Moikka!
Firenze
kesäkuussa 1300. Merkittävä mosaiikkitaiteilija löydetään kuolleena kirkosta
keskeneräisen teoksensa ääreltä. Tunnettu filosofi ja runoilija Dante Alghieri
on juuri nimetty kaupungin prioriksi, joten murha lankeaa hänen
selvitettäväkseen. Omituisten tapahtumien ytimessä näyttää olevan oppineiden
veljeskunta, joka on perustamassa kaupunkiin Italian viidettä yliopistoa. Luku
viisi nousee Danten tutkimuksissa muutenkin esiin yhä uudelleen.
Viisisakarainen tähti, noituuden symboli, on piirretty sekä keskeneräiseen
taideteokseen että taiteilijan ruumiiseen. Mitä niin kyseenalaista
mosaiikkityön oli määrä esittää, että maestro menetti sen vuoksi henkensä? Entä
mikä osuus tapahtumiin on salaperäisellä tanssijattarella Antilialla, jonka
lumoihin myös runoilija joutuu viinituvassa? Selvittääkseen mysteerin Dante
joutuu käyttämään koko laajaa sivistystään aina tähtitieteen sfäärejä myöten.
Romaani on Giulio Leonin käsialaa.
Huh
sentään, Dante esitetään kyllä melkoisen epämiellyttävänä henkilönä tässä
kirjassa. Hän inhoaa jokaista kohtaamaansa ihmistä – tai ainakin löytää
jokaisesta vikaa. Etenkin hänen syvä halveksuntansa Firenzen Comunen
palveluksessa olevia sotilaita kohtaan hämmästytti minua. Minusta Dante
käytöksestä kertoo aika paljon se, että hän pelkää jo etukäteen, kuinka paljon
tulee saamaan turpiin, kun hänen toimikautensa priorina päättyy (eikä asema
siis ole enää suojaamassa). Tämä kaikki johtaa siihen, ettei lukija pääse
mukaan Danten päättelyketjuihin ja sitä kautta rikoksen selvittämisprosessiin.
Murhaaja oli kyllä ihan looginen, mutta lukija tuntee monesti olevansa Danten
perässä puolisokeana juokseva bargello, joka menee päähenkilön mukana, koska
tämä on päähenkilö ei siksi, että se suunta vaikuttaisi rikoksen kannalta
järkevimmältä.
Hän ei
ole vaeltava ritari eikä kylmä ja aivoton tappaja. Geralt Rivialainen on
noituri, palkkasoturi. Hän saa maksun surmaamalla maatalojen takapihoilla ja
sammaleisten metsien siimeksessä lymyäviä mutantteja: uhrinsa psyyken kopioivia
miimikoita, helmenkalastajia teurastavia merihirviöitä, kenties jopa kultaisen
lohikäärmeen, jonka kuolema avaisi muutamille tien uuteen valtakuntaan.
Toisinaan hirviöt ja väärintekijät tuntuvat Geraltista läheisemmiltä kuin
kukaan hänen toimeksi antajistaan. Kenties siksi vain muutama ihminen onnistuu
läpäisemään hänen muukalaisuutensa panssarin. Unohtumattomin heistä on
naispuolinen velho Yennefer, uskollisin naiskauneudelle perso trubaduuri
Valvatti ja kohtalokkain vihamielisen metsän keskeltä löytyvä orpotyttö Ciri.
Tuo takkutukkainen räkänokka haastaa Geraltin taidoissa, jotka tämä hallitsee
heikommin. Kohtalon miekka on Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan toinen kirja.
Olen
tykästynyt erityisesti siihen tapaan, jolla Sapkowski esittää Geraltin
tunteettomuuden. Hän reagoi kaikkiin (tai no, useimpiin) asioihin tyynesti,
mutta toisaalta hänellä on valtava empatiakyky. Tietyllä tavalla Geralt – ja
kaiketi muutkin noiturit – on saavuttanut antiikin filosofien ihanteen, jossa
mieltä eivät järkytä tunneaffektit. Alan ymmärtää, miksi Geralt on laitettu
tv-sarjassa murahtelemaan. Minä välillä unohdin hänen kokonaan olevan mukana
tietyissä kirjan kohtauksissa, kun hän ei sanonut sanaakaan! Tyypillistä
Geraltia kyllä, ei siinä. Mutta toiminnallisessa mediassa on hyvä päästää
ääniäkin välillä. Opin, että Yenneferillä on musta tukka. Olin jostain syystä
kuvitellut sen olevan punainen. No, se taas on tyypillistä minua. Valvatti oli
selvästi yhdessä vaiheessa kirjoittamassa pientä merenneitoa Andersenin tapaan.
Siitä tulisikin hyvä balladi. Ciristä minulla ei ole vielä mielipidettä, mutta
positiivisen kaiun hahmo jätti.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti