Tarinointi jatkuu taas (Adanat 1.5)

Hoi,

onnistuin siis kirjoittamaan yhden tekstin muuta ja palaan jälleen näihin fiktio hommiin. Joten tässä tulee (heitän jotain omia kommentteja tuonne loppuun jotteivät ne pilaa kenenkään lukukokemusta etukäteen):

Brave oli jokseenkin kyllästynyt. Hän odotteli toista päivää miestensä kanssa Coronariassa. Heitä oli kielletty poistumasta kasarmeilta, koska lähtökäsky saattaisi tulla milloin vain. Brave oli ollut jo melkein vuoden poissa kotoa työntämässä vihollista ulos valtakunnan alueelta. Coronaria oli eteläisin läntisen rannikon kaupungeista ja hän olisi mielellään tutkinut sitä. Itse hän oli kotoisin kaukaa sisämaasta ja epäili ettei siihen tulisi tuon tosiasian takia enää toista mahdollisuutta. Kun hän palaisi kotiin, hän menisi naimisiin jonkun toisen Adanan kanssa ja ottaisi ajallaan paikkansa suvun johtajana.

Hän nousi kenttävuoteelta venytellen käsiään ja harppoi ulos. Kasarmin pihalla oli niin aurinkoista, että hänen huoneen hämärään tottuneet silmänsä sokaistuivat hetkeksi. Siristeltyään aikansa hän huomasi jotain kiinnostavaa. Kenraali keskusteli oman parakkinsa edessä jonkun nuoren naisen kanssa. Brave lähti muina miehinä heitä kohti ja tervehti kenraalia tekemällä kunniaa:

”Hyvää päivää, herra kenraali.”

”Lepo vain sotilas ja päivää teillekin”, kenraali puhahti leppoisasti. Brave rentoutui ja hymyili tytölle kujeilevasti.

”Eikö olisi kuitenkin hyvien tapojen mukaista esitellä meidät toisillemme nyt kun satuimme kohtaamaan, setä?” tyttö kysyi piikittelevästi kenraalilta.

”Aivan, aivan niin. Tässä on sisarentyttäreni Siobhan. Siobhan, tässä on sotilas Adana”, tämä esitteli. Brave kumarsi ja olisi suudellut tytön kättä, ellei hän olisi vetänyt sitä pois.

”Niinpä näkyy olevan varsinainen herramiessotilas”, Siobhan tuhahti ja lähti mielenosoituksellisesti tömistellen takaisin kaupunkiin. Brave katseli hölmistyneenä hänen peräänsä. Ei tytöltä ainakaan luonnetta puuttunut. Kenraalinkin leppoisuus oli haihtunut.

”Pyydän anteeksi Adana. Hän oli ilmeisesti noussut väärällä jalalla. Mutta tekin voitte poistua.”

Kenraali kääntyi menemään takaisin parakkiinsa. Silloin kuului torvien toitotus, joka ilmoitti, että kasarmin miehet kutsuttiin taisteluun. Brave ryntäsi parakkinsa makuusaliin ja karjui siellä lorvivalle joukollensa järjestäytymiskäskyn. Joukko-osastot järjestäytyivät pihamaalla ja lähtivät kohti kaupungin porttia. Tuuli, joka ei ollut päässyt pitkään aikaan juoksemaan korskui innostuksesta Braven alla, kun he ratsastivat ulos kaupungista.

Brave heräsi myöhään seuraavana iltana miellyttävästä ja lämpimästä huoneesta hämmentyneenä ja pää kivusta painavana. Missä hän oikein oli?

”Sinä sait päähäsi melkoisen tällin, kun putosit hevosen selästä.” Tyttö oli juuri tullut huoneeseen ja meni työntämään ikkunaa raolleen. Hän oli jotenkin kauhean tuttu.

Sitten Brave muisti: ”Siobhan?”

”Niin, minä”, tyttö sanoi. ”Ja sinä olet Brave, jos olet sattunut unohtamaan.” Brave yritti kohottautua, mutta tyttö huitaisi kädellään häntä pysymään sijoillaan.

