Mietteitä kirjasta I: Mifongin aika

Heeii!

Tällä kertaa luvassa jotain kirja-arvostelun tapaista. Ei sisällä mitään lukukokemuksen pilaavia spoilereita, mutta jos olet kovin herkkä niiden suhteen niin ainakin sinua on varoitettu.

Kirja on nuoren suomalaisen fantasiakirjailijan J. S. Meresmaan Mifonki-sarjan toinen osa. Luin ensimmäisen osan viime kesänä ihan vain sillä perusteella, että se näytti kiinnostavalta, kun kävin nuorten aikuisten hyllyä järjestelmällisesti läpi. Se osoittautui hyväksi valinnaksi ja nyt oli sitten osa kakkosen vuoro.

Mifongin aika esittelee meille uuden jäsenen Rondestanien perheestä, nimittäin nuorimman veljen Roanin. Toki hän teki hyvin lyhyen pyörähdyksen näyttämöllä jo ensimmäisessä osassa, mutta on nyt koko persoonallaan mukana. Ja millaisella persoonalla! Meresmaata ei voi kuin onnitella onnistuneesta hahmon kehittelystä. Hän kuvailee Roanin kliseisen boheemiksi taiteilijatyypiksi, joka tämä onkin. Mutta Roanin koukku on nimeenomaan se, että hän tuntuu itse käsittävän oman kliseisyytensä ihailtavan itsekriittisesti ja ironisesti. Vaikka näitä asioita harvemmin ilmaistaan suusanallisesti niin kaikissa ”kohtauksissa”, joissa Roan mukana, välittyy tällainen tunnelma. (Myönnettäköön, että tunnelma on aina vähän vaarallinen sana, mutta kehotan lukemaan kohdan, joka on kirjoitettu pääasiassa Connailin näkökulmasta ja jossa Connail hämmentyy puolialastomasta Roanista. Se kertoo minusta aika paljon Roanin hahmosta, enkä tarkoita vain ulkonäköa.)

Yksi asia, joka ärsytti minua ensimmäisesssä kirjassa ja johon toivoin ratkaisua nyt, oli Danten ja Ardisin suhde. Se nimittäin näytti jo silloin vatvomiseksi menemisen merkkejä. Ja menihän se. En yleensä kirjoissa ja tv-sarjoissa shippaa (eng. shipping, tarkoittaa että toivoo kovasti tiettyjen henkilöiden päätyvän yhteen tai vastaavasti pysyvän yhdessä) ketään ihan periaatteesta, koska minusta kirjailijat/ käsikirjoittajat osaavat 99,5% tapauksista muodostaa juonen kannalta oikeat pariskunnat ja/tai parisuhteet. En siis erityisemmin shippaa Dantea ja Ardisia parina, pidän heistä ihan yksittäisinä hahmoina tarpeeksi paljon, mutta Meresmaa on antanut niin paljon vinkkejä siihen suuntaan, että suhde kehittyy johonkin, että lukija alkaa kyllästyä, kun henkilöt itse lähinnä vatvovat asiaa tekemättä sen suhteen mitään – viisasta tai tyhmää. (Jos jostain syystä pidätte vatvomisesta ilman että mitään kummempaa saadaan aikaan suosittelen Twilight-sarjan lukemista. Siinä nimittäin vatvotaan kolme (!) kirjaa sitä muutetaanko Bella vampyyriksi vai ei.) 

Onneksi kirja etenee muiden – myös Danteen ja Ardisiin liittyvien - asioiden suhteen tasaisesti kuin juna. Lukuunottamatta tuota vatvomista, Ardis on minun näkökulmastani lähes täydellinen naishahmo. Hän on sankaritar, itsenäinen ja rohkea, kaikki perinteisesti miehisiä ominaisuuksia. Mutta toisaalta naisellisuutta ei ole lakaistu maton alle: Ardis käyttää aina mekkoja (tyypillisestihän sankarittaret luopuvat mekoistaan, joita yhteiskunta on heitä pakottanut käyttämään ja vaihtavat ehkä hieman anakronistisesti housuihin) ja hän haluaa ja saa lapsia. Toisaalta Ardisilla on myös poliittista älykkyyttä: hän ymmärtää järjestetyn avioliiton hyödyn valtakunnalle, vaikka ei valitusta puolisostaan erityisen innoissaan olekaan.

                                                         

                                                           -Roona-