Elokuvissa XI: Musta torni

Moikka!

Tämä oli minulle jotenkin kaksipiippuinen elokuva. Katsoessani toisaalta pidin ja toisaalta kritisoin samoja asioita. Aluksikin tykkäsin, että leffa oli lyhyt. Nykyään kun kaikesta yritetään tehdä kahden ja puolen tunnin eepos, on puolitoistatuntinen tiivis kerronta varsin virkistävää. Olisin kyllä toivonut, että tiettyjä juttuja olisi pohjustettu ja selitetty enemmän, mutta se olisi vaatinut ehkä noin 15 minuutin lisäystä kestoon. 

   
On sanottava, etten ole lukenut yhtäkään Stephen Kingin Musta torni-kirjaa, mutta ainakin minulle jäi kokonaiskuvaksi, että elokuva oli fiksusti tiivistetty siihen nähden, ettei jatko-osa näytä ilmeiseltä. (Siis siinä mielessä, että usein elokuvat loppuvat jopa ns. kesken, kun tekeijät ovat niin varmoja jatko-osan tulosta. Toki tässäkin rakennetaan jatkoa, mutta se johtuu kai pääasiassa lähdemateriaalista, joka on kirjoitettu sarjamuotoon. Olisi kömpelöä sanoa lopuksi, että he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti eikä mitään enää tapahtunut.) Ja tietysti nyt katsomiskokemuksen jälkeen mielellään lisään ne kirjat lukulistalle.

Palatakseni mahdollisiin lisäkohtauksiin, aloitetaan kuitenkin positiivisista jutuista, joista kaksi asiaa oli ylitse muiden. Rolandin henkilökohtainen kauna Taikurin kanssa oli selitetty juuri oikeassa suhteessa leffan pituuteen, juoneen yms. nähden. Samoin olin iloinen, ettei siitä maininnasta, että ne luodit oli valettu Excaliburin metallista, ruettu heruttelemaan sen kummempia. Koko Arthur-tarusto on minusta kyllä hirveän kiva, mutta sille on paikkansa ihan omissa filmeissään. Enemmän olisi voitu pohjustaa mustaa tornia itseään sekä Taikuriin liittyviä asioita. Etenkin Taikurin voimien rajat tai rajattomuus olisi voitu säätää paremmin. (Se, että voimat eivät toimi Rolandiin ei tuonut tarpeeksi reunaehtoja.) Samoin nuo hiiri-ihmiset tulivat vähän puun takaa, niiden historiasta, siis olivatko ne joku geenihybridi vai jonkun maailman alkuperäislaji, olisi voinut sanoa jotain enemmän.

Matthew McConaughey oli hieman outo tai siis hän veti suorituksen alright, alright –asenteella (ja siis sanoi muistaakseni sen vuorosanankin jossain vaiheessa jopa), mikä ei oikein sopinut Taikurin hahmolle. Tämä ”väärä” asenne pilasi ne hyvätkin hetket, joita oli kuitenkin runsaasti. Rolandia oli minusta katsojan eduksi yksinkertaistettu sopimaan elokuvan mittoihin ja niin olisi ehkä pitänyt tehdä Taikurillekin, jolloin näyttelijällekin olisi selkeämpi suunta mihin lähteä hahmoa viemään. 

Sitten ei-vakaviin asioihin. Sain kiksit Jake Chambersin nimestä. Tiedän, että Matti Meikäläistä vastaava nimi on Jenkeissä joku muu, mutta auttamatta tuli mieleen, että King on halunnut antaa pojalle mahdollisimman tavallisen nimen. Toinen juttu oli, että kuinka nuo unia ja/ tai näkyjä näkevät tms. nuoret on aina taiteellisesti lahjakkaita. Siis Jakehan on huippuluokan taitelija, joka pitäisi hullujenhuoneen sijasta sijoittaa taidekouluun. Toisaalta tässä kukaan ei kyllä tuonut esille Jaken lahjakkuutta (yleensähän lahjakkuus tunnustetaan, kun halutaan sitoa koko juttu nätisti tarinaan), kaikki vain olivat kauhuissaan kuvien aiheista ;)

Yleisesti kuitenkin pidin leffasta ja aion katsoa sen uudestaan, kun se joskus tulee telkkarista.

8/10

                                                               -Roona- 

Ps. Ei mitään käsitystä miksi Blogger ryhmittää tekstin alun noin hölmösti. Yritin parilla muullakin tavalla, mutta lopputulos oli yhtä typerä. Joku on vissiin "päällä"....

Joella (Ragar 3)

Hei!

Tässä tarinassa Ragar ja Repin seikkailevat jälleen.

