Mietteitä kirjasta LXV: Mosaiikkimurha ja Kohtalon miekka

 Moikka!

Firenze kesäkuussa 1300. Merkittävä mosaiikkitaiteilija löydetään kuolleena kirkosta keskeneräisen teoksensa ääreltä. Tunnettu filosofi ja runoilija Dante Alghieri on juuri nimetty kaupungin prioriksi, joten murha lankeaa hänen selvitettäväkseen. Omituisten tapahtumien ytimessä näyttää olevan oppineiden veljeskunta, joka on perustamassa kaupunkiin Italian viidettä yliopistoa. Luku viisi nousee Danten tutkimuksissa muutenkin esiin yhä uudelleen. Viisisakarainen tähti, noituuden symboli, on piirretty sekä keskeneräiseen taideteokseen että taiteilijan ruumiiseen. Mitä niin kyseenalaista mosaiikkityön oli määrä esittää, että maestro menetti sen vuoksi henkensä? Entä mikä osuus tapahtumiin on salaperäisellä tanssijattarella Antilialla, jonka lumoihin myös runoilija joutuu viinituvassa? Selvittääkseen mysteerin Dante joutuu käyttämään koko laajaa sivistystään aina tähtitieteen sfäärejä myöten. Romaani on Giulio Leonin käsialaa.

Huh sentään, Dante esitetään kyllä melkoisen epämiellyttävänä henkilönä tässä kirjassa. Hän inhoaa jokaista kohtaamaansa ihmistä – tai ainakin löytää jokaisesta vikaa. Etenkin hänen syvä halveksuntansa Firenzen Comunen palveluksessa olevia sotilaita kohtaan hämmästytti minua. Minusta Dante käytöksestä kertoo aika paljon se, että hän pelkää jo etukäteen, kuinka paljon tulee saamaan turpiin, kun hänen toimikautensa priorina päättyy (eikä asema siis ole enää suojaamassa). Tämä kaikki johtaa siihen, ettei lukija pääse mukaan Danten päättelyketjuihin ja sitä kautta rikoksen selvittämisprosessiin. Murhaaja oli kyllä ihan looginen, mutta lukija tuntee monesti olevansa Danten perässä puolisokeana juokseva bargello, joka menee päähenkilön mukana, koska tämä on päähenkilö ei siksi, että se suunta vaikuttaisi rikoksen kannalta järkevimmältä.

Hän ei ole vaeltava ritari eikä kylmä ja aivoton tappaja. Geralt Rivialainen on noituri, palkkasoturi. Hän saa maksun surmaamalla maatalojen takapihoilla ja sammaleisten metsien siimeksessä lymyäviä mutantteja: uhrinsa psyyken kopioivia miimikoita, helmenkalastajia teurastavia merihirviöitä, kenties jopa kultaisen lohikäärmeen, jonka kuolema avaisi muutamille tien uuteen valtakuntaan. Toisinaan hirviöt ja väärintekijät tuntuvat Geraltista läheisemmiltä kuin kukaan hänen toimeksi antajistaan. Kenties siksi vain muutama ihminen onnistuu läpäisemään hänen muukalaisuutensa panssarin. Unohtumattomin heistä on naispuolinen velho Yennefer, uskollisin naiskauneudelle perso trubaduuri Valvatti ja kohtalokkain vihamielisen metsän keskeltä löytyvä orpotyttö Ciri. Tuo takkutukkainen räkänokka haastaa Geraltin taidoissa, jotka tämä hallitsee heikommin. Kohtalon miekka on Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan toinen kirja.