”Minusta voimme hyvin olla tässä tilanteessa tuttavallisia. Sitä paitsi onhan meidät esitelty virallisesti.”

Brave hymyili väsyneesti. ”Tiedätkö sinä mitä tapahtui? Minä muistan vain kuinka rynnin muutaman pahaan paikkaan joutuneen mieheni luo.”

”Sinä pelastit heidät ja olet nyt pienimuotoinen sankari”, Siobhan totesi virnistäen. ”Minulle kerrottiin, että jopa putoamisessasi oli aihetta bardeille.”

Brave irvisti yhtä paljon sanoille kuin yhtäkkiselle vihlaisulle takaraivossaan. ”Hyvin hauskaa. Mahtaisinkohan saada ruokaa? Minulla on nimittäin kohtuuton nälkä kaikesta tästä lepäilystä.”

Siobhan lähti hakemaan illallista alakerrasta. Tultuaan takaisin hän antoi Bravelle tarjottimen, jolla oli kupillinen muhennosta, pieni pala juustoa sekä leipää. Brave söi kaiken ja siirsi tyytyväisenä tarjottimen sängyn vieressä olevalle pikkupöydälle. Siobhan katseli häntä tuolilta huoneen seinustalta.

Alakerrasta kuului kolinaa, kun joku puuhasteli keittiössä.

”Saanko kysyä yhtä asiaa? Sinä olit varsin pahalla päällä silloin kun me tapasimme. Onko sinulle ´esitelty virallisesti´ kovinkin monta sotilasta?” Brave kysyi sitten.

Siobhan huokasi. ”Olin juuri saanut kuulla, että minut naitetaan eräälle neuvosmiehelle. Tulin hakemaan sedältä tukea. Hän on yleensä minun puolellani. Mutta nyt hän oli samaa mieltä kuin isä ja äiti.”

Brave mietti hetken. Hän muisti kirkkaasti miten isä oli ehdottanut hänelle erästä sievää Adanaa vaimoksi. Tyttö oli hänen mielestään ylimielinen ja suulas juoruilija, mutta isälle merkitsi vain, että tämä oli hyvästä sukuhaarasta.

”Onko hän kovin kauhea?”

Siobhan naurahti katkerasti. ”Hän on vanha, lihava ja lipevä leskimies. Ja katsellut jo pitkään jonkun hyvän perheen nuorta tyttöä vaimokseen.”

”Minä menen todennäköisesti naimisiin ilomielisen tyhjän puhujan kanssa.” Brave väänsi naamalleen tulevan morsiamensa tärkeilevän ilmeen. Siobhan tyrskähteli ja otti sitten muka totisen ilmeen. ”Noinko ikävästi sinä puhut rakkaastasi. Se on hyvin epäkohteliasta.” Hän vesitti sanansa kikattamalla niiden päälle. Siobhanin nauru kuulosti Bravesta virkistävältä. Se oli kuin viileällä vedellä tehty aamupesu. Hän huomasi silti haukottelevansa leuat natisten.

”Sinun on parasta levätä vielä ja minunkin täytyy painua yöpuulle”, Siobhan sanoi. Hän meni ikkunan luo ja veti sen kiinni. Hän otti Braven yöpöydällä palavan kynttilän, sipaisi tämän otsaa ja lähti huoneesta. Brave jäi pimeään ja tunsi tytön kosketuksen vielä nukahtaessaankin.

Seuraavina päivinä Brave ei enää nähnyt Siobhania. Hänelle sanottiin, että tyttö oli kutsuttu kotiin. Viidentenä päivänä hänet katsottiin tarpeeksi terveeksi ja lähetettiin takaisin kaupunkiin hakemaan tavaransa ja palkkansa. Sota oli nyt ohi. Brave ratsasti kasarmeille lainatulla hevosella. Iloiset huudot tervehtivät häntä joka puolelta hänen saapuessaan. Luovutettuaan hevosen tallipojalle Brave lähti hakemaan pientä omaisuuttaan parakista. Kenraali pysäytti hänet kesken matkan.

