Mietteitä kirjasta I: Mifongin aika

Heeii!

Tällä kertaa luvassa jotain kirja-arvostelun tapaista. Ei sisällä mitään lukukokemuksen pilaavia spoilereita, mutta jos olet kovin herkkä niiden suhteen niin ainakin sinua on varoitettu.

Kirja on nuoren suomalaisen fantasiakirjailijan J. S. Meresmaan Mifonki-sarjan toinen osa. Luin ensimmäisen osan viime kesänä ihan vain sillä perusteella, että se näytti kiinnostavalta, kun kävin nuorten aikuisten hyllyä järjestelmällisesti läpi. Se osoittautui hyväksi valinnaksi ja nyt oli sitten osa kakkosen vuoro.

Mifongin aika esittelee meille uuden jäsenen Rondestanien perheestä, nimittäin nuorimman veljen Roanin. Toki hän teki hyvin lyhyen pyörähdyksen näyttämöllä jo ensimmäisessä osassa, mutta on nyt koko persoonallaan mukana. Ja millaisella persoonalla! Meresmaata ei voi kuin onnitella onnistuneesta hahmon kehittelystä. Hän kuvailee Roanin kliseisen boheemiksi taiteilijatyypiksi, joka tämä onkin. Mutta Roanin koukku on nimeenomaan se, että hän tuntuu itse käsittävän oman kliseisyytensä ihailtavan itsekriittisesti ja ironisesti. Vaikka näitä asioita harvemmin ilmaistaan suusanallisesti niin kaikissa ”kohtauksissa”, joissa Roan mukana, välittyy tällainen tunnelma. (Myönnettäköön, että tunnelma on aina vähän vaarallinen sana, mutta kehotan lukemaan kohdan, joka on kirjoitettu pääasiassa Connailin näkökulmasta ja jossa Connail hämmentyy puolialastomasta Roanista. Se kertoo minusta aika paljon Roanin hahmosta, enkä tarkoita vain ulkonäköa.)

Yksi asia, joka ärsytti minua ensimmäisesssä kirjassa ja johon toivoin ratkaisua nyt, oli Danten ja Ardisin suhde. Se nimittäin näytti jo silloin vatvomiseksi menemisen merkkejä. Ja menihän se. En yleensä kirjoissa ja tv-sarjoissa shippaa (eng. shipping, tarkoittaa että toivoo kovasti tiettyjen henkilöiden päätyvän yhteen tai vastaavasti pysyvän yhdessä) ketään ihan periaatteesta, koska minusta kirjailijat/ käsikirjoittajat osaavat 99,5% tapauksista muodostaa juonen kannalta oikeat pariskunnat ja/tai parisuhteet. En siis erityisemmin shippaa Dantea ja Ardisia parina, pidän heistä ihan yksittäisinä hahmoina tarpeeksi paljon, mutta Meresmaa on antanut niin paljon vinkkejä siihen suuntaan, että suhde kehittyy johonkin, että lukija alkaa kyllästyä, kun henkilöt itse lähinnä vatvovat asiaa tekemättä sen suhteen mitään – viisasta tai tyhmää. (Jos jostain syystä pidätte vatvomisesta ilman että mitään kummempaa saadaan aikaan suosittelen Twilight-sarjan lukemista. Siinä nimittäin vatvotaan kolme (!) kirjaa sitä muutetaanko Bella vampyyriksi vai ei.) 

Onneksi kirja etenee muiden – myös Danteen ja Ardisiin liittyvien - asioiden suhteen tasaisesti kuin juna. Lukuunottamatta tuota vatvomista, Ardis on minun näkökulmastani lähes täydellinen naishahmo. Hän on sankaritar, itsenäinen ja rohkea, kaikki perinteisesti miehisiä ominaisuuksia. Mutta toisaalta naisellisuutta ei ole lakaistu maton alle: Ardis käyttää aina mekkoja (tyypillisestihän sankarittaret luopuvat mekoistaan, joita yhteiskunta on heitä pakottanut käyttämään ja vaihtavat ehkä hieman anakronistisesti housuihin) ja hän haluaa ja saa lapsia. Toisaalta Ardisilla on myös poliittista älykkyyttä: hän ymmärtää järjestetyn avioliiton hyödyn valtakunnalle, vaikka ei valitusta puolisostaan erityisen innoissaan olekaan.

