Elokuvissa XLVII: Black Panther

 Moikka!

On vaikea tietää mistä aloittaisi, kun tulee sellaisen suuruuden kuin Black Pantherin äärelle myöhässä. Enkä nyt puhu edes elokuvan saamasta vastaanotosta ja sen kulttuurisesta merkityksestä vaan puhtaasti teoksesta itsestään, vaikka näitä aspekteja lienee varsin turha erotella. On kuitenkin hämmentävää katsella supersankarielokuvaa, jossa supersankarius on sivuroolissa. Black Panther Wakandan kuninkaan alter egona on tavallaan tarinalle kokonaan toissijainen. Sen merkitystä ei väheksytä, mutta elokuva kertoo jostain ihan muusta kuin siitä, kuinka Black Panther taas kerran niitti viholliset kasaan ja sitten kaikki tulivat kiittelemään, että teitpä hyvin.

Elokuvaa leimaa sellainen orgaanisuus, josta jokainen ohjaaja ja tuottaja märissä päiväunissaan haaveilee. Mitään ei osoitella, alleviivata ja pakkosyötetä katsojalle, oli kyseessä sitten naisten prominentti asema tai vakavat yhteiskunnalliset asiat, joihin otetaan kantaa. Mustille tytöille ja naisille Shuri, Okoye ja Nakia ovat epäilemättä muodostuneet tärkeiksi esikuviksi, mutta täällä ainakin yksi valkoinen tyttö iloisi heidän katsomisestaan suuresti. Elokuva huokuu ihan omanlaistaan feminismiä, koska se ei koe, että yleisölle pitäisi antaa jokin erityissyy vaikkapa naissotilaisiin. Wakandan kuninkaan on henkikaartinsa aivan kuten muillakin kuninkailla. Tällaista naisrepresentaatiota elokuvissa näkisi mielellään enemmän.

Leijonakuningas tuli mieleeni useasti elokuvan aikana. Vaikka sekin on erinomainen elokuva ja yksi lemppareistani, asia jotenkin suretti minua. Kyseessä on kuitenkin lasten animaatio, joka ei perustu edes afrikkalaiseen tarinaan vaan Shakespearen ´kotoiseen´ englantilaiseen Hamletiin. Black Panther kun ansaitsi rinnalleen ja vertailukumppanikseen toisen yhtä upliftaavan (en oikeasti löydä uplifting:ille tähän nyt sellaista suomenkielistä vastinetta, joka toisi esiin sen nyanssin, jonka haluan) afroamerikkalaisen elokuvan.  Toki tiedostan, ettei Black Pantherkaan perustu afrikkalaiseen tarinaan vaan jenkkisarjakuvaan, mutta joka tapauksessa.

Mistä leffa sitten kertoo, jos ei supersankarista? Isistä ja pojista, ennen kaikkea isistä ja pojista. On virkistävää, ettei T`Challa saa henkivaltakunnassa isältään neuvojen litaniaa, sillä poikaa oli selvästi opetettu jo isän eläessä. Lähinnä tämä jakoi muutaman rohkaisevan sanan. Pidin muuten erityisesti siitä, ettei tuota henkivaltakuntaa kohdeltu silkkihansikkain. Kun T´Challa toisen kerran siellä ollessaan toteaa, että ´ehei, mulla on hommat vielä kesken elävien maailmassa´, mikään ei mene rikki tai kuukaan aiempien Black Panthereiden hengistä ei katoa. Yleensä fantasiaelokuvissa käy juuri näin, koska eihän nyt henkimaailmassa voi lausua yhtään poikkipuolista sanaa. Sterling K. Brownin rooli Killmongerin isänä on tärkeä, joskaan ei valkokangasajallisesti kovin suuri.

Pidin valtavasti kaikesta afrikkalaisesta, joka leffassa oli esillä vaatteista rumpumusiikkiin. Ja erityisesti tämän elokuvan kohdalla on tunnustettava se, että pidin näistä aspekteista, koska ne ovat minulle eksoottisia ja alkuvoimaisia. Kameran takaiselle afroamerikkalaiselle osaamiselle mennee kiitos siitä, ettei Wakandasta ole ultramodernista teknologiastaan huolimatta tehty länsimaista suurkaupunkia vaan katutaso maapohjineen muistuttaa siitä, että olemme edelleen Afrikassa.

Suosittelen elokuvan katsomista jokaisella, myös niille, jotka eivät pidä supersankarielokuvista. En ole ottanut kantaa näyttelijäsuorituksiin juurikaan, niitä on monessa paikkaa jo ylistetty ja yhdyn niihin mielipiteisiin. Leffa jättää positiivisen mielen, jota kaipaa etenkin tällaisena erikoisena aikana, jota nyt elämme.

-Roona-