Olen tykästynyt erityisesti siihen tapaan, jolla Sapkowski esittää Geraltin tunteettomuuden. Hän reagoi kaikkiin (tai no, useimpiin) asioihin tyynesti, mutta toisaalta hänellä on valtava empatiakyky. Tietyllä tavalla Geralt – ja kaiketi muutkin noiturit – on saavuttanut antiikin filosofien ihanteen, jossa mieltä eivät järkytä tunneaffektit. Alan ymmärtää, miksi Geralt on laitettu tv-sarjassa murahtelemaan. Minä välillä unohdin hänen kokonaan olevan mukana tietyissä kirjan kohtauksissa, kun hän ei sanonut sanaakaan! Tyypillistä Geraltia kyllä, ei siinä. Mutta toiminnallisessa mediassa on hyvä päästää ääniäkin välillä. Opin, että Yenneferillä on musta tukka. Olin jostain syystä kuvitellut sen olevan punainen. No, se taas on tyypillistä minua. Valvatti oli selvästi yhdessä vaiheessa kirjoittamassa pientä merenneitoa Andersenin tapaan. Siitä tulisikin hyvä balladi. Ciristä minulla ei ole vielä mielipidettä, mutta positiivisen kaiun hahmo jätti.

-Roona-

Sun huulilta (suudelma maistuu katkeruudelta), osat 13-16

Moikka!

Disclaimer: Marvel ja Disney omistavat Avengersien hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Marvelille ja Disneylle. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

13. (100) 

Steve oli lämmitellyt itsensä hikeen ja asetteli painolevyjä tankoon, kun Tony ilmestyi huoneeseen. Miljardööri astui muitta mutkitta Steven viereen kuin tarkastellakseen käyttikö tämä riittävästi rautaa. Hänen katseessaan oli vaarallisen ilkikurinen tuike. 

”Et sinä tarvitse tätä. Olet ollut viime ajat kireä kuin viulunkieli. Rentoutuminen olisi paremmaksi.” 

Steve ei ehtinyt reagoida, kun toisen huulet jo suutelivat häntä. Tonyn suu antoi suolaisen takapotkun. Lopetettuaan mies ei vetäytynyt pois, vaikka huomasi Steven olevan pöllämystynyt. 

”Täytyihän sinun arvata, että haluan ennen pitkää tehdä noin”, hän vain sanoi. 

”Niin, ...ööh... tiesinhän minä”, Steve änkytti ja pakeni punnerruspenkille. 

Riks, räks, siinä meni sydän. 

Tony lähti takaisin ylös.

14. (300) 

Steve tunsi hetkessä keikahtaneensa pimeälle puolelle. Pahuksen ruosteinen rautapurkki-Tony suudelmineen. Hän oli tuon heidän jakamansa hellyydenosoituksen ajan ajatellut vain Buckya. Miltä tämän rusovirne maistuisi. Steve hengitteli sängyllään syvään – ulos ja sisään. Oli kulunut pari päivää kuntosalikohtaamisesta. Muut olivat lähteneet ulos tuulettumaan ja Tony oli näyttänyt loukkaantuneelta, kun hän oli kieltäytynyt huonoon oloon vedoten. Steve nousi huokaisten viimeisen kerran ja tarttui läppäriin. Hän painoi auki videopuhelusovelluksen ja etsi vihreän luurin kuvan. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta toimisiko tämä näin päin – oli mahdollista, että yhteys onnistui vain toiselta puolelta. Pian ruutuun ilmestyi huputettu pää. 

”Hail Hydra”, Steve tervehti ennen kuin toinen ehti sanoa mitään. 

”Tervehdys, Steve”, Bucky murahti yllättyneenä. ”Ilo kuulla varmuutesi. Mitä on tapahtunut?” 

Steve irvisti sisäänpäin, sillä häntä ei huvittanut kertoa sattuneesta mahdollisesti koko Hydran organisaatiolle. ”Ironman ylitti rajansa.” 

”Omansa vai sinun?” Bucky esitti kysymyksen kuin itselleen. ”No jaa, eipä tuolla ole väliksi. Oletko siis valmis tulemaan Hydran tykö? Minun luokseni?” Buckyn ilme oli lähes surumielinen kuin tässä olisi vannottu uskollisuusvalaa. 

”Minä siis olen”, Steve toisti ja repi samalla osan sieluaan roskakoriin. 

