Mietteitä kirjasta XIV: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Hei!

Flavia de Luce on 11-vuotias salapoliisi, itseoppinut kemisti ja suuri myrkkyjen ihailija. Hän elää kartanossa Englannin maaseudulla leski-isänsä ja kahden vanhemman siskonsa kanssa. Hän päätyy todistamaan nukkemestarin outoa kuolemantapausta ja selvittämään sitä.

Aloitin lukemisen tästä sarjan toisesta osasta eikä siitä ollut haittaa paitsi (kenties) yhden asian suhteen. Flavian perhesuhteet jäivät minulle epäselviksi. Hänen äitinsä oli Harriet, joka kuoli onnettomuudessa Flavian ollessa yksivuotias. Tämä sanotaan kirjassa selvästi, mutta minua vaivaakin, oliko Harriet myös isosiskojen äiti. Koko katraan joukossa on paljon sisarkateutta ja Ophelia ja Daphne kiusaavatkin siskoaan jatkuvasti sanomalla, että tämän on adoptoitu. Mikään ei estä biologisia sisaruksia käyttäytymästä näin, mutta isosiskot kutsuvat Harrietia aina etunimellä kuin tämä olisi isän uusi vaimo, joskin heille rakas. Tosin kirja kerrotaan Flavian näkökulmasta ja Flaviahan pääosin inhoaa siskojaan, joten hän varmaan esittää heidän mielipiteensä ja sanansa hieman värittyneesti. Ophelian ja Daphnen nimistä (ja tietysti Flavian myös) on pakko huomauttaa sen verran, että kyllä se isä näyttää olleen kiinnostunut muustakin kuin postimerkkeilystään tai sitten äiti on antanut tytöille nimet, jolloin hatun nosto hänelle.

Tykkäsin erityisesti kirjan tyylistä. Kuten jo sanottu se on kirjoitettu niin, että Flavia on minäkertojana. Mutta kerronta on hykerryttävää sisäistä dialogia, joka hyppää välillä ulkopuolelle saadakseen sanoja muiden hahmojen suuhun. Flavia on pikkuvanha ja tietäväinen ja hänellä on ollut paljon aikaa lueskella ja tehdä kokeitaan laboratoriossaan, mutta on mainiota, että kirjailija ei unohda hänen loppujen lopuksi olevan vain 11-vuotias. Kukkien ja mehiläisten sekä aikuisten monimutkaisten ihmissuhteiden kuulukin olla senikäiselle vielä epäselviä. Ja tämä tulee esille vielä sisäisessä dialogissa eikä hahmoa nöyryyttävässä ulosanti tilanteessa. Pikkuvanhat hahmot kun usein kompastuvat siihen, että kirjailija jossain vaiheessa tuntuu unohtaneen heidän tosiasiassa olevan lapsia tai sitten tosiaan julkisesti ”nöyryyttä” heitä, mikä ei ole mukavaa, kun hahmoihin kiintyy. 

Jos pitää englantilaisista poliisi-/salapoliisisarjoista, ihastuu taatusti Flaviaankin. Varsinkin Rupertin murhaa tutkineet poliisit olivat juuri sellaisia hahmoja kuin poliisit noissa sarjoissa. Erona on se, että heitä kuvataan ulkopuolisen näkökulmasta. Ja kyllä Flavia toki jakaa tietojaan poliisille, mutta jotenkin se ei minusta tunnu samalta kuin esimerkiksi neiti Marple tai Hecule Poirot (tai murharyhmät) vaan Flavia on henkistä sukua ennemminkin rikoksia ratkoville papeille kuten Sydney ja isä Brown ja vertailu Sherlock Holmesiin on jo kemistintaitojen takia automaattista. Muutenkin tuttua hahmokuvastoa piisaa. On pastori, jolla on kuivakka ja takakireä vaimo ja vanhapiikasisarukset, jotka pyörittävät teehuonetta. Liittyykö muuten jotenkin luokkayhteiskuntaan, että englantilaiset noihin aikoihin sijoittuvat sarjat tykkäävät kovastikin vanhoista piioista? Mietin vain, että luokkayhteiskunnassahan jäi hieman väliinputoajaksi, jos ei päässyt naimisiin. Suomessa kun ei ole koskaan ollut niin voimakasta luokkayhteiskuntaa kuin Britanniassa niin hahmotyyppikin on vanhoissa elokuvissa erilainen, itsellisempi. Puhuttaessa hauskoista (ja hyvistä) sivuhahmoista täytyy vielä tietysti mainita saksalainen sotavanki, joka on hurahtanut Brönte-sisarusten romaaneihin.

                                                                  -Roona-