansa hieman värittyneesti. Ophelian ja Daphnen nimistä (ja tietysti Flavian
myös) on pakko huomauttaa sen verran, että kyllä se isä näyttää olleen
kiinnostunut muustakin kuin postimerkkeilystään tai sitten äiti on antanut
tytöille nimet, jolloin hatun nosto hänelle.
Tykkäsin
erityisesti kirjan tyylistä. Kuten jo sanottu se on kirjoitettu niin, että
Flavia on minäkertojana. Mutta kerronta on hykerryttävää sisäistä dialogia,
joka hyppää välillä ulkopuolelle saadakseen sanoja muiden hahmojen suuhun.
Flavia on pikkuvanha ja tietäväinen ja hänellä on ollut paljon aikaa lueskella
ja tehdä kokeitaan laboratoriossaan, mutta on mainiota, että kirjailija ei
unohda hänen loppujen lopuksi olevan vain 11-vuotias. Kukkien ja mehiläisten
sekä aikuisten monimutkaisten ihmissuhteiden kuulukin olla senikäiselle vielä
epäselviä. Ja tämä tulee esille vielä sisäisessä dialogissa eikä hahmoa
nöyryyttävässä ulosanti tilanteessa. Pikkuvanhat hahmot kun usein kompastuvat
siihen, että kirjailija jossain vaiheessa tuntuu unohtaneen heidän tosiasiassa
olevan lapsia tai sitten tosiaan julkisesti ”nöyryyttä” heitä, mikä ei ole
mukavaa, kun hahmoihin kiintyy.
Jos
pitää englantilaisista poliisi-/salapoliisisarjoista, ihastuu taatusti
Flaviaankin. Varsinkin Rupertin murhaa tutkineet poliisit olivat juuri
sellaisia hahmoja kuin poliisit noissa sarjoissa. Erona on se, että heitä
kuvataan ulkopuolisen näkökulmasta. Ja kyllä Flavia toki jakaa tietojaan
poliisille, mutta jotenkin se ei minusta tunnu samalta kuin esimerkiksi neiti
Marple tai Hecule Poirot (tai murharyhmät) vaan Flavia on henkistä sukua
ennemminkin rikoksia ratkoville papeille kuten Sydney ja isä Brown ja vertailu Sherlock
Holmesiin on jo kemistintaitojen takia automaattista. Muutenkin tuttua
hahmokuvastoa piisaa. On pastori, jolla on kuivakka ja takakireä vaimo ja
vanhapiikasisarukset, jotka pyörittävät teehuonetta. Liittyykö muuten jotenkin
luokkayhteiskuntaan, että englantilaiset noihin aikoihin sijoittuvat sarjat
tykkäävät kovastikin vanhoista piioista? Mietin vain, että
luokkayhteiskunnassahan jäi hieman väliinputoajaksi, jos ei päässyt naimisiin.
Suomessa kun ei ole koskaan ollut niin voimakasta luokkayhteiskuntaa kuin
Britanniassa niin hahmotyyppikin on vanhoissa elokuvissa erilainen,
itsellisempi. Puhuttaessa hauskoista (ja hyvistä) sivuhahmoista täytyy vielä
tietysti mainita saksalainen sotavanki, joka on hurahtanut Brönte-sisarusten
romaaneihin.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti