Elokuvissa XLVII: Black Panther

 Moikka!

On vaikea tietää mistä aloittaisi, kun tulee sellaisen suuruuden kuin Black Pantherin äärelle myöhässä. Enkä nyt puhu edes elokuvan saamasta vastaanotosta ja sen kulttuurisesta merkityksestä vaan puhtaasti teoksesta itsestään, vaikka näitä aspekteja lienee varsin turha erotella. On kuitenkin hämmentävää katsella supersankarielokuvaa, jossa supersankarius on sivuroolissa. Black Panther Wakandan kuninkaan alter egona on tavallaan tarinalle kokonaan toissijainen. Sen merkitystä ei väheksytä, mutta elokuva kertoo jostain ihan muusta kuin siitä, kuinka Black Panther taas kerran niitti viholliset kasaan ja sitten kaikki tulivat kiittelemään, että teitpä hyvin.

Elokuvaa leimaa sellainen orgaanisuus, josta jokainen ohjaaja ja tuottaja märissä päiväunissaan haaveilee. Mitään ei osoitella, alleviivata ja pakkosyötetä katsojalle, oli kyseessä sitten naisten prominentti asema tai vakavat yhteiskunnalliset asiat, joihin otetaan kantaa. Mustille tytöille ja naisille Shuri, Okoye ja Nakia ovat epäilemättä muodostuneet tärkeiksi esikuviksi, mutta täällä ainakin yksi valkoinen tyttö iloisi heidän katsomisestaan suuresti. Elokuva huokuu ihan omanlaistaan feminismiä, koska se ei koe, että yleisölle pitäisi antaa jokin erityissyy vaikkapa naissotilaisiin. Wakandan kuninkaan on henkikaartinsa aivan kuten muillakin kuninkailla. Tällaista naisrepresentaatiota elokuvissa näkisi mielellään enemmän.

Leijonakuningas tuli mieleeni useasti elokuvan aikana. Vaikka sekin on erinomainen elokuva ja yksi lemppareistani, asia jotenkin suretti minua. Kyseessä on kuitenkin lasten animaatio, joka ei perustu edes afrikkalaiseen tarinaan vaan Shakespearen ´kotoiseen´ englantilaiseen Hamletiin. Black Panther kun ansaitsi rinnalleen ja vertailukumppanikseen toisen yhtä upliftaavan (en oikeasti löydä uplifting:ille tähän nyt sellaista suomenkielistä vastinetta, joka toisi esiin sen nyanssin, jonka haluan) afroamerikkalaisen elokuvan.  Toki tiedostan, ettei Black Pantherkaan perustu afrikkalaiseen tarinaan vaan jenkkisarjakuvaan, mutta joka tapauksessa.

Mistä leffa sitten kertoo, jos ei supersankarista? Isistä ja pojista, ennen kaikkea isistä ja pojista. On virkistävää, ettei T`Challa saa henkivaltakunnassa isältään neuvojen litaniaa, sillä poikaa oli selvästi opetettu jo isän eläessä. Lähinnä tämä jakoi muutaman rohkaisevan sanan. Pidin muuten erityisesti siitä, ettei tuota henkivaltakuntaa kohdeltu silkkihansikkain. Kun T´Challa toisen kerran siellä ollessaan toteaa, että ´ehei, mulla on hommat vielä kesken elävien maailmassa´, mikään ei mene rikki tai kuukaan aiempien Black Panthereiden hengistä ei katoa. Yleensä fantasiaelokuvissa käy juuri näin, koska eihän nyt henkimaailmassa voi lausua yhtään poikkipuolista sanaa. Sterling K. Brownin rooli Killmongerin isänä on tärkeä, joskaan ei valkokangasajallisesti kovin suuri.

Pidin valtavasti kaikesta afrikkalaisesta, joka leffassa oli esillä vaatteista rumpumusiikkiin. Ja erityisesti tämän elokuvan kohdalla on tunnustettava se, että pidin näistä aspekteista, koska ne ovat minulle eksoottisia ja alkuvoimaisia. Kameran takaiselle afroamerikkalaiselle osaamiselle mennee kiitos siitä, ettei Wakandasta ole ultramodernista teknologiastaan huolimatta tehty länsimaista suurkaupunkia vaan katutaso maapohjineen muistuttaa siitä, että olemme edelleen Afrikassa.

Suosittelen elokuvan katsomista jokaisella, myös niille, jotka eivät pidä supersankarielokuvista. En ole ottanut kantaa näyttelijäsuorituksiin juurikaan, niitä on monessa paikkaa jo ylistetty ja yhdyn niihin mielipiteisiin. Leffa jättää positiivisen mielen, jota kaipaa etenkin tällaisena erikoisena aikana, jota nyt elämme.

-Roona-

Naimisiin! (Kaiken huumassa -sarjan 6. luku)

 Moikka!

Pixie eli Peter on edellisen osan Ellien veljen ystävä. Inspiskappale on Him (Youtube)

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

”Me ehdimme ajoissa, jos oikaisemme Skrim Alleyn kautta, Pixie”, David sanoo asian jo päättäneenä.

 ”Mutta ei ole kauankaan, kun siellä murhattiin joku. Olisi mukava päästä omiin häihinsä elävänä”, Peter valittaa, vaikka tietää sen olevan turhaa. 

He ovat juoksemassa kirkolle puvuissaan ja juhlakengissään. Onneksi sentään on kaunis sää, etteivät he aivan rapaa itseään. 

David vilkaisee häneen sivusilmällä. ”Me olemme oikaisseet siitä sata kertaa aiemmin sinunkin kanssasi ja sitä paitsi ei anna kovin hyvää kuvaa myöskään myöhästyä omista häistään.” 

Peter irvistää yrittäen pysyä poikaystävänsä tahdissa. He kääntyvät tyhjälle Skrim Alleylle. 

”Voimmehan me sanoa, että aamu venähti pitkäksi”, Peter vielä pyytää kujan suulla. 

David vain tuhahtaa eikä pysähdy. ”Isä Michael on kyllä suvaitsevainen, mutta niin suvaitsevainen hänkään ei sentään ole. Sitä paitsi Murhakatu on kohta ohi.”

All Saints –kirkon sisäpihalla on kaunista. David hymyilee isä Michaelille, joka ottaa heidät vastaan lämpimästi tervehtien. Kirkkoon ei mennä sisälle ja ulkotoimituksessakin on virallisesti kyse vain yksityisestä rukoushetkestä läsnäolevien puolesta. Davidille se on kuitenkin tärkeää. Hän on kummallisen harras katolilainen. Ei uskomisessa tietysti mitään vikaa ole, Peter ajattelee, mutta kun se usko tuomitsee sinut helvettiin vain siksi, että rakastat minua. 

Oikeasti heidät on vihitty kaupunginvirkailijan luona, mutta siellä eivät olleet paikalla kuin pakolliset todistajat. David puristaa hänen kättään, kun isä Michael puhuu. He ovat sopineet lukevansa valansa vasta juhlapaikassa. Seremonian jälkeen isä Michael hymyilee ja taputtaa kumpaakin heistä selkään. Maailma muuttuu, hän sanoo ja luo katseen kirkkoon, Jeesuksen luo kaikki olivat tervetulleita. Peterinkin on mielessään myönnettävä, että isä tosiaan on suvaitsevainen.

Vieraat valuvat juhlapaikkaan, heidän asuntonsa läheiseen kahvilaan, pikku hiljaa. Peterin äiti kyyditsee hääparin sinne ja kyynelehtii koko matkan. Hänestä on ylitsevuotavan ihanaa, että Pixie ja David ovat viimein saaneet toisensa. Tunnelma nuosee, kun vieraat saavat käteesä kuohuviinilasit ja dj soittaa tilanteeseen sopivaa musiikkia. 

Ensimmäiset maljat kohotetaan ennen ruokailua ja Peterin isä pitää puheen. Davidin vanhemmat eivät ole paikalla. Hänen isänsä kestää poikansa homouden vain kauempaa. He lähettivät rakkaita terveisiä. Ennen jälkiruokaa Shannon, Peterin isän uusi vaimo, kilistää omaa lasiaan ja ilmoittaa, että onnellinen pari lausuu valansa nyt ja vinkkaa silmää heille.

Pixie, minun pikku keijuni. Rakastan sinua. Sen enempää ei ihminen voi sanoa. Haluan olla kanssasi aamulla ja illalla, yöllä ja päivällä. Eivät korkeimmatkaan vuoret eivätkä syvimmät laaksot voi erottaa meitä. Ja ehkä saamme sovittua myös että pekaanipähkinä on paras jäätelömaku ikinä. Minä lupaan sinulle sydämeni olinpa terve tai sairas, yhtä hyvin iloisina kuin surullisinakin hetkinä. Se, että herään vierestäsi ja käyn siihen illalla nukkumaan on parasta päivässäni. Minä rakastan sinua ja mitään rakkautta suurempaa ei ole.

David. Sinä aloit kutsua minua Pixieksi jo silloin, kun olimme vielä vain ystäviä. Punastuin joka kerta, kun lempinimi lähti huuliltasi, koska lausuit sen niin pehmeästi. Olen valmis juoksemaan perässäsi murhakujilla ja kyllä improvisoin tätä valaa, jotta saisin sinut nauramaan. Rakastan sinua niin, että sattuu. Haluaisin antaa sinulle kaiken. Lupaan lohduttaa sinua, kun itket ja iloita kanssasi, kun jotain oikein hyvää tapahtuu. Haluan suudella sinua tämän valan jälkeen ja kaikkina seuraavinakin päivinä. Tätä suurempaa ei todellakaan ole ja olen iloinen, että meillä on se.

Ensimmäinen tanssi oli huumava, vaikka tietysti he olivat tanssineet yhdessä ennenkin. Hääyö oli vielä sitäkin parempi, vaikka he eivät olleet suinkaan odottaneet sitä suhteensa täyttämiseksi.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LVIII: Sydämen mekaniikka, Yhdeksän yinin totuus ja Maorien laulu

 Heippa!

”Ensinnäkin, älä kajoa viisareihisi. Toiseksi hillitse vihasi. Kolmanneksi, älä anna itsesi ikinä, kuuna päivänä rakastua.” Jack syntyy maailman kylmimpänä yönä, sydän jäässä. Hänet auttaa maailmaan langenneiden naisten, orpojen ja muiden hylkiöiden suojelija, merkillinen tohtori Madeleine, joka pelastaa vastasyntyneen asentamalla tämän heikon sydämen tueksi käkikellon. Äitinsä hylkäämä Jack jää asumaan Madeleinen orpokotiin, eikä kukaan halua adoptoida tikittävää ja kukkuvaa kummajaista. Tohtori Madeleine varoittaa Jackin yhä uudestaan: pojan sydän on aivan liian heikko kestämään vahvoja tunteita, hän ei saa tuntea vihaa eikä etenkään rakastua. Mutta kohtalo päättää toisin, kun pienen, tulisen flamencolaulajattaren puolisokea katse sotkee Jackin käkikellosydämen mekanismin perinpohjaisesti. Sydämen mekaniikka on Mathias Malzieun romaani.

Tässä oli hauska konsepti ja pidin minäkertojasta. Alussa minusta tosin tuntui, että Jack oli kirjoitettu ajattelemaan asioita liian aikuismaisesti, ainakin seksuaaliselta kantilta. Olihan hän toki kasvanut Madeleinen luona käyvien prostituoitujen parissa, mutta nämä eivät selvästi selittäneet hänelle kaikkea. Ihmettelin myös miksei Madeleine edes kouluun meno vaiheessa puuttunut Cunnilingus-hamsterin nimeen. Ei sitä nimeä siis muuttaa olisi tarvinnut, mutta olisihan Jackille voinut huomauttaa, että sen käyttäminen koulussa voi aiheuttaa pahennusta. Mietin myös oliko Acacia Miss Acacian etu-, suku- vai lempinimi. Loppujen lopuksi osoittautui, ettei Jack tarvinnut käkikellosydäntään lainkaan. Olisin tykännyt, että Jackin myöhempiä vaiheita olisi kerrottu vähän tarkemmin vielä. Sinänsä kiva kirja vaikka välipalana luettavaksi.

Guo Jing jatkaa matkaa etelään kostaakseen isänsä surman. Viholliset ovat entistäkin vaarallisempia, mutta uusista ystävistä on yllättävää apua. Muitakin murheita riittää: Huang Rong on Guo Jingin valittu, mutta kihlausta Tsingis-kaanin tyttären Khojinin kanssa ei pureta noin vain. Ja Huang Rongin isä suunnittelee tyttärelleen aivan toisenlaista naimakauppaa. Yang Kangin on puolestaan valittava, ollako uskollinen kasvatti-isälleen, ruhtinas Wanyan Honglielle, vai oikeille vanhemmilleen. Samalla hän joutuu valitsemaan puolensa sodassa, sillä Jin-valtio valmistautuu valloittamaan koko eteläisen Kiinan. Yhdeksän yinin totuus on suomeksi julkaistu toinen osa Jin Yongin kirjoittamaa wuxian-klassikkoa Kotkasoturien tarua. Tarina jatkuu suoraan siitä mihin Soturin oppivuodet jäi.

