Hän haki tanssiin

Heippa!

”Hän haki tanssiin, mä sanoin vie sä,

hän oli tuoksu mun tukassa ja hiessä, hänen suunsa suolaiselta maistui

Huomenna hän järkyttyy ja se on mun vika, se on mun syy.

Ja vaikka aivan samalta kuin silloin tuoksuu tahmee maa,

nyt jalan alla se upottaa”

Maija Vilkkumaa: Kristallitiara

Ilta, humalluttava ilta. Pieni ääni takaraivossa yrittää muistuttaa, että minun ei pitäisi hakea tuota naista tanssimaan, mutta nousuhumalainen ja huumaantunut tajunta talloo sen alleen. Tiedän, että hän on täällä minun takiani ja mikään ei ole hormonihuuruiselle miehelle sen houkuttelevampi ajatus. Menen ja pokkaan. Häntä naurattaa.

”Oletko ihan varma?”

Kiusoitteleva kysymys. Tietysti minä olen. Otan häntä kädestä ja vedän mukanani lattialle. Olen huono tanssija, mutta hän ei välitä. Käteni eksyvät hänen lanteilleen ja tuon vartaloni lähemmäs. Hän tuoksuu hirvittävän hyvälle. Nainen ei estele ja takaraivoni pikkuääni pääsee hetkeksi kirkumaan kuinka minua käytetään hyväksi. Voimansa tunnossa oleva mieleni kuitenkin hiljentää sen jälleen. Minähän aion ottaa tänään juuri sen mitä saan enkä missään nimessä ainakaan hävitä ja luikkia häntä koipien välissä kotiin. 

Sänky on minun. Kaadan hänet siihen koko painollani. Hänen avonaiset hiuksensa sekoittuvat sormiini, kun yritän suudella häntä. Nainen haukkoo henkeään ja minä teen samoin. Huohotusta ja hikeä, hänen kätensä liikkuvat selkäni päällä. Iho maistuu yhtä aikaa makealle ja suolalle. Hetki, koko hetki on niin viettelevä, etten haluaisi sen koskaan loppuvan. Jälkeenpäin hapuilen hänen jo nukkuvia kasvojaan. Itsevarmuus asuu vielä kanssani ennen nukahtamista ja aamuun on ikuisuus.

Todellisuus. Se iskee kylmällä kämmensyrjällä naamaan. Vieressäni on tyhjää, mutta keittiössä kolisee. Voi helvetin helvetti, mitä minä tein. Ja mitä hän kysyikään, sanoin varmasti kyllä. Hän tulee makuuhuoneen ovelle kuppi kädessään.

”Sinä lupasit.”

Siihen kulminoituu koko meidän yömme, muuta ei tarvitse sanoa. Tietenkin minä lupasin, minä teen niin joka kerta. Päähän sattuu, krapula ja omatunto soimaavat. 

”Minun pitää mennä nyt. Tiedot ovat keittiönpöydällä.”

Ja hän menee, ovi käy. Suihkun alla pää alkaa selkiintyä. Laura, minun on sanottava jotain Lauralle. Tai ehkä jätän sanomatta, tiedän ettei nainen jätä merkkejä itsestään; paitsi ne työkeikan tiedot, mutta ne olen jo visusti mapittanut oman mieleni sopukoihin ja paperi on mytyssä taskun pohjalla. Vesi valuu pitkin selkää ja viemäristä alas. Toivon hetken, että viemäri tukkeutuisi ja voisin hukkua lattialle tulvivaan veteen. Väännän kuitenkin hanan kiinni ja kääriydyn kylpytakkiin, jota en käytä juuri koskaan. Paitsi silloin kun olen itsesäälin vallassa. 

Siemailen lasista halpaa appelsiinimehua ja katson ikkunasta ulos. Mieleeni ampaisee muisto siitä, kuinka nainen vielä ennen vaatteiden riisumista kysyy olenko ihan varma. Päänsärkyni pahenee hetkeksi. Minun pitäisi oppia sanomaan ei, sillä vaikka teeskentelen tietämätöntä, silti oikeasti tiedän, että nainen lopettaisi heti, kun sanoisin tuon taikasanan. Mutta addiktin on vaikea kieltäytyä riippuvuutensa kohteesta. 

                                                                       -Roona-