”Mukava nähdä, että olette hyvässä voinnissa Adana.” ”Kiitos samoin, herra kenraali.” Kenraali ryki kuin aikoisi seuraavaksi sanoa jotakin arkaluontoista. ”Minulla on teille kaksikin asiaa. Ensiksikin teidät on ylennetty, mistä onnittelen. Toiseksi juhliaksemme ylennystä, kutsun teidät luokseni illalliselle tänään.” ”Paljon kiitoksia, herra kenraali. Tulen oikein mielelläni.” Kenraali harppoi tiehensä ja Brave lähti taas kohti parakkeja miettien oliko hänellä mitään edes kohtuullisen säädyllistä päälle pantavaa.

Illalla hän kiiruhti Coronarian läpi. Hienoston asuinalue sijaitsi käytännössä vastakkaisella puolella kaupunkia kasarmeilta katsottuna. Kun hän saapui kenraalin talon portille, palvelija oli jo odottamassa häntä. He menivät sisään ja mies johdatti hänet suureen ruokasaliin, jossa oli jo koolla kourallinen vieraita. Brave huomasi ilokseen Siobhanin olevan näiden joukossa. Tämän vieressä istui lipeväilmeinen mies, jonka Brave tunnisti tytön puheiden perusteella tulevaksi aviomieheksi. Kenraali nousi seisomaan ja tuli tervehtimään häntä.

”Tervetuloa. Tässä ovat sisareni ja hänen miehensä Eli Khoran. Siobhanin olet jo tavannutkin. Lisäksi nautimme tänään kunnianarvoisan neuvosmies Darian Lippin seurasta.” Brave nyökkäsi jokaiselle asiaankuuluvasti. Siobhanin kohdalla hän virnisti.

”Ja tässä on korpraali Brave Adana ylennetty saavutuksistaan viime taisteluissa”, kenraali jatkoi. Neuvosmies katsoi Bravea nenänvarttaan pitkin. ”Olette siis jo tutustuneet viehättävään morsiameeni.” Hän otti näyttävästi kiinni Siobhanin kädestä. ”Se on totta, herra Lippi. Mutta älkää olko huolissanne, sillä jo ensisilmäys minuun sai hänet varsin vihaiseksi.” Siobhan tirskahti tukahdutetusti ja herra Lippi loi Braveen myrkyllisen katseen. ”Teidänkin isänne naittanee teidät pian – epäilemättä sukuun.” Neuvosmies näytti tyytyväiseltä letkaukseensa.

Brave puri hammasta, mutta silloin Siobhan nousi ja sanoi lirkutellen: ”Ehkäpä te haluaisitte puhua käytännön asioista, ovathan häät sentään pian.” Hän käveli vastausta odottamatta Braven luo, otti tätä käsipuolesta ja lähti johtamaan talon takaosaan.

He tulivat kauniiseen puutarhaan pienestä sivuovesta. ”Mennään Haavemajaan”, Siobhan kuiskasi osoittaen pientä huvimajaa puutarhan etelänurkassa. He istuutuivat köynnösten varjoihin. Majassa oli miellyttävän viileää ja Braven tunnekuohu rauhoittui. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus näyttää murhanhimoiselta”, hän sanoi virnuillen.

Siobhan hymyili hänelle, mutta vakavoitui sitten.”Minulla on sinulle ehdotus. Minä olen aina tiennyt joutuvani jonkinasteisesti järjestettyyn avioliittoon. Ja sen mukaan mitä tiedän Sukujen kaupungista ja sinun suvustasi, olet sinäkin.” Siobhan veti henkeä. Brave nyökkäsi kehottaen häntä jatkamaan.

”Tuota… sukuni on yksi lännen mahtavimmista kauppiassuvuista. Isä ja äiti eivät naita minua kenelle tahansa, mutta… sinulle saattaisivat.”

Bravelta kului hetki tajuta mitä tyttö oli juuri sanonut. ”Varsinainen Haavemaja tosiaan. Tällaisiako suunnittelet aina täällä yksin ollessasi?”

Siobhan pudisti ärtyneesti harteitaan. ”Se olisi hyvä ratkaisu kummankin kannalta, kun emme joka tapauksessa halua meille valittuja puolisoita. Ja kaiken lisäksi minä pidän sinusta.”

Brave mietti hiljaa. Tytön sanoissa oli yllättävän paljon järkeä. ”Mutta eikö Lippi paheksuisi asiaa? Ja mitä ajattelit sanoa vanhemmillesi?”

”Minulle selvisi, että Lippi oli painostanut isää. Ilmeisesti tietyt hänen sopimuksensa kaupungin kanssa olisivat olleet vaarassa ilman kihlausta.”

”Hän on kuitenkin ylhäinen mies. Tuskinpa vanhempasi haluavat suututtaa häntä.”

Siobhan heilautti kättään välinpitämättömyyden merkiksi. ”Hän on hyvin alhaista sukua. Hän ratsastaa vain ensimmäisen vaimonsa omaisuudella. Isä saattaisi itse asiassa näpäyttää häntä mielellään.”

Brave raapi päätään. Siobhan oli jo näköjään ajatellut kaikkea. Tyttö katsoi häntä anovasti. ”Ota minut mukaasi, kun lähdet. Tiedän, että Adanat ja kaikki muut siinä kaupungissa ovat hulluja, mutta minä tosiaan pidän sinusta. En koskaan kuvitellutkaan rakastavani miestä, jonka nain. Äiti sanoi aina, että ehdit sinä rakastamaan monta vuotta sitten naimisiinmenon jälkeenkin…”

Brave katkaisi hänen puhetulvansa ottamalla hänet kainaloonsa.”Minun on kai pakko vastata kyllä, mutta lähden jo huomenna. Saatko asiat selvitettyä siihen mennessä?”

Siobhan tasasi hengitystään ja hymyili viekkaasti. ”Saan toki. Tavataan aamulla itäportilla.” He menivät takaisin sisään kuin mitään ei olisi tapahtunut ja Brave kehui vuolaasti kaunista puutarhaa, mistä herra Lippi oli selvästi nyreissään.

Aamulla Brave odotti portilla jännittyneenä. Hänestä tuntui, että he saattaisivat joutua lähtemään tuli hännän alla. Hän varjosti silmiään kädellään ja näki Siobhanin tulevan kohti kuormahevosella. Tyttö ratsasti hänen luokseen. Brave katsoi epäröiden hevosta.

”Se ei juokse kovaa, mutta eipä kai meillä olekaan valtava kiire. Isän piti osoittaa ärtymystään jollakin tavalla”, Siobhan kommentoi hänen ilmeeseensä.

”Sinä et siis karannut.” Brave rentoutui tajuamattaan.

”En tietenkään senkin hölmö. Sanoinko minä muka jotakin sellaista eilen? Ehdotan, että pakkaamme sinunkin tavarasi Hiekan selkään ja ratsastamme molemmat sinun hevosellasi.”

Brave tajusi tottelevansa tyttöä ja nostavansa tämän eteensä Tuulen selkään. He karauttivat ulos Coronariasta. Brave mietti, mikä kotona mahtoi odottaa.

Jos olette lukeneet aiemman päivityksen, jossa Brave seikkaili niin kyseessä on sama henkilö. Itse asiassa tässä oli tarkoitus kertoa siitä, miten Rosan ja Maverickin vanhemmat (siis Brave ja Siobhan) tapasivat. Tämä(kin) oli kirjoitettu sille jo kuuluisalle luovan kirjoittamisen kurssille.
Silloin tämä tuntui minusta jokseenkin väkisin väännetyltä, mutta nyt kun luen niin tässähän tulee etenkin Siobhanista esiin juuri kuvaavia luonteenpiirteitä (ja sellaisia, jotka ovat esimerkin kautta periytyneet Rosalle, vrt. aiempaan Adana-tekstiin).
Tässäkin on kyllä parantelun varaa, ainakin teknisesti. Osa vuorosanoista tulee sen verran puskista, että minä itse - siis kirjoittaja - joudun nyt miettimään, että kuka nyt sanoo ja kenelle ja mihinhän nuosanat nyt pohjaavat, mikä ei ole hirveän hyvä merkki. ;)


                                                                   -Roona-