Pidin kovasti Guo Jingistä, vaikka kaikki haukkuvat häntä tyhmäksi. Hän on rehti sanan varsinaisessa merkityksessä eikä osaa valehdella, mutta ei se häntä suoranaisesti tyhmäksi tee. Tarvittaessa hän kuitenkin lähtee mukaan jekkuihin ja juoniin, joten ymmärtää hän niidenkin päälle. Huang Rong on ärsyttävä, juuri sellainen lellipentu, jolle kaikki on vähän kuin leikkiä. Huippua, kun koulukunnat kunnioittavata toisiaan ja wulinin yhteisiä sääntöjä, vaikka toisaalta kilpailevat keskenään. Länsimaalaiselle ajattelutavalle lähes ylivoimainen ristiriita, itselle ainakin tuli välillä sellaisia nämä olikin kavereita eikä vihollisia, wtf-hetkiä. Ouyang Ke nousee yllättävän suureen rooliin Rongin toisena kosijana. Toki hänen ihastumistaan petailtiin jo aiemmin, mutta arvelin sen jäävän vain yksipuoliseksi ihailuksi. Hauska nähdä miten tämä seuraavassa osassa jatkuu.

Maorien laulu vie lukijan takaisin Uuteen-Seelantiin, Christchurchin kylän lammasfarmeille ja Queenstownin kaupunkiin. On kulunut 40 vuotta siitä, kun Gwyneira ja Helen matkasivat Englannista uuteen maanosaan mennäkseen naimisiin. Säteilevä Elainen O´Keefe on Helenin pojantytär. Hän rakastuu päätä pahkaa komeaan William Martyniin, jonka menneisyys on hämärän peitossa. Vaan kun Gwynin lapsenlapsi Kura palaa takaisin kotiin, on kolmiodraama valmis. Kura on todellinen kaunotar, jonka intohimona ovat vain ja ainoastaan musiikki ja matkustaminen Eurooppaan. Molempien nuorten naisten on kestettävä pettymyksiä ennen kuin he voivat löytää rakkauden ja onnen – varsin odottamattomasta suunnasta.

Tästä jäi hirveän ristiriitaiset fiilikset. Pidän tarinasta ja henkilöistä (no, paitsi Williamista) todella paljon. Edelleen minua kuitenkin häiritsevät tietyt konnotaatiot homoseksuaalisuudesta puhuttaessa; Caleb Biller oli käytännössä sama hahmo kuin Lucas Warden. Toisaalta en myöskään käsittänyt miksi Elaine ja Kura esiteltiin Williamin kautta. Olisi ollut parempi ensiksi tutustua heihin ihan itsenäisinä hahmoina ja vasta sitten heittää tuo kolmiodraama mukaan kuvioon. Kura avautui minulle hahmona kunnolla kirjan puolivälin jälkeen, kun Elaine toi esille ajatuksen, että kenties Kura pystyy ilmaisemaan tunteitaan vain musiikin avulla ja on siksi niin kiinnostumaton kaikesta muusta. Lisäksi Kuran ja Elainen kilpailuasemaa oli korostettu bitchmäisyyten asti. Olisin kaivannut hieman solidaarisuutta. Hämmentävää oli myös, että Ruben oli ensimmäisenä huolissaan voiko Tim saada lapsia. Siis.. öö.. sun tytärtä on käytännössä raiskattu edellisessä avioliitossa. Kyllä minä olisin enemmän kiinnostunut, että Tim kohtelee kihlattuaan/ vaimoaan hyvin kuin hänen mahdollisista lapsenteko taidoistaan.

-Roona-

Kaipauksen polte (Kaiken huumassa -sarjan 5. luku)

 Heippa!

Edellisessä osassa Jason mainitsee tässä päähenkilönö esiintyvän Ellien entisenä tyttöystävänään. Inspiskappale on Burning (Youtube)

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ellielle toukokuun yhdeksättätoista päivää ei ollut olemassa. Tai tietenkin se oli olemassa ja hänen oli kaikki nämä vuodet täytynyt mennä kouluun tai töihin tai jonnekin myös sinä päivänä kuten muinakin vastaavina. Nyt hän oli hautausmaalla ja tuijotti hautakiveä, joka kuului hänen veljelleen. Kuusi vuotta sitten juuri yhdeksästoista toukokuuta hän oli löytänyt Jessen elottomana huoneestaan ja soittanut ambulanssin. Vaste oli ollut nopea, vaikka hänestä jokainen sekunti oli tuntunut ikuisuudelta. Hän oli yrittänyt hätäkeskuspäivystäjän ohjeiden mukaan elvyttää veljeään. Ensihoitajat olivat melkein heti tultuaan todenneet, ettei mitään ollut enää tehtävissä ja että Elliekään ei olisi voinut tehdä mitään. Jesse oli ollut enää hyvin ohuella säikeellä elämässä kiinni, kun pikkusisko oli löytänyt hänet.