Hän näytti varmaan kärsivältä, sillä Buckyn nauruun sulaneet huulet vetäytyivät takaisin neutraalin suuntaan. ”Tämä sattuu, mutta sinä kestät kyllä. Viimeinen ja suurin repäisy on vielä tulossa. Hydra tarjoaa sinulle Avengersistä näyttävän lähdön, jonka jälkeen ei ole epäselvää, että seisot meidän joukoissamme. Steve, sinä olet meidän suunnitelmamme.” 

Steve nyökkäsi konemaisesti. Häntä huimasi, mutta ilmeisesti moraali oli mennyt samaan koppiin rehellisyyden kanssa ja sitä tietä jätteeksi, sillä muuta hän ei tuntenut. 

”Rakkaus saa ihmisen tekemään outoja”, Steve pohti hiljaa ja katseli itseään kuin huuruisen lasin läpi. 

Bucky teki jotakin, sillä kuului sarja pieniä naksauksia. ”Sen varaan me olemme laskeneetkin. Keskustelemme muuten nyt yksityisesti. Saan yleisyhteyden katkaisemisesta kyllä satikutia, mutta rakkaus teettää kummia.” 

Steveä puistatti. ”Saanko siis vastakaikua?” 

”Saat”, Bucky sanoi pehmeästi. ”Niin paljon, että se on kaiken pois riivityn arvoista.”

15. (100) 

Steve muistaisi sen päivän ikuisesti. Hälytys annettiin aamuvarhain. Hydra oli iskenyt Englannissa tyhjään kartanoon, joka oli pullollaan arvotavaraa ja ilmeisesti vanginnut onnettomat asukkaat ja palveluskunnan, jotka olivat sattuneet olemaan paikalla. 

”He omistavat paskiaisten himoitsemia aarteita”, Fury ärisi heidän korvanappeihinsa kuin noilla ihmisillä olisi ollut jotain osaa ja arpaa tässä pelissä. 

Steve tiesi paremmin. Bucky ei ollut antanut tarkempia operatiivisia karttamerkkejä, mutta iskusta oli mahdoton erehtyä. Hänen taian- ja skandaalinomainen poistumisensa Avengersien riveistä tapahtuisi nyt. Hän istui jetin penkille Natin viereen ja kiinnitti turvavyönsä. Hyvästejä ja selityksiä hän ei aikonut jättää, häntä vihattaisiin kuitenkin. 

”Kaikki valmiina. Lähdetään”, Steve komensi viimeistä kertaa.

16. (100) 

”He ovat linnoittautuneet sisälle”, Tony pohti ääneen. ”Miten etenemme?” 

”Voisimme yrittää savustaa heidät ulos”, Clint vitsaili. ”Tai ehkä Hulk haluaa murskata heidät.” 

Bruce irvisti vieressään istuvalle haukansilmälle. 

”Mennään hitaasti ja katsotaan miten he reagoivat”, Steve sanoi vakaasti. Siitä olisi hänelle eniten hyötyä.

 Tony hymyili hänelle visiirin aukosta. ”Turhan varovaista minusta, mutta Cap toivookin, että me säästymme naarmuitta.” 

Kukaan teistä ei tänään säily naarmuitta, Steve ajatteli nähdessään, kuinka luottavaisina kaikki katsoivat häneen. Ja te ette vielä arvaa, että minä teen ne naarmut. 

Hän vastasi Tonyn virneeseen ja toivoi, että koko juttu olisi pian ohi. Kone jatkoi vääjäämätöntä lentoaan Atlantin yläpuolella kiitäen. 

-Roona-

Sun huulilta (suudelma maistuu katkeruudelta), osat 9-12

 Heippa!