                                                         

                                                           -Roona-

Antiikin kirjallisuuden viemänä

Hei taas,

Viime aikoina olen innostunut lukemaan roomalaisten kirjailijoitten suomennettuja teoksia. Toki suurimmassa osassa on ollut mukana myös alkuperäinen latinankielinen teksti, jonka olen myös lukenut. Käsissä ovat kuluneet Titus Livius, Martialis, Plinius nuorempi ja Seneca. Tähän väliin on pakko laittaa pieni mainos – nämä kaikki on suomennettu 2000-luvulla ja pääasiassa vielä 2010-luvulla ja varustettu loistavilla selitysosioilla eli jos oma lukulista on tyhjä voi antiikkia tuntematonkin ottaa nämä ohjelmaansa melko huoletta. Suomennosvuosikymmenellä ei sinänsä tietysti ole mitään väliä, mutta en välttämättä suosittelisi kenellekään aloittaa tutustumista antiikin kirjallisuuteen Iliaan ja Odysseian jokseenkin raskassoutuisista runomittasuomennoksista. (Jos Homeroksen eepokset kiinnostavat ja haluaa välttämättä aloittaa niistä, niin kehotan mieluummin katsomaan Saarikosken Odysseian lyhennettyä proosasuomennosta tai jotain englanninnosta.)

Tietysti tämä into on peräisin mun antiikki innostuksesta ylipäänsä ja halusta pitää omaa osaamista yllä. Mutta tajusin vasta nyt kuinka erityyppisiä kirjallisuuden lajeja näihin ”juuri” suomennettuihin ja juuri luettuihin lukeutuu: näytelmiä, epigrammeja, kirjeitä, historiankirjoitusta. Liviuksen Ab urbe conditan (Kaupungin perustamisesta lähtien) kirjat keskittyvät Hannibaliin ja toiseen puunilaissotaan, Senecan tragediat pohjaavat tunnettuihin tarustoaiheisiin, Martialis-kokoelmaan taas on kerätty hänen seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä epigrammejaan ja Pliniuksen kirjeet käsittelevät niin yksityisiä kuin valtiollisiakin aiheita.

Olin jo aiemmin lukenut Senecan filosofiset Luciliukselle osoitetut moraalikirjeet, joten roomalainen kirjetyyli oli minulle jo tuttua.  Pliniuksen kirjeet ovat mielestäni helpommin omaksuttavia, mutta hän käsitteleekin jokapäiväisiä asioita eikä ylly filosofoimaan juuri ollenkaan. Lisäksi pidin erityisesti kirjeestä, jos hän kehottaa erästä ystäväänsä välttämään turhaa ankaruutta lapsenkasvatuksessa – hyvä esimerkki jokaiselle vanhemmalle ja kasvattajalle vielä nykyäänkin. Olimme lukeneet Cornelius Nepoksen Hannibal-elämänkerran latinan tekstinselityskurssilla ja sitä saatuja tietoja oli hauska verrata siihen, mitä Livius Hannibalista kertoo. Martialis taas kiinnosti siksi, että yksi kurssikaverini teki gradunsa juuri liittyen näihin hänen seksiepigrammeihinsa (olin opponoimassa sitä gradua työn eri vaiheissa). Ja Senecan näytelmät – no, vertailua tuli väistämättä tehtyä etenkin Euripideen Medeiaan.

Loppukesäksi taidan siirtyä nykyromaanien pariin, mutta palataan asiaan myöhemmin vaikka Ceasarin, Tacituksen tai Quintilianuksen parissa.

