Elokuvissa XXV: Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset

Moikka!

Johnny Depp, vau! Mies varastaa kyllä koko elokuvan itselleen. Sekä Depp itse että hänet roolissa itsepintaisesti kritiikistä huolimatta pitänyt Rowling saavat rauhassa näyttää pitkää nenää epäilijöille. Grindelwaldia rakennettiin hienosti ja hänestä saatiin tietää juuri se minkä hän halusi näyttää. Esimerkiksi trailerissa mainitusta Grindelwaldin näystä ei saada mitään sisällöllistä tietoa (paitsi tietysti se mikä jo tiedettiin eli Credence liittyy siihen jotenkin). Tämä avaa mielenkiintoisia näkökulmia hahmon tarkoitusperien kehittämiseen jatkossa. Lisäksi Dumbldoren ja Grindelwaldin vastakkaisuus korostuu, kun Gelertistä näytetään vain tarkoin harkittu julkisuuskuva, kun taas muut hahmot ja yleisö vaikuttavat tietävän Albuksesta lähes kaiken. Ja onhan Dumbledore valmis tunnustamaan suoraan, että he olivat ”enemmän kuin veljeksiä”, mitä Grindelwald ei varmasti tekisi. Asia kuitenkin näkyy etenkin monenlaisia tunteita herättäneessä lopputwistissä.

Ylipäänsä roolitus on erinomainen. Eddie Redmayne ja Jude Law ovat nappivalintoja, tosin Dumbledorea näyttelevän Law´n ruutuaika on yllättävän rajallinen. Zoe Kravitz näyttelee herkästi ja hienopiirteisesti Leta Lestrangeä, joka taistelee menneisyytensä mörköjen kanssa. Muutkin näyttelijät tekevät aivan kelpo suorituksia; Theseuksen (Callum Turner) ja Newtin suhdetta ja sen kehitystä seuraan jatkossa sydän syrjällääm (meinasi tulla tippa linssiin, kun Newt veljesten halatessa sanoi valinneensa puolensa). Vaikka leffa keskittyy Grindelwaldiin, niin ei se ole unohtanut taikaotuksia. Etenkin leijonamainen zouwu ja yleisön suosikit haiskut vetoavat.

Elokuvassa oli muutamia ongelmia. Ensimmäinen ja suurin oli, että sillä vaikutti olevan kiire jonnekin ilman sen kummempaa syytä. Potter-elokuvien ongelma oli aikoinaan, että pitkä ja monipolvinen kirja piti sovittaa kahden tunnin leffaksi niin, että kirjaa lukematonkin katsoja jotakin asiasta ymmärtää. Ihmeotuksten kohdalla tätä ei pitäisi tarvita, ne kun kirjoitetaan suoraan elokuviksi. Kokonaisuus parani loppua kohden juuri siksi, että kerrontaa hidastettiin. Tai ehkä hidastaminenkin on väärä sana, ehkä oikeanlaiseen pohjustukseen keskittyminen olisi oikeampi termi. En kaivannut leffaan yhtäkään kohtausta (tai takaumaa) lisää vaan haluamani pienet korjaukset hahmopohjustuksiiin olisi voitu tehdä ihan teatteriversiossa olemassa oleviin kohtauksiin.

Esimerkiksi Jacobin ja Queenien tuominen kakkososan tarinaan ja Jacobin muistojen palautumisen selitys olisi voitu toteuttaa toisin. Jouduin nimittäin ihmettelemän ovatko nämä ihan samat hahmot kuin ykkösosassa, mikä ei ole hyvä asia. Muutoin pidän kummastakin hahmosta ja he ovat ansaitusti mukana, siksi huono esittely harmitti erityisesti. Lisäksi silmiin pisti Minerva McGarmivan sijoittaminen Tylypahkaan. Potterwikia antaa Minervan syntymävuodeksi 1935 ja oman muistini perusteella olisin sijoittanut sen elokuvan tapahtuma-aikaan eli vuoteen 1927. Periaattessa Minerva voisi olla 7. vuosikurssin oppilas ja head girl, minkä takia hän päästää ministeriöläiset sisään Dumbledoren luokkaan. Tämä vaatisi kuitenkin sitä, että hän on syntynyt 1910, enkä minä uskaltaisi yhtään aikaisempaa vuotta veikatakaan.