Disclaimer: Marvel ja Disney omistavat Avengersien hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Marvelille ja Disneylle. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

9. (100) 

Neuvonpito kesti pitkälle iltapäivään. Furyn agentit olivat tietysti menneet paikan päälle heti, kun olivat saaneet tiedon, mutta kaupoissa hääri vain tavan tallaajia eikä muuta Hydraan viittaavaa ollut näkynyt. Steve joutui puremaan kieltään kipeästi useaan otteeseen, ettei olisi livauttanut kuukausien taakkaansa suustaan ulos. Hän tiesi voivansa antaa hyödyllisiä tietoja ja hänen rehellisyytensä pyrki tulemaan suljetun koppinsa ovesta läpi väkipakolla. Lopulta ei päädytty oikein muuhun kuin, että asiaa seurattaisiin nyt erityisen tehokkaasti ja Avengers olisi toimintavalmiudessa, jos aihetta ilmenisi. Sinä iltana kellään ei ollut haluja kevyeen oleiluun ja tornissa vallitsi kireä tunnelma. Steve häipyi huoneeseensa varhain ja yritti sulkea omatuntonsa äänen korvistaan.

10. (200) 

Steve teki lattialla punnerruksia väsyttääkseen itsensä, kun läppärin merkkivalo alkoi välkkyä. Hänelle yritettiin soittaa. Hän panikoi hetkellisesti. Hän ei missään nimessä voisi vastata juuri nyt. Vaikka joku oli suojannut läppärin tehokkaasti, tämä ei taatusti pärjäisi suuressa valppaustilassa olevalle Jarvisille. Hän heitti niskaansa pitkän trenssitakin ja tunki koneen sen alle. Aulassa hän huikkasi olohuoneen sohvassa istujille jotakin siitä kuinka hänen pitäisi käydä ulkona, jotta saisi unta. Kukaan ei onneksi kysellyt mitään tai heittänyt piikikästä huomautusta. 

Steve jalkautui jälleen New Yorkin kaduille ja nosti kaulukset pystyyn, jotta häntä olisi hankalempi tunnistaa. Hän nappasi lennosta taksin ja kehotti ajamaan Brooklyniin. Auto pysähtyi erään nukkavierun ruokalan eteen ja Steve maksoi kuskille. Hän astui sisään, tilasi tiskiltä mustan kahvin ja vetäytyi takimmaiseen loosiin. Siellä hän otti koneen pois takkinsa alta ja asetti sen vierelleen penkille. Kuin käskystä valoa alkoi jälleen vilkkua. Steve nielaisi ja kohotti laitteen kantta. Näytölle avautui videokuva. Siinä näkyi mustahuppuinen henkilö. Steve tiesi, että hänet oli tunnistettu, kun hahmo viskasi hupun päästään ja esiin tulivat tutut tummanruskeat hiukset. Bucky hymyili hänelle koko valkealla hammasrivillään. Teräksinen käsivarsi oli puoliksi näkyvissä hihansuusta. Steven sydämen lämmin läikähdys vaihtui selkäpiin kylmäämiseen, kun mies kohotti kätensä. 

”Hail, Hydra!” 

Steve Rogersin kurkkua kuristi, kun hän vastasi: ”Hail, Hydra!”

11. (250) 

Mies ruudun toisella puolella seisoskeli rennosti. ”Mitä kuuluu Steve?” 

Steve ei saanut sanaa suustaan. Bucky kohautti harteitaan niin, että tukka heilahti. ”Olette varmaan huomanneet pikku tempauksemme.” Se oli enemmän toteamus kuin kysymys. 

”Me panimme sen merkille”, Steve sanoi jäykästi. 

Buckyn virne hyytyi asteen. ”He panivat merkille, ystäväni, he panivat merkille. Avengersin ei pitäisi olla sinulle enää ´me´.” 

Steven teki mieli runtata ruutu kiinni, mutta toverin suklaasilmät vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa. ”Mitä Hydra oikein aikoo?” hän sen sijaan kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman vakavalta ja viralliselta aikuiselta. 