                                                           

                                                            -Roona- 

 

PS. tekstissä mainittujen kirjojen tietoja:

Martialis: Venus, viini ja vapaus – Epigrammeja (2000)

Plinius nuoremman kirjeitä Trajanuksen ajan Roomasta (2005)

Seneca: Kaksi tragediaa: Medeia & Thyestes (2012)

Titus Livius: Ab urbe condita XXI – Karthagon Hannibal lähtee sotaan (2014)

Titus Livius: Ab urbe condita XXII – Karthagon Hannibal Rooman porteilla (2015)

Tarinointi jatkuu taas (Adanat 1.5)

Hoi,

onnistuin siis kirjoittamaan yhden tekstin muuta ja palaan jälleen näihin fiktio hommiin. Joten tässä tulee (heitän jotain omia kommentteja tuonne loppuun jotteivät ne pilaa kenenkään lukukokemusta etukäteen):

Brave oli jokseenkin kyllästynyt. Hän odotteli toista päivää miestensä kanssa Coronariassa. Heitä oli kielletty poistumasta kasarmeilta, koska lähtökäsky saattaisi tulla milloin vain. Brave oli ollut jo melkein vuoden poissa kotoa työntämässä vihollista ulos valtakunnan alueelta. Coronaria oli eteläisin läntisen rannikon kaupungeista ja hän olisi mielellään tutkinut sitä. Itse hän oli kotoisin kaukaa sisämaasta ja epäili ettei siihen tulisi tuon tosiasian takia enää toista mahdollisuutta. Kun hän palaisi kotiin, hän menisi naimisiin jonkun toisen Adanan kanssa ja ottaisi ajallaan paikkansa suvun johtajana.

Hän nousi kenttävuoteelta venytellen käsiään ja harppoi ulos. Kasarmin pihalla oli niin aurinkoista, että hänen huoneen hämärään tottuneet silmänsä sokaistuivat hetkeksi. Siristeltyään aikansa hän huomasi jotain kiinnostavaa. Kenraali keskusteli oman parakkinsa edessä jonkun nuoren naisen kanssa. Brave lähti muina miehinä heitä kohti ja tervehti kenraalia tekemällä kunniaa:

”Hyvää päivää, herra kenraali.”

”Lepo vain sotilas ja päivää teillekin”, kenraali puhahti leppoisasti. Brave rentoutui ja hymyili tytölle kujeilevasti.

”Eikö olisi kuitenkin hyvien tapojen mukaista esitellä meidät toisillemme nyt kun satuimme kohtaamaan, setä?” tyttö kysyi piikittelevästi kenraalilta.

”Aivan, aivan niin. Tässä on sisarentyttäreni Siobhan. Siobhan, tässä on sotilas Adana”, tämä esitteli. Brave kumarsi ja olisi suudellut tytön kättä, ellei hän olisi vetänyt sitä pois.

”Niinpä näkyy olevan varsinainen herramiessotilas”, Siobhan tuhahti ja lähti mielenosoituksellisesti tömistellen takaisin kaupunkiin. Brave katseli hölmistyneenä hänen peräänsä. Ei tytöltä ainakaan luonnetta puuttunut. Kenraalinkin leppoisuus oli haihtunut.

”Pyydän anteeksi Adana. Hän oli ilmeisesti noussut väärällä jalalla. Mutta tekin voitte poistua.”

Kenraali kääntyi menemään takaisin parakkiinsa. Silloin kuului torvien toitotus, joka ilmoitti, että kasarmin miehet kutsuttiin taisteluun. Brave ryntäsi parakkinsa makuusaliin ja karjui siellä lorvivalle joukollensa järjestäytymiskäskyn. Joukko-osastot järjestäytyivät pihamaalla ja lähtivät kohti kaupungin porttia. Tuuli, joka ei ollut päässyt pitkään aikaan juoksemaan korskui innostuksesta Braven alla, kun he ratsastivat ulos kaupungista.

Brave heräsi myöhään seuraavana iltana miellyttävästä ja lämpimästä huoneesta hämmentyneenä ja pää kivusta painavana. Missä hän oikein oli?

”Sinä sait päähäsi melkoisen tällin, kun putosit hevosen selästä.” Tyttö oli juuri tullut huoneeseen ja meni työntämään ikkunaa raolleen. Hän oli jotenkin kauhean tuttu.

Sitten Brave muisti: ”Siobhan?”

”Niin, minä”, tyttö sanoi. ”Ja sinä olet Brave, jos olet sattunut unohtamaan.” Brave yritti kohottautua, mutta tyttö huitaisi kädellään häntä pysymään sijoillaan.

”Minusta voimme hyvin olla tässä tilanteessa tuttavallisia. Sitä paitsi onhan meidät esitelty virallisesti.”

Brave hymyili väsyneesti. ”Tiedätkö sinä mitä tapahtui? Minä muistan vain kuinka rynnin muutaman pahaan paikkaan joutuneen mieheni luo.”

”Sinä pelastit heidät ja olet nyt pienimuotoinen sankari”, Siobhan totesi virnistäen. ”Minulle kerrottiin, että jopa putoamisessasi oli aihetta bardeille.”

Brave irvisti yhtä paljon sanoille kuin yhtäkkiselle vihlaisulle takaraivossaan. ”Hyvin hauskaa. Mahtaisinkohan saada ruokaa? Minulla on nimittäin kohtuuton nälkä kaikesta tästä lepäilystä.”

Siobhan lähti hakemaan illallista alakerrasta. Tultuaan takaisin hän antoi Bravelle tarjottimen, jolla oli kupillinen muhennosta, pieni pala juustoa sekä leipää. Brave söi kaiken ja siirsi tyytyväisenä tarjottimen sängyn vieressä olevalle pikkupöydälle. Siobhan katseli häntä tuolilta huoneen seinustalta.

Alakerrasta kuului kolinaa, kun joku puuhasteli keittiössä.

”Saanko kysyä yhtä asiaa? Sinä olit varsin pahalla päällä silloin kun me tapasimme. Onko sinulle ´esitelty virallisesti´ kovinkin monta sotilasta?” Brave kysyi sitten.

Siobhan huokasi. ”Olin juuri saanut kuulla, että minut naitetaan eräälle neuvosmiehelle. Tulin hakemaan sedältä tukea. Hän on yleensä minun puolellani. Mutta nyt hän oli samaa mieltä kuin isä ja äiti.”

Brave mietti hetken. Hän muisti kirkkaasti miten isä oli ehdottanut hänelle erästä sievää Adanaa vaimoksi. Tyttö oli hänen mielestään ylimielinen ja suulas juoruilija, mutta isälle merkitsi vain, että tämä oli hyvästä sukuhaarasta.

”Onko hän kovin kauhea?”

Siobhan naurahti katkerasti. ”Hän on vanha, lihava ja lipevä leskimies. Ja katsellut jo pitkään jonkun hyvän perheen nuorta tyttöä vaimokseen.”

”Minä menen todennäköisesti naimisiin ilomielisen tyhjän puhujan kanssa.” Brave väänsi naamalleen tulevan morsiamensa tärkeilevän ilmeen. Siobhan tyrskähteli ja otti sitten muka totisen ilmeen. ”Noinko ikävästi sinä puhut rakkaastasi. Se on hyvin epäkohteliasta.” Hän vesitti sanansa kikattamalla niiden päälle. Siobhanin nauru kuulosti Bravesta virkistävältä. Se oli kuin viileällä vedellä tehty aamupesu. Hän huomasi silti haukottelevansa leuat natisten.

”Sinun on parasta levätä vielä ja minunkin täytyy painua yöpuulle”, Siobhan sanoi. Hän meni ikkunan luo ja veti sen kiinni. Hän otti Braven yöpöydällä palavan kynttilän, sipaisi tämän otsaa ja lähti huoneesta. Brave jäi pimeään ja tunsi tytön kosketuksen vielä nukahtaessaankin.

Seuraavina päivinä Brave ei enää nähnyt Siobhania. Hänelle sanottiin, että tyttö oli kutsuttu kotiin. Viidentenä päivänä hänet katsottiin tarpeeksi terveeksi ja lähetettiin takaisin kaupunkiin hakemaan tavaransa ja palkkansa. Sota oli nyt ohi. Brave ratsasti kasarmeille lainatulla hevosella. Iloiset huudot tervehtivät häntä joka puolelta hänen saapuessaan. Luovutettuaan hevosen tallipojalle Brave lähti hakemaan pientä omaisuuttaan parakista. Kenraali pysäytti hänet kesken matkan.

”Mukava nähdä, että olette hyvässä voinnissa Adana.” ”Kiitos samoin, herra kenraali.” Kenraali ryki kuin aikoisi seuraavaksi sanoa jotakin arkaluontoista. ”Minulla on teille kaksikin asiaa. Ensiksikin teidät on ylennetty, mistä onnittelen. Toiseksi juhliaksemme ylennystä, kutsun teidät luokseni illalliselle tänään.” ”Paljon kiitoksia, herra kenraali. Tulen oikein mielelläni.” Kenraali harppoi tiehensä ja Brave lähti taas kohti parakkeja miettien oliko hänellä mitään edes kohtuullisen säädyllistä päälle pantavaa.

Illalla hän kiiruhti Coronarian läpi. Hienoston asuinalue sijaitsi käytännössä vastakkaisella puolella kaupunkia kasarmeilta katsottuna. Kun hän saapui kenraalin talon portille, palvelija oli jo odottamassa häntä. He menivät sisään ja mies johdatti hänet suureen ruokasaliin, jossa oli jo koolla kourallinen vieraita. Brave huomasi ilokseen Siobhanin olevan näiden joukossa. Tämän vieressä istui lipeväilmeinen mies, jonka Brave tunnisti tytön puheiden perusteella tulevaksi aviomieheksi. Kenraali nousi seisomaan ja tuli tervehtimään häntä.

”Tervetuloa. Tässä ovat sisareni ja hänen miehensä Eli Khoran. Siobhanin olet jo tavannutkin. Lisäksi nautimme tänään kunnianarvoisan neuvosmies Darian Lippin seurasta.” Brave nyökkäsi jokaiselle asiaankuuluvasti. Siobhanin kohdalla hän virnisti.

”Ja tässä on korpraali Brave Adana ylennetty saavutuksistaan viime taisteluissa”, kenraali jatkoi. Neuvosmies katsoi Bravea nenänvarttaan pitkin. ”Olette siis jo tutustuneet viehättävään morsiameeni.” Hän otti näyttävästi kiinni Siobhanin kädestä. ”Se on totta, herra Lippi. Mutta älkää olko huolissanne, sillä jo ensisilmäys minuun sai hänet varsin vihaiseksi.” Siobhan tirskahti tukahdutetusti ja herra Lippi loi Braveen myrkyllisen katseen. ”Teidänkin isänne naittanee teidät pian – epäilemättä sukuun.” Neuvosmies näytti tyytyväiseltä letkaukseensa.

Brave puri hammasta, mutta silloin Siobhan nousi ja sanoi lirkutellen: ”Ehkäpä te haluaisitte puhua käytännön asioista, ovathan häät sentään pian.” Hän käveli vastausta odottamatta Braven luo, otti tätä käsipuolesta ja lähti johtamaan talon takaosaan.

He tulivat kauniiseen puutarhaan pienestä sivuovesta. ”Mennään Haavemajaan”, Siobhan kuiskasi osoittaen pientä huvimajaa puutarhan etelänurkassa. He istuutuivat köynnösten varjoihin. Majassa oli miellyttävän viileää ja Braven tunnekuohu rauhoittui. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus näyttää murhanhimoiselta”, hän sanoi virnuillen.

Siobhan hymyili hänelle, mutta vakavoitui sitten.”Minulla on sinulle ehdotus. Minä olen aina tiennyt joutuvani jonkinasteisesti järjestettyyn avioliittoon. Ja sen mukaan mitä tiedän Sukujen kaupungista ja sinun suvustasi, olet sinäkin.” Siobhan veti henkeä. Brave nyökkäsi kehottaen häntä jatkamaan.

”Tuota… sukuni on yksi lännen mahtavimmista kauppiassuvuista. Isä ja äiti eivät naita minua kenelle tahansa, mutta… sinulle saattaisivat.”

Bravelta kului hetki tajuta mitä tyttö oli juuri sanonut. ”Varsinainen Haavemaja tosiaan. Tällaisiako suunnittelet aina täällä yksin ollessasi?”

Siobhan pudisti ärtyneesti harteitaan. ”Se olisi hyvä ratkaisu kummankin kannalta, kun emme joka tapauksessa halua meille valittuja puolisoita. Ja kaiken lisäksi minä pidän sinusta.”

Brave mietti hiljaa. Tytön sanoissa oli yllättävän paljon järkeä. ”Mutta eikö Lippi paheksuisi asiaa? Ja mitä ajattelit sanoa vanhemmillesi?”

”Minulle selvisi, että Lippi oli painostanut isää. Ilmeisesti tietyt hänen sopimuksensa kaupungin kanssa olisivat olleet vaarassa ilman kihlausta.”

”Hän on kuitenkin ylhäinen mies. Tuskinpa vanhempasi haluavat suututtaa häntä.”

Siobhan heilautti kättään välinpitämättömyyden merkiksi. ”Hän on hyvin alhaista sukua. Hän ratsastaa vain ensimmäisen vaimonsa omaisuudella. Isä saattaisi itse asiassa näpäyttää häntä mielellään.”

Brave raapi päätään. Siobhan oli jo näköjään ajatellut kaikkea. Tyttö katsoi häntä anovasti. ”Ota minut mukaasi, kun lähdet. Tiedän, että Adanat ja kaikki muut siinä kaupungissa ovat hulluja, mutta minä tosiaan pidän sinusta. En koskaan kuvitellutkaan rakastavani miestä, jonka nain. Äiti sanoi aina, että ehdit sinä rakastamaan monta vuotta sitten naimisiinmenon jälkeenkin…”

Brave katkaisi hänen puhetulvansa ottamalla hänet kainaloonsa.”Minun on kai pakko vastata kyllä, mutta lähden jo huomenna. Saatko asiat selvitettyä siihen mennessä?”

Siobhan tasasi hengitystään ja hymyili viekkaasti. ”Saan toki. Tavataan aamulla itäportilla.” He menivät takaisin sisään kuin mitään ei olisi tapahtunut ja Brave kehui vuolaasti kaunista puutarhaa, mistä herra Lippi oli selvästi nyreissään.

Aamulla Brave odotti portilla jännittyneenä. Hänestä tuntui, että he saattaisivat joutua lähtemään tuli hännän alla. Hän varjosti silmiään kädellään ja näki Siobhanin tulevan kohti kuormahevosella. Tyttö ratsasti hänen luokseen. Brave katsoi epäröiden hevosta.

”Se ei juokse kovaa, mutta eipä kai meillä olekaan valtava kiire. Isän piti osoittaa ärtymystään jollakin tavalla”, Siobhan kommentoi hänen ilmeeseensä.

”Sinä et siis karannut.” Brave rentoutui tajuamattaan.

”En tietenkään senkin hölmö. Sanoinko minä muka jotakin sellaista eilen? Ehdotan, että pakkaamme sinunkin tavarasi Hiekan selkään ja ratsastamme molemmat sinun hevosellasi.”

Brave tajusi tottelevansa tyttöä ja nostavansa tämän eteensä Tuulen selkään. He karauttivat ulos Coronariasta. Brave mietti, mikä kotona mahtoi odottaa.