Lisäksi elokuvan hirvittävän synkkä ja harmaa väripaletti kummastutti minua. Ainoa valopilkut olivat Newtin asu ja taikaotukset. Sitten siihen lopputwistiin: joo, Letan sukupuu on monimutkainen ja se kuuluko Credence siihen sitä myötä samanlainen. En suoraan sanoen kiinnittänyt tähän hirveästi huomiota, suhtauduin siihen normaalina osana juonta. Isompana twistinä pidin Credencen ”nimen” paljastamista, mutta toisaalta tuollainen manipulointi sopii Grindelwaldin hahmolle todella hyvin. Ja tämän perusteella minä uskon, että kyseessä on nimenomaan manipulointi, joka liittyy alussa mainittuun näkyyn, jonka sisällöstä emme vielä tiedä tarkemmin.

Kaiken kaikkiaan pidin kuitenkin leffasta ja se avasi niin paljon ovia, että jään suurella mielenkiinnolla odottamaan, mitä seuraavissa osissa tuleman pitää.

                                                                -Roona-

Joulu on taas

Hyvää joulua!

Tuijotan kaupan näyteikkunaa. Lokakuun lopussa joulu ei ole tahtotila, se on markkinavoimien temppu, jota suomalainen kaamos kummasti avittaa. Te tarvitsette valoa, huutavat mainokset, eikä haitta, että ne lamput ovat poronmuotoisia, porothan on tosi söpöjä. Ja sitten voidankin hyvällä omalla tunnolla laittaa Petteri Punakuonon taustalle soimaan (maustetta saa sillä, että kappale on englanniksi). Kanssaihmiset valuvat kaupan ovista sisään samalla tavalla kuin minä muuna harmaana arkipäivänä tahansa. Äidit ja isät ovat vasta selvinneet syyslomasta, jospa niiden ei tarvitsisi ajatella sitä joulua vielä kahteen viikkoon. Livun massan mukana ostamaan jokapäiväisen leipäni.

Marraskuun loppuun mennessä olen kuullut Veskun Sydämeeni joulun teen niin monesti, että toivon Jeesus-lapsen syntyvän jonkun muun sydämeen kaiken mahdollisen enkellaulun välttämiseksi. Puolet radioon soittaneista on ilmoittanut lempijoululeffakseen Die Hard kakkosen ja toimittajat ovat lypsäneet kaikkein kovimman kuuloisilta kavereilta pehmeämpää näkökulmaa. Miklu Tampereelta suostui joviaalisti myöntämään naistoimittajalle, että omien pikkutyttöjen kanssa tulee katsottua Frozen. Me katsottiin aina Lumiukko ja Joulupukki ja noitarumpu. Liekö viimeksi mainittua enää näytetäänkään, muisteli joku feministiksi ilmoittautunut nuori nainen. En tiedä miten feminismi liittyi tähän haikeaan muisteloon, mutta päätin panna radion siinä vaiheessa kiinni.

Joulukuun alussa olen hyvissä ajoin lahjaostoksilla. Varhaiset paketoijat ovat vallanneet omille pisteilleen jo muutaman kaupan edustan. Kunhan päästään vielä eteenpäin, heitä tulee vastaan joka kulmassa. Iloinen mummeli paketoi siskontytölle löydetyn sekalaisen Disney-tuotteen. Kiittelen kauniisti, toivotan hyvät etukäteisjoulut ja kalpin tieheni mummon vielä huudellessa perään jouluja pikkuprinsessallekin. Jessi on kyllä varsin kaukana suloisesta pikkuprinsessasta, vaikka ei suostu ottamaan penaaliinsa muita Disney-kuvioituja tarvikkeita. Hän on jo ilmoittanut perivänsä minun moottoripyöräni, sitten kun olen vanha kääkkä. Tietenkin hän on reilu ja voi kyyditä minua silloin, kun haluan, pitäähän vanhuksenkin päästä joskus jonnekin.