Esitys meni hukkaan, kun Bucky heristi hänelle sormea kuin pienelle lapselle. ”Steve, tiedät etten voi kertoa sinulle mitään ennen kuin todella olet meidän.” Ja minä luotan, että jonain päivänä vielä olet, sanoivat silmät ja Steveä heikotti. ”Missä sinä muuten olet?” Bucky tiedusteli vaihtaen kätevästi puheenaihetta. 

”Kuppilassa Brooklynissä. En voinut vastata huoneessani. Stark Tower on hälytystilassa”, Steve tuhahti. ”Vaikka kyllähän sinä sen tiesit. Tässä koneessa on varmasti paikannin.” 

Bucky pyöräytti silmiään. ”Ajattelin, että on kohteliasta kysyä suoraan sinulta, mutta voin toki jatkossa kysellä teknikoiltamme.” 

Steve nosti hetkeksi katseensa ja tarkasti, ettei kukaan ollut eksynyt hänen lähelleen. ”Loki saattaa tietää meistä”, hän kuiskasi. 

Buckyn ryhti suoristui. ”Peijakas on tuottanut sekasortoa viime aikoina, mutta mistä hän olisi tämän tiedon saanut.” 

”Mistä minä tiedän. Kaipa hän näkee tulevaisuuteen. Hän sanoi, että tapaa minut viimeisen kerran Captain Americana”, Steve sähähti. 

Buckyn kasvoille levisi ironinen ilme. ”Hydran kannalta tuo on kyllä miellyttävä ennustus... ja minun kannaltani myös.” 

Steve ei kestänyt enää. ”Minun täytyy lopettaa ja mennä.” 

Bucky häipyi bittiavaruuteen kannen sulkeutuessa.

12. (100) 

Hydra päätti vilautuksensa jälkeen kadota maan alle ja viikon kuluttua tunnelma oli jo lientynyt normaaliin Avengersienkin kesken. Oli laiska iltapäivä ja Tony flirttaili Stevelle aikansa kuluksi. Nat luki kirjaa, mutta hymyili selkeästi hyväksyvää ja rohkaisevaa hymyä miesten suuntaan. Steve yritti esittää, ettei huomannut kumpaakaan. Hänen omatuntonsa oli rikki. Se ei nimittäin ollut soimannut häntä juurikaan Buckyn viime soiton jälkeen. Enemmän häntä vaivasi se, että Tony oli hänestä mahdollisesti oikeasti kiinnostunut eikä hän halunnut särkeä miehen sydäntä, jos Hydra ottaisi hänet tulevaisuudessa. Itseinho vahvistui, kun joka päivä näytti varmemmalta, että niin kävisi. Hän virnisti anteeksipyytävästi ja painui tornin alakerrassa sijaitsevalle kuntosalille.

Sun huulilta (suudelma vaihtuu katkeruudelta), osat 5-8

 Moikka!

Disclaimer: Marvel ja Disney omistavat Avengersien hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Marvelille ja Disneylle. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

5. (100) 

Vaikka Steve oli hyvin perinteinen, hän jostain syystä piti hänen ja Tonyn välisestä ilmapiiristä. Myös muut tiimin jäsenet etenkin Nat ja Clint pitivät siitä, koska saivat siitä loistavia naljailun aiheita. Steve istui sängyllään ja katseli äklötystä tuntien yöpöydällä olevaa miniläppäriä. Se näytti niin viattomalta olessaan kiinni, että kaikki kuvittelivat hänen hankkineen sen lähinnä googlettamista varten. Vaikka hän oli elänyt 2000-luvulla jo jonkin aikaa, moni kulttuurinen viittaus meni häneltä vielä täysin ohi. Se oli hyvä tekosyy. Tänään ei ollut tullut yhtään viestiä, joita hän yhtälailla pelkäsi ja odotti. Hajota se, pieni ääni hänen päässään käski. Steve hiljensi sen päättäväisesti käydessään pitkäkseen.