”Voitko uskoa, että minä menen huomenna naimisiin?” Repinin sormet leikkivät Ragarin paljaalla selällä. ”Ja täällä sinä silti olet irrottamasta minusta iilimatoa”, Ragar huomautti ivallisesti. ”Meneekö siihen muuten vielä kauan?” Repin kopautti häntä lapaluiden väliin. ”Ai, se irtosi jo pari minuuttia sitten. Enkö minä muistanut sanoa sinulle siitä.” Ragar puisteli kuin koira heittäen samalla Repin vaeltelevat kädet selältään. Hän kumartui poimimaan paitansa rantaruohikosta ja puki sen sutjakkaasti päälleen. Repin tuhahti selvästi tyytymättömänä hänen verhotulle selälleen, mutta Ragar oli olevinaan kuulematta sitä. ”Sinun vuorosi”, hän sanoi kääntyen Repiniin päin ja osoitti jokea. ”Aivan. Juuri kun sinä pääsit osoittamasta, että tuolla on iilimatoja. Minulle riittää mainiosti tämän illan kuuma kylpy, kiitos vain”, Repin puuskahti.

Loppukesän tuuli kierteli heitä syksyä enteilevän viileänä. Vaikka lämpö viipyi vielä ilmassa, tuulesta se oli kadonnut jo jokin aika sitten. Repin istui laakeille kiville, jotka törröttivät maasta siinä kohtaa joenvartta. ”Jos et aio mennä veteen, voimme yhtä hyvin lähteä takaisin parakeille. Sinulla lienee velvollisuuksia huomista ajatellen”, Ragar sanoi. ”Ainoa pakko on se ihana, höyryva pesu, johonka osallistumisesta sinä – jos saan sanoa melkoisen tylysti – aiemmin kieltäydyit. Muuten minulla on koko iltapäivä aikaa”, Repin totesi ja taputti polviaan. Ragar kurtisti kulmiaan eleelle ja sanoi ärsyyntyneesti: ”Onko minusta tullut sinun lemmikkikoirasi, joka tulee käskystä luokse rapsutettavaksi? Parempi sekin kai kuin lemmikkilohikäärme.” Repin loi paheksuvan katseen kumppaninsa tummentuneeseen ilmeeseen, mutta alkoi huomaattaan hieroa kyynärpäätään, kuten nykyään joka kerta, kun Ragar onnistui iskemään hänen itsevarmuuteensa pienenkin kolon. 

”Minä haluan koskea sinun hiuksiasi, mutta sinä olet niin pahuksen pitkä, että se on helpompaa, jos pääsi sattuu lepämään sylissäni”, Repin tiuskaisi. Ragaria nauratti. He olivat saman pituisia, eroa oli ehkä pari tuumaa hänen hyväkseen. ”Surkeaa valitusta. Etkö muista, kun tappelimme kerran ja sinä heitit minut hiuksista kentän pintaan? Ja jos sinä olet unohtanut, niin voin vakuuttaa, että kaikki mukana olleet muistavat kyllä.” Repin pani kätensä puuskaan ja pälyili vihaisena joen pintaa. ”En minä ole sitä unohtanut ja toistan sen kohta, mikäli et ala käyttäytymään asiallisemmin.” Ragar murahti tyytymättömästi, mutta asettui makuulle niin, että hänen päänsä tosiaan oli tämän polvien päällä. Sormet laskeutuivat kiertämään hänen suoraa tukkaansa. Kumpikaan ei puhunut hetkeen mitään ja ajatukset rauhoittuivat omiin uomiinsa.

”Eikö Somaa kiinnosta missä sinä olet?”, Ragar kysyi sitten. ”Hän olettaa, että valmistaudun huomiseen ja sitähän minä teen. Isä antoi minulle iltapäivän parakeilla, jotta saisin hyvästellä toverini. Hän odottaa minua kotiin ainakin hieman juopuneena, joten olisi varmaan hyvä, että palattuamme nostaisimme muutaman maljan.” Repin hieroi hänen päätään ja puhui samalla. Ragar päästi äänen, jossa sekoittuivat tyytyväinen huokaus ja olkiakohauttava tuhahdus. ”Isäsi toivoo, että palaat kunnon tuiskeessa, sillä se on hyvä merkki toisin kuin se, että saavut takaisin selvin päin.” Repin huokasi tympääntyneesti ja työnsi ajatuksissaan sormensa niin syvälle Ragarin hiuspehkoon, että sai tämän kirahtamaan, kun kynnet pureutuivat päänahkaan. 

”Au! Varsinainen helläkäsi. Minä en ole kukaan antamaan neuvoja, mutta suosittelen, ettet kokeile tuota hääyönä”, Ragar puuskahti haroen tukkaansa kädellään mahdollisia vammoja etsien. Repin nappasi kiinni hänen sormistaan ja limitti omansa niiden väliin.  ”Ei minulla Soman kanssa tule olemaan mitään vaikeuksia. Sinä sen sijaan saat raajani ja mieleni vaeltelemaan täysin eri teillä, jolloin voi sattua vahinkoja.” Ragar katsoi ylös vain huomatakseen tuijottavan katseen ja vinon hymyn. Repin oli siirtynyt rummuttamaan rystysillään veljellisesti hänen hartioitaan. He katselivat toisiaan hämillisen pitkän hetken ja sitten Ragar nousi venytellen seisomaan. ”Ajattelin antaa sinulle häälahjan etukäteen, kun en ole huomenna mukana varsinaisissa juhlissa. Sitä paitsi tuntuu järkevämmältä tehdä tämä, kun sinä olet vielä poikamies”, hän sanoi ja harppoi jonkun askeleen päähän. 

Lohikäärme murahteli muutaman kerran edelleen kivellä istuvalle Repinille ja katosi sitten itse muodostamaansa spiraaliin. Omaan hahmoonsa palannut Ragar asteli takaisin toverinsa luo ja halasi tätä lujasti. Repin hymyili ja työnsi hänet leikillisesti pois pienen ajan kuluttua ja he lähtivät yksissä tuumin kohti parakkeja ja maljoja, jotka oli luvattu nostaa.

                                                      -Roona-

Mietteitä kirjasta XVI: Teemestarin kirja ja Valinta + ekstra

Heippa!

Emmi Itärannan romaani kertoo Noriasta, josta on tulossa isänsä opissa teemestari. Maailmasta on kuitenkin tuntemattoman syyn takia loppumassa vesi ja Kiina on vallannut suuren osan Euraasiaa. Noria asuu Skandinavian unionissa entisen Suomen valtion alueella lähellä Kuolojärveä. Koko valtion nimi on Uusi Qian. Miten käy teemestarin suvun, joka tietää salatusta lähteestä? Entä mitä kerrotaan cd-levyillä, joiden niiden tekijä ei halua missään nimessä joutuvan Uuden Qianin viranomaisten käsiin?

Pidin kirjan tyylistä, mutta välillä Itäranta sortuu yliyrittämiseen ja turhaan taiteellisuuteen. Myönnän, että meinasin kirjoittaa runollisuuteen, mutta tykkäsin juuri noista runollisuusaspekteista. Tapa, jolla Kiinan maailman valloitusta käsitellään on mielenkiintoinen. Ennen pahat (venäläiset/ neuvostoliittolaiset) kommunistit valloittivat maailman ja sitten elettiin kauheassa alistuksessa. Venäläisestä kulttuurista ei omaksuttu mitään paitsi pakosta. Siksi on kivaa, että esimerkiksi tässä Kiinan kulttuurista on onnistuttu löytämään hyviä puolia, vaikka autoritäärisessä valtiossa eletäänkin. Teemestarin asemaa kunnioitetaan, vaikka varsinkin pitkään kaupungissa asuneille täytyy olla selvää, että teemestari saa ammattiinsa liittyvien ylimääräisten annosten lisäksi vettä vielä jostain. Tarkoitan, että kai joku nyt oli edes hiljaa itsekseen ajatellut näin. 

Noriasta tykkäsin kovasti, mutta hänen äidistään en oikein saanut otetta. Tosin äiti esiintyy sarjan seuraavissakin osissa, että josko niissä hahmoa avattaisiin vähän enemmän. Norian paras ystävä taas oli luotu kiinnostavasti, mutta hieman hämmentävästi. Luulen, että Itäranta on halunnut olla korostamatta sukupuolta vastapainoksi sille, että teemestarin viran pitäisi periytyä isältä pojalle (eli sukupuolella on iso merkitys siinä), mutta minua häiritsi, kun Itäranta leikitteli jopa ihastumista muistuttavilla tunteille enkä kyennyt oikein osoittamaan tunteiden kohdetta. Lukijan olisi helpompi käsitellä häntä, kun hänet saisi paikallistettua johonkin eikä hän olisi kuin leijuva höyhen. 

Kiera Cassin Valinta on paikoin melko suora Nälkäpeli kopio. Illean prinssi Maxon valitsee itselleen puolison Valinnan avulla, johon osallistuu yksi tyttö kustakin maan provinssista, yhteensä 35 tyttöä. Toki Valinnassa kukaan ei kuole vaan siitä pikemminkin on hyötyä tyttöjen perheille, tulipa heistä sitten loppujen lopuksi Illean prinsessaa tai ei. Päähenkilö America Singer on luonnollisesti osa Valintaa, mutta hänellä onkin jo poikaystävä kotopuolessa, vieläpä alempikastinen sellainen. Illeassa, joka sijaitsee Yhdysvaltain alueella joskus tulevaisuudessa, ihmiset on nimittäin jaettu numeroituihin kasteihin. Kunkin kastin numero on myös sen nimi. 

American poikaystävästä Aspenista on tehty ikävän kliseinen teinirakkaus. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun America lähti kuninkaanlinnaan, että onneksi tuostakin päästiin, mutta hän tulikin takaisin. Aspen ärsyttää minua siksi, että hän tuntuu minusta pakonomaiselta lisäykseltä, koska pitäähän Americalla joku siellä kotopuolessa olla. Miksi hänen perheensä ei riitä? Tai se, ettei America oikeastaan halua prinsessaksi, vaikka se perheen elämää helpottaisikin? Nälkäpelissä pidin nimenomaan siitä, että Katnissillä ei ollut poikaystävää alue 12:lla. Vaikka Valinnassa romanttinen rakkaus onkin keskeisemmässä roolissa kuin Nälkäpelissä, niin silti olisi toivonut normista poikkeavampaa käsittelytapaa.

Mietteitä kirjasta XVII: Puoliksi paha

Puoliksi paha on Sally Greenin kirjoittama nuortenromaani ja trilogian ensimmäinen osa. Päähenkilönä on Nathan, mustan ja valkean noidan, hyvän ja pahan risteymä. Hän on sisarpuolensa jahtaama, vangittu ja pelätty, mutta toisaalta hän löytää ystäviä niin perheensä sisältä kuin ulkopuolelta.

Green ei pahemmin selittele maailmansa lainalaisuuksia. Antamatta sen kummempaa pohjaa hyvä-paha asettelulleen, hän ilmoitta, että hyvän puolella on pahojakin henkilöitä ja pahan puolella hyviä. Minusta tuntuu, että kirjoittaja on halunnut välttää mustavalkoisuutta niin paljon, että on laiminlyönyt lukijaa. Tarina on kuitenkin kerrottu yhden henkilön näkökulmasta ja Nathanilla on kyllä syynsä ajatella, että hänen isässään on monipuolisuutta, jota siellä ei kenties oikeasti olekaan. Ongelma on se, että lukija saa tietoa vain äärimmäisen erikoistapauksen taholta. 

Selkeä hyvä-paha erottelu käytännön tasolla olisi lukijalle mielekkäämpi lähtökohta. Pottereiden ”jokainen paha velho tulee luihuisesta” on hyvä esimerkki tästä. Lukijan mieli triggeröityy moisesta väittämästä aika nopeasti ja hän alkaa ajatella puhutaanko nyt vain Harryn näkökulmasta vai kenties velhomaailman yleisestä ennakkoluulosta. Green kirjoittaa itsekin loppusanoissaan, että halusi nimenomaan tutkia hyvän ja pahan häilyväisiä eroja. Hän ei pääse ainakaan ensimmäisessä kirjassa minkäänlaisiin nyansseihin juuri siksi, että ei esitä sanotaanko sitten vaikka ennakkoluuloista lainalaisuutta. Tuon perusteella rajapintoja olisi helpompi tutkia, kun niin olisi jokin tulonäkökulma.

En tykännyt myöskään kirjan alun tyylistä. Suoraan sanottuna se oli aika hirveää. Ensimmäisissä lyhyissä luvuissa putosin kelkasta, kun en tiennyt kuka minäkertoja oli. Toki tiesin takakannen perusteella, että hänen nimensä oli Nathan, mutta esimerkiksi ikää oli todella vaikea hahmottaa. In medias res voi näköjään mennä hyvin monella tavalla ja minusta Green oli valinnut hyvin huonon tavan. Tai ei osannut käyttää sitä oikein. Onneksi myöhemmissä luvuissa siirryttiin tavalliseen kerronnalliseen tyyliin, muuten olisin lopettanut kesken. Lisäksi Nathan ei hahmona ollut minusta mitenkään erityisen sympaattinen. Green yritti kyllä aika ajoin kerätä hänelle säälipisteitä, mutta minuun se ei purrut. Monista sivuhahmoista pidin kyllä.

Ehkä tarina lähtisi kunnolla lentoon seuraavissa osissa, mutta valitettavasti en ole niitä tämän osan perusteella lukemassa. Ikävintä on se, että kirjailijalla on kyllä ollut hyviä ideoita, mutta ne eivät ole välittyneet oikealla tavalla lopputuotteeseen. Esimerkiksi ensimmäisten lukujen taustalla oleva idea on oikeasti loistava, toteutus vain kusee, kun Green ei osaa käyttää kyseistä kirjallista tyylikeinoa.

                                                               -Roona-