Jos olette lukeneet aiemman päivityksen, jossa Brave seikkaili niin kyseessä on sama henkilö. Itse asiassa tässä oli tarkoitus kertoa siitä, miten Rosan ja Maverickin vanhemmat (siis Brave ja Siobhan) tapasivat. Tämä(kin) oli kirjoitettu sille jo kuuluisalle luovan kirjoittamisen kurssille.
Silloin tämä tuntui minusta jokseenkin väkisin väännetyltä, mutta nyt kun luen niin tässähän tulee etenkin Siobhanista esiin juuri kuvaavia luonteenpiirteitä (ja sellaisia, jotka ovat esimerkin kautta periytyneet Rosalle, vrt. aiempaan Adana-tekstiin).
Tässäkin on kyllä parantelun varaa, ainakin teknisesti. Osa vuorosanoista tulee sen verran puskista, että minä itse - siis kirjoittaja - joudun nyt miettimään, että kuka nyt sanoo ja kenelle ja mihinhän nuosanat nyt pohjaavat, mikä ei ole hirveän hyvä merkki. ;)


                                                                   -Roona-

Olipa kerran

Täällä taas,

ensimmäinen (uusi) postaus, johon tulee jotain muuta kuin minun fiktio kirjoituksia.
Ajattelin vähän pohtia, anylysoida ja spekuloida Once Upon a Time -sarjaa (OUAT), jota Suomessa esitetään nimellä Olipa kerran. Se on yksi lempisarjoistani. Suomessa 5. kausi päättyy tämän viikon sunnuntaina ja 6. kauden on ilmoitettu olevan tulossa. Kirjoitus spoilaa 4. ja 5. kauden tapahtumia, joten jos et ole sarjaan vielä tutustunut ja haluat itseksesi perehtyä siihen niin sinua on varoitettu.

OUAT siis tuo perinteiset sadut nykypäivään ja muokkaa ne aikuisille sopivaksi tv-sarjaksi. Keskeisin juonikuvio kytkeytyy Lumikin, hänen perheensä ja pahan kuningatar Reginan (Evil Queen/ ilkeä äitipuoli) ympärille. OUATia esittää Jenkeissä Disneyn omistama ABC-kanava ja siinä tähän menessä esiintyneet sadut ovatkin olleet lähinnä niitä, mistä Disneykin on piirroselokuvia tehnyt. Tosin näitten klassikkoelokuvien juonia on muutettu aika radikaalistikin esim. Peter Pan -mytologian kohdalla.

Aloitetaan 5. kauden loppupuolikkaasta, jossa seikkailtiin Alamaailmassa/ manalassa (Underworld). Tämä viittaa tietenkin Hercules-leffaan ja Haades ja Hercules (sekä Megara) ovatkin luonnollisesti mukana. Muutamaa asiaa voi kuitenkin vekslata:
Alamaailma itsessään oli mielestäni onnistuttu tuomaan sarjaan mainiosti. Seepian sävyisine maisemineen se vastasi myös yllättävän hyvin antiikin mytologiaa. Antiikissa kun karkeasti sanottuna ajateltiin, että sielut ovat Manalassa tietyssä muistamattomassa, harmaan tylsistyneessä tilassa. Jopa tietty kristillisyys on saatu ensi katsomalta sujahtamaan mukaan hyvin - manalasta kun päädytään ennen pitkää joko hyvään tai pahempaan paikkaan (eli siis taivaaseen tai helvettiin).
Tämän jälkeen tuleekin sitten ongelmia:

1. Haades tuntuu vetävän hirveät pultit siitä, että sieluja lähtee manalasta. Toki häntä varmaan ärsyttää, että päähenkilöt auttavat sieluja siirtymään nimenomaan parempaan paikkaan, mutta pitäisihän hänen olla tottunut siihen, että sieluja tulee ja menee manalassa. Ainoat, jotka - sarjan loren mukaan - pysyvät manalassa vaikuttavat olevan ne, jotka päätyvät kadotettujen sielujen jokeen. Pääpoittini on, että Haadeksen pitäisi suhtatua asiaan huomattavasti rauhallisemmin ja lähinnä jokapäiväisenä proseduurina.