6. (100) 

Aamulla satoi harmaata vettä. Steve oli läpimärkä, mutta juoksulenkki oli taivaallista suorittaa rauhassa ihmisvilinältä. Jokunen himourheilija kansoitti Keskuspuiston polkuja hänen lisäkseen, mutta he keskittyivät omaan treeniinsä päästäkseen mahdollisimman nopeasti pois kosteasta säästä. Steve nautti sateen lankeavasta äänestä, sillä se rauhoitti hänen hermojaan. Ne olivat olleet riekaleina viime kuukausien ajan. Ei niin, että kukaan olisi huomannut sitä, hän oli päästänyt hermokuteensa levahtamaan vain kaikkein yksityisimpinä hetkinä. Lenkkitossut lätsähtelivät maahan. Miksi hitossa sen laitteen oli pitänyt ilmestyä hänen elämäänsä. Sillä oli (ironista kyllä) hopeareunuksensa, se oli tuonut hänelle takaisin jonkun, jota hän... rakasti. Sydäntä kirpaisi ja kiihotti yhtä aikaa. Hän suuntasi kotiin.

7. (100) 

Clint ja Tony olivat aamiaisella keittiössä, kun Steve tuli valuvana sisään. 

”Onko Jarvisilla lupa päästää sisään uitettuja koiria?” Clint heitti katsoen kysyvästi Tonyyn. 

Tony kiersi Steven luo ja tarkasteli tätä kuin paraskin tutkija. ”Ei, mutta kyllä tämän yksilön rotu on selkeästi amerikanpatriootti. Sehän on meidän kapteenimme”, hän ilmoitti iloisesti taputtaen Steveä poskelle. 

Clint oli vetää kahvinsa väärään kurkkuun. 

”Hyvin hauskaa”, Steve sanoi happamasti, vaikka hänenkin suupieltään nyki. 

”Sir”, Jarvisin koneääni sanoi, ”olen löytänyt hälyttäviä tietoja”. 

Lysti loppui kuin seinään ja he vakavoituivat. 

”Mitä Jarvis?” 

”Teidän on parasta kokoontua, sir.” 

Tony vilkaisi Steveen. 

”Menen vaihtamaan vaatteet. Tavataan komentokeskuksessa kymmenen minuutin kuluttua.”

8. (150) 

”Näytä meille, Jarvis”, Tony käski, kun kaikki olivat koolla. 

Hologrammiruuduille muodostui kuva nukkumalähiön ostarin aulasta. Joku jätti paketin yhteen nurkkaan ja hetken kuluttua eri henkilö haki sen pois. 

”Huumekauppa on toki huolestuttavaa, mutta vaatikohan se meidän puuttumistamme”, Bruce ihmetteli.

Jarvis zoomasi paketin kannessa olevaan symboliin. ”Uskallan olla eri mieltä, tohtori Banner.” 

Huoneen läpi kiisi kirosanojen kuuro. Ympyrän sisällä irvisti pääkallo, jolla oli lonkerot, Hydran tunnus. Steve tunsi olevansa jäykkä kuin heinäseiväs. Onneksi muut tuijottivat intensiivisesti kuvaa. 

Tony puristeli käsiään. ”Osaatko kertoa enemmän Jarvis?” 

”Valitettavasti paketin tuojan ja hakijan kasvoja ei tallentunut mihinkään, sir. Ruumiinrakenteen perusteelle he ovat miehiä, toinen 190-senttinen ja toinen 175-senttinen.” 

”Hydra on aktivoitunut”, Nat irvisti ja naputteli sormillaan lannettaan. ”Mutta mitä tämä oikein tarkoittaa? Paketissa tuskin on pommia.” 

Jokin piippasi. ”Sir, Fury soittaa. Haluatteko vastata?” Jarvis tiedusteli. 

Tonyn rystyset raksuivat. ”Ei kai siinä mukaan auta. Yhdistä vain.” 

”Olettekin kaikki paikalla”, Fury totesi. ”Aika selvittää mitä Hydra aikoo.”

-Roona-