Äiti ja isä olivat kiiruhtaneet kotiin, jossa heitä oli kohdannut kaksi shokkia: poikansa kuolema ja sen syy, yliannostus. Jopa Ellie oli tiennyt veljen polttelevan pilveä, mutta kyse oli nyt paljon vahvemmista aineista. Ekstaasia, oli ruumiinavauksen lopullinen tuomio. Vanhemmat ryhtyivät järjestämään hautajaisia oman surunsa keskellä ja yrittivät tukea tytärtään, joka kävi urheasti koulussa, vaikka saikin kotona itku- ja paniikkikohtauksia. 

Ellie muisti hautajaisista vain hämyisiä tuokiokuvia. Äidin silmät vuotivat kyyneliä, isä niisti nenäliinaansa, pappi puhui kauniisti ja kuoro lauloi Danny Boyn, jota Ellie itse oli pyytänyt. Ellie oli rakastanut isoveljeään valtavasti ja heillä oli aina ollut loistavat välit. Taivas itki, kun hän meni Jessen haudalle hautajaisia seuranneena päivänä eikä hän silloin kyennyt tuntemaan muuta kuin vihaa.

Vihan tuntemus ei ollut kadonnut kuuden vuoden aikana. Sen sijaan, että olisi seisonut hurskaasti hiljaa kunnioittamassa edesmennyttä, hän halusi aina veljensä haudalla vähintäänkin potkia ruohotuppoja. Se huoleton paskapää oli mennyt kuolemaan ihan heidän silmiensä alla valmistamatta heitä siihen mitenkään. 

Edes Pixie, Jessen paras ystävä, ei ollut tajunnut Jessen ongelman laajuutta. Se oli kuvitellut, että Jesse otti tablettaja vain yksittäisissä juhlissa buustaamaan bilettämistä. Ellie oli raivonnut Pixielle, vaikka tämä oli kuinka surkeana sanonut, että olisi puuttunut, jos vain olisi ymmärtänyt. Sinä laitoit Pixien pettämään minut, Ellie ajatteli ja muksaisi hautakiveä hieman jalallaan. Kivi pysyi yhtä hiljaisena kuin ennenkin eikä mullankaan alta kuulunut mitään.

Jesse oli aina tukenut Ellietä kaikessa, vaikka heillä oli viisi vuotta ikäeroa. Isoveli oli ollut laiska koulun kävijä, mutta oli kannustanut mielestään fiksua siskoaan opiskeluasioissa. Jesseltä oli herunut kiittäviä sanoja huonommistakin arvosanoista. Mutta ennen kaikkea, kun Ellien  itsetunto oli ollut maassa olivat veljelliset halaukset olleet tärkeitä. Ellie tuhahti. Hän tiesi olevansa vihainen myös itselleen, koska oli ottanut veljensä itsestäänselvyytenä. 

Hautausmaalla oli hiljaista, vain muutamia omaisia kuljeskeli hautakivirivien välissä. Aikainen kesätuuli kutitteli jo lämpöä enteilevästi, vaikka olikin pirtsakka. Äiti ja isäkin tulisivat käymään ja tuomaan kukkia, kunhan pääsisivät töistä. Juuri tänään Ellie ei halunnut olla täällä heidän kanssaan yhtä aikaa.

Puolisen vuotta tuon onnetoman toukokuun yhdeksännentoista jälkeen Ellie oli löytänyt veljensä päiväkirjat. Hän ei ollut tiennyt, että Jesse oli pitänyt sellaisia. Hänellä oli yksi niistä nyt mukanaan kuten joka vuosi. Hän avasi kirjan rituaalinomaisesti sattumanvaraisesta kohdasta ja alkoi lukea. 

Mä katson Ellietä ja mun on helppo uskoa, että siitä tulee vielä jotakin. Se tuskailee koulunsa, ulkonäkönsä ja poikien kanssa. Mä haluaisin vain sanoa sille, että se on täydellinen just tollasena ja oikeesti kaikki on siihen tyytyväisiä. Mä tässä olen se heittiö, joka ei osaa suhtautua mihinkään vakavasti. Mä nään niin selvästi. Mun tajunta on jossain tuolla. Valo tulee.

Kolme viimeistä lyhyttä lausetta on kirjoitettu vapisevammalla käsialalla. Jesse oli tripillä niitä kirjoittaessaan, Ellie ajattelee ja häntä alkaa itkettää. Hän ei pyyhi kyyneleitään lähtiessään kiven luota, johon on kaiverrettu sanat rakas poika ja veli.

-Roona-