2. Keskeneräiset asiat, joiden takia sielut ovat välitilassa (siis manalassa). Kauden suurimmassa draamakohdassa Emma vannottaa Killiania (Hook/ Kapteeni Koukku), ettei hän vain tee Emmasta itselleen sitä "keskeneräistä asiaa". Kohta on sinänsä epälooginen, koska aiemmissa jaksoissa on jo näytetty, että ihmiset eivät yleensä tiedä, mikä heidän keskeneräisyytensä on eivätkä myöskään voi itse sitä päättää. Esim. Cora vaikutti olevan varma siitä, että Reginan poissaamisella manalasta on ainakin jotain tekemistä hänen "keskeneräisen asiansa" kanssa, mutta asian laita ei ollutkaan näin.

Sitten kauden alkupuoliskoon, jossa nähtiin Emma Pimeänä Olentona (Dark One).
Meille on näytetty kolme erilaista Pimeä olento-tyyppiä sarjan aikana. Emma, joka pystyy ja haluaa vastustaa pimeyttä ja omaa suuret valotaikuuden voimat. Tittelintuure, joka varmaankin pystyisi, mutta ei luonteen piirteidensä takia halua pimeyttä  ja sen antamaa voimaa vastustaa. Ja sitten on tietysti Killian, jonka pimeys ottaa valtaansa hetkessä eikä hän edes kykene taistelemaan sitä vastaan. Tässä on selvästi kaksi ääripäiden ja yksi kultaisen keskitien esimerkki eli aika selvä arkkityypittely. Varmaankin aiemmat pimeät olennot ovat sijoittuneet skaalalle laajemmin.
Emman muuttuminen Pimeäksi olennoksi oli ihan mielenkiintoinen juonen käänne, mutta se miten hän sai Killianilta salattua, että tämäkin on Pimeä olento menee yli ainakin minun ymmärryksen. Vaikka Emma viekin Koukun muistot siitä, että tämä muuttui/ muutettiin pimeäksi olennoksi, olisihan asian pitänyt rueta näkymään Koukussa (aivan kuten se näkyi Emmassa ja Tittelintuuressakin - jopa heidän ulkonäössään). Vai langettiko Emma muka jonkun loitsun, joka estää nämä muutokset? Ainakaan sarjan sisäisen logiikan ja sen mitä pimeästä olennosta ja pimeistä voimista/taikuudesta ylipäänsä on kerrottu mukaan tämän ei kai pitäisi olla mahdollista.

Lopuksi vielä vähän tulevaisuudesta:
(Tätä kirjoittaessa en ole vielä nähnyt 5. kauden päätösjakson toista osaa, joten katsotaan pysyvätkö nämä juonilangat auki 6. kaudelle vai suljetaanko ne kuitenkin)

On jo tiedossa, että 6. kaudella esiintyy Dr. Jerkyll/ Mr. Hyde. Se onko tämä tarinalinja puolikkaan kauden mittainen on toki vielä arvoitus.
Samoin Paha kuningatar (Evil Queen) tulee ilmeisesti seikkailemaan Reginasta erillisenä eli siis itsenäisenä hahmona.
Lisäksi minä ainakin kiinnitin huomiota, kun Henry ja Violet selasivat niitä Olipa kerran-kirjoja, että siellähän seikkaili kuvissa tutunoloinen tuulimyllyjä vastaan taisteleva ritari. Eli saadaankohon mahdollisesti tulevaisuudessa jokin Don Quijote -sivujuoni?

Minusta on kiva, että tarinoiden valintaan laajennetaan Disneyn ulkopuolellekin. Toisaalta kyllä Disney elokuva-aihessakin on vielä käyttökelposia, vaikka nyt Tarzan. Toivottavasti myös Anna ja Kristoff palaavat ainakin visiitille jossakin vaihessa, sillä pidin heistä paljon (ja huomattavasti enemmän mitä Frozenissa). Tätä kyllä vähän pedattiin, kun kerrottiin, että Kristoff ja David (prince Charming/ Lumikin puoliso) tuntevat toisensa jostain aikojen takaa ja jätettiin sitten koko asia auki.

Mutta tässäpä tätä pohdintaa jo olikin. Toivottavasti jotakuta kiinnostaa ;)


                                                                   -Roona-