Alan todella virittäytyä tunnelmaan, kun aattoon on puolitoista viikkoa. Siitä alkaen joulukoristeet saavat suuni irveen tai tyytymättömyyden sijasta hymyyn. Alan kaivata riisipuuroa ja löydän vuoden kadoksissa olleet lempijoululevyni. Lähden jopa mielelläni äidin ja isän vetämänä lähimpään kirkkoon Kauneimpiin joululauluihin. Tyttöystäväni toistaa saman minkä joka vuosi: sustakin mörököllistä kuoriutuu jouluihminen. Ei nyt sentään, niin hulluksi en ole tullut, mutta onhan jokavuotinen perinne rajoitettuna annoksena oikein mukavaa.

Jouluaattona olemme kaikki ahtautuneet vanhempieni joulupöytään. Äiti, sisko ja miniäehdokas (jo monivuotinen sellainen – he kaikki vitsailevat asiasta keskenään ja siitä kuinka minä en saa kosittua) ovat laittaneet kystä kyllä ja jokainen saa varmasti syödä niin paljon, että maha repeää. Onnellisuus valtaa mielen ja antaa sijaa sille, että jaksaa vielä kerran kuulla Veskun Sydämeeni joulun teen.

                                                          -Roona-

Mietteitä kirjasta XXXIII: Muinainen ja tuleva kuningas sekä Halki puolen maailman

Heippa!

T. H. Whiten Muinainen ja tuleva kuningas kertoo kaikille tutu tarinan kuningas Arthurista ja pyöreästä pöydästä uudella tavalla. Nuori Wart tapaa taikuri Merlynin, joka alkaa hänen opettajakseen. Merlyn koulii Wartia viisaaksi ja oikeudenmukaiseksi käyttäen eri eläimiä esimerkkinä. Noustuaan kuninkaaksi Arthur vastustaa vahvemman valtaan perustuvaa oikeutta ja perustaa Pyöreän pöydän ritarikunnan ihanteitaan puolustamaa. Pääsemmen tutustumaan Lancelotiin, Gawaineen, Percivaliin, Galahadiin ja muihin ritareihin mielenkiintoisesta näkökulmasta. Lisäksi vahvasti nousee esiin Arthurin, Gueneverin ja Lancelotin tragedia – kahden viimeksi mainitun kielletty suhde. Ja viimeiseksi – joskaan ei vähäisimmäksi – Arthuria nousee vastustamaan oma katkeroitunut poika Mordred.

Olen nähnyt Disneyn Miekka kivessä vain jokusen kerran ja viimeisimmästä on aikaa vähintään 18 vuotta aikaa, mutta tuttuus iski heti. Disneyn versio Arthurin legendasta on tosiaankin tehty Muinaisen ja tulevan kuninkaan ensimmäisen osan pohjalta. Lievästi sanoen eksentrinen Merlin oli heti kirjan riveille pöllähdettyään tuttu kuin mikä. Yllättävän monet asiat näyttävät päätyneen elokuvaan viimeistä piirtoa myöten kuten esimerkiksi Merlinin lemmikkipöllö Arkhimedes. Toki leffan juonta on nopeutettu ja Arthur taitaa olla koko ajan samanikäinen, kun kirjassa Merlin opettaa häntä monta vuotta ennen kuin mitään miekkoja vedellään kivestä.

Kirjassa on paljon muutakin eksentristä kuin Merlin. Hulvattomimpia kohtauksia ovat ehdottomasti Jahtipedon esiintyymiset. Se on eläinmorfi (muistaakseni ainakin leijonaa ja lohikäärmettä), jota Pyöreään pöytään kuuluva ritari sir Pellinore jahtaa. Yhdessä koko teoksen parhaista osioista Jahtipeto käy varsin lemmekkäaksi, kun Pellinore ja eräs toinen ritari pukeutuva vastakkaista sukupuolta edustavaksi pedoksi saadakseen varsinaisen Pedon lopettamaan erään linnan piirityksen. Gueneveren maalataan sen sijaan varsin ikävässä valossa. Hänen luonteensa ei ole kovin ihailtava eikä hän ole erityisen kauniskaan. Ajoittain tätä oli vähän hassua lukea, kun omat ennakkokäsitykset Gueneveresta olivat niin erilaiset.

Kirja oli paikoin raskas lukuinen, vaikka henkilökohtaisesti tykkäsinkin Whiten pitkistä lauseista ja hyvistä sanavalinnoista. Arthurin syvälliset pohdinnat oikeudenmukaisuudesta ja sodan ja vahvemman oikeuden mielettämyydestä toivat kirjaan mukaan yhteiskunnallista tasoa. Mikäli Arthurin tarusto kiinnostaa, niin Muinainen ja tuleva kuningas antaa siihen mielenkiintoisen näkökulman.

Halki puolen maailman on Joe Abercrombien Särkynyt meri –sarjan toinen osa. Thorn haluaa seurata isänsä jalanjälkiä ja tulla Gettlannin soturiksi, vaikka onkin tyttö. Harjoituskentällä sattuu kuitenkin onnettomuus ja Thorn surmaa vastustajansa vahingossa. Hänet tuomitaan kuolemaan, mutta kohtalo on varannut hänellä osansa kuninkaan papin isä Yarvin suunnitelmista. Yarvin joukoissa Thornin on kuljettava halki puolen maailman löytääkseen liittolaisia taisteluun vallanhimoista suurkuningasta vastaan. Toisena nappulana Yarvin laivan kyytiin joutuu Brand, joka jätettiin rannalle kuninkaan lähtiessä sotaretkelle. Millainen soturi lopulta sukeutuu Äiti Sodan selvästi koskettamasta Thornista? Entä onnistuuko Brand tekemään hyvää niin äiti kuolinvuoteellaan häntä kehotti?

Pidin kovasti tästä toisesta osasta. Thorn ja Brand ovat miellyttäviä uusia tuttavuuksia ja hääriihän tuttu isä Yarvikin taustalla ja välillä etunäyttämölläkin. Thornin ja Brandin romanssi tuntuu vähän pakolliselta, mutta on kirjoitettu hahmoihin sopivasti söpön kömpelösti. Taistelutaitojen opettajasoturi on varmasti maailman epäreiluin ihminen: hän ei pidä Thornista ja siksi tämän joutaakin kuolla, vaikka toisen oppilaan kuolema oli vahinko. Ja Brand jää ansioistaan huolimatta ulos sotaretkeltä, koska uskalsi toimia oikeamielisesti ja sanoa, että kyseessä oli ollut vahinko. Kirjan naishahmot ovat joka tapuksessa ihailtavan voimakkaita, niin voimakkaita, että voivat olla tasa-arvoisia miesten kanssa. En tarkoita, että kirjan maailma olisi tasa-arvoinen, mutta Abercrombie saa pisteet, koska voimakas naishahmo ei tarkoita hänelle yltiö badassia vaan vaikkapa Brandin siskon kaltaista kovaa työskentelevää tyttöä.

Odotan suurella kiinnostuksella mitä tapahtuu viimeisessä osassa ja miten esimerkiksi Thornin kouluttamat Gettlannin tytöt antavat panoksensa tulevaan sotaan. Ai niin, kuten on varmasti jo käynyt selväksi, Thornista sukeutui erinomainen ja sitkeävartinen soturi ;)

                                                                 -Roona-

Uusia ystäviä (Zach 5)

Moikka!

Ardan syötyä ja kun viimeinenkin pisara teestä oli juotu he nousivat ja Arda esitteli Zachille naamiomestarin ja tämän kisällien työtilaa. Pitkillä tikkailla pääsi kapuamaan katonrajaan, jossa korkeimmalla olevat naamiot odottivat hakijaansa. Naamioiden järjestys vaikutti Zachistä sekavalta, mutta Arda vakuutti osaavansa hakea mestarin pyynnöstä juuri sen, joka oli käsketty. ”Jos minä tulisin yksityishenkilönä ostamaan kuolinnaamiota sinulta, minkälaisen möisit minulle?”, Zach kysyi, kun he olivat katselleet aikansa. ”Etkö muista, kun sanoin, että se riippuu siitä kuin paljon sinulla on rahaa”, Arda naurahti kepeästi. Zach pohti hetken: ”No sanotaan vaikka, että minulla on varaa pitää siistiä pientä taloa tässä kaupungissa ja elettää päälle vielä perheeni, mutta en ui rahoissa.” ”Siinä tapauksessa ehdottasin mustaa silkkipohjaa ja kaunista verkkokuviointia. Ja kysyisin tