Mietteitä kirjasta XVI: Teemestarin kirja ja Valinta + ekstra

Heippa!

Emmi Itärannan romaani kertoo Noriasta, josta on tulossa isänsä opissa teemestari. Maailmasta on kuitenkin tuntemattoman syyn takia loppumassa vesi ja Kiina on vallannut suuren osan Euraasiaa. Noria asuu Skandinavian unionissa entisen Suomen valtion alueella lähellä Kuolojärveä. Koko valtion nimi on Uusi Qian. Miten käy teemestarin suvun, joka tietää salatusta lähteestä? Entä mitä kerrotaan cd-levyillä, joiden niiden tekijä ei halua missään nimessä joutuvan Uuden Qianin viranomaisten käsiin?

Pidin kirjan tyylistä, mutta välillä Itäranta sortuu yliyrittämiseen ja turhaan taiteellisuuteen. Myönnän, että meinasin kirjoittaa runollisuuteen, mutta tykkäsin juuri noista runollisuusaspekteista. Tapa, jolla Kiinan maailman valloitusta käsitellään on mielenkiintoinen. Ennen pahat (venäläiset/ neuvostoliittolaiset) kommunistit valloittivat maailman ja sitten elettiin kauheassa alistuksessa. Venäläisestä kulttuurista ei omaksuttu mitään paitsi pakosta. Siksi on kivaa, että esimerkiksi tässä Kiinan kulttuurista on onnistuttu löytämään hyviä puolia, vaikka autoritäärisessä valtiossa eletäänkin. Teemestarin asemaa kunnioitetaan, vaikka varsinkin pitkään kaupungissa asuneille täytyy olla selvää, että teemestari saa ammattiinsa liittyvien ylimääräisten annosten lisäksi vettä vielä jostain. Tarkoitan, että kai joku nyt oli edes hiljaa itsekseen ajatellut näin. 

Noriasta tykkäsin kovasti, mutta hänen äidistään en oikein saanut otetta. Tosin äiti esiintyy sarjan seuraavissakin osissa, että josko niissä hahmoa avattaisiin vähän enemmän. Norian paras ystävä taas oli luotu kiinnostavasti, mutta hieman hämmentävästi. Luulen, että Itäranta on halunnut olla korostamatta sukupuolta vastapainoksi sille, että teemestarin viran pitäisi periytyä isältä pojalle (eli sukupuolella on iso merkitys siinä), mutta minua häiritsi, kun Itäranta leikitteli jopa ihastumista muistuttavilla tunteille enkä kyennyt oikein osoittamaan tunteiden kohdetta. Lukijan olisi helpompi käsitellä häntä, kun hänet saisi paikallistettua johonkin eikä hän olisi kuin leijuva höyhen. 

Kiera Cassin Valinta on paikoin melko suora Nälkäpeli kopio. Illean prinssi Maxon valitsee itselleen puolison Valinnan avulla, johon osallistuu yksi tyttö kustakin maan provinssista, yhteensä 35 tyttöä. Toki Valinnassa kukaan ei kuole vaan siitä pikemminkin on hyötyä tyttöjen perheille, tulipa heistä sitten loppujen lopuksi Illean prinsessaa tai ei. Päähenkilö America Singer on luonnollisesti osa Valintaa, mutta hänellä onkin jo poikaystävä kotopuolessa, vieläpä alempikastinen sellainen. Illeassa, joka sijaitsee Yhdysvaltain alueella joskus tulevaisuudessa, ihmiset on nimittäin jaettu numeroituihin kasteihin. Kunkin kastin numero on myös sen nimi. 

American poikaystävästä Aspenista on tehty ikävän kliseinen teinirakkaus. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun America lähti kuninkaanlinnaan, että onneksi tuostakin päästiin, mutta hän tulikin takaisin. Aspen ärsyttää minua siksi, että hän tuntuu minusta pakonomaiselta lisäykseltä, koska pitäähän Americalla joku siellä kotopuolessa olla. Miksi hänen perheensä ei riitä? Tai se, ettei America oikeastaan halua prinsessaksi, vaikka se perheen elämää helpottaisikin? Nälkäpelissä pidin nimenomaan siitä, että Katnissillä ei ollut poikaystävää alue 12:lla. Vaikka Valinnassa romanttinen rakkaus onkin keskeisemmässä roolissa kuin Nälkäpelissä, niin silti olisi toivonut normista poikkeavampaa käsittelytapaa.

Mietteitä kirjasta XVII: Puoliksi paha

Puoliksi paha on Sally Greenin kirjoittama nuortenromaani ja trilogian ensimmäinen osa. Päähenkilönä on Nathan, mustan ja valkean noidan, hyvän ja pahan risteymä. Hän on sisarpuolensa jahtaama, vangittu ja pelätty, mutta toisaalta hän löytää ystäviä niin perheensä sisältä kuin ulkopuolelta.

Green ei pahemmin selittele maailmansa lainalaisuuksia. Antamatta sen kummempaa pohjaa hyvä-paha asettelulleen, hän ilmoitta, että hyvän puolella on pahojakin henkilöitä ja pahan puolella hyviä. Minusta tuntuu, että kirjoittaja on halunnut välttää mustavalkoisuutta niin paljon, että on laiminlyönyt lukijaa. Tarina on kuitenkin kerrottu yhden henkilön näkökulmasta ja Nathanilla on kyllä syynsä ajatella, että hänen isässään on monipuolisuutta, jota siellä ei kenties oikeasti olekaan. Ongelma on se, että lukija saa tietoa vain äärimmäisen erikoistapauksen taholta. 

Selkeä hyvä-paha erottelu käytännön tasolla olisi lukijalle mielekkäämpi lähtökohta. Pottereiden ”jokainen paha velho tulee luihuisesta” on hyvä esimerkki tästä. Lukijan mieli triggeröityy moisesta väittämästä aika nopeasti ja hän alkaa ajatella puhutaanko nyt vain Harryn näkökulmasta vai kenties velhomaailman yleisestä ennakkoluulosta. Green kirjoittaa itsekin loppusanoissaan, että halusi nimenomaan tutkia hyvän ja pahan häilyväisiä eroja. Hän ei pääse ainakaan ensimmäisessä kirjassa minkäänlaisiin nyansseihin juuri siksi, että ei esitä sanotaanko sitten vaikka ennakkoluuloista lainalaisuutta. Tuon perusteella rajapintoja olisi helpompi tutkia, kun niin olisi jokin tulonäkökulma.

En tykännyt myöskään kirjan alun tyylistä. Suoraan sanottuna se oli aika hirveää. Ensimmäisissä lyhyissä luvuissa putosin kelkasta, kun en tiennyt kuka minäkertoja oli. Toki tiesin takakannen perusteella, että hänen nimensä oli Nathan, mutta esimerkiksi ikää oli todella vaikea hahmottaa. In medias res voi näköjään mennä hyvin monella tavalla ja minusta Green oli valinnut hyvin huonon tavan. Tai ei osannut käyttää sitä oikein. Onneksi myöhemmissä luvuissa siirryttiin tavalliseen kerronnalliseen tyyliin, muuten olisin lopettanut kesken. Lisäksi Nathan ei hahmona ollut minusta mitenkään erityisen sympaattinen. Green yritti kyllä aika ajoin kerätä hänelle säälipisteitä, mutta minuun se ei purrut. Monista sivuhahmoista pidin kyllä.

Ehkä tarina lähtisi kunnolla lentoon seuraavissa osissa, mutta valitettavasti en ole niitä tämän osan perusteella lukemassa. Ikävintä on se, että kirjailijalla on kyllä ollut hyviä ideoita, mutta ne eivät ole välittyneet oikealla tavalla lopputuotteeseen. Esimerkiksi ensimmäisten lukujen taustalla oleva idea on oikeasti loistava, toteutus vain kusee, kun Green ei osaa käyttää kyseistä kirjallista tyylikeinoa.

                                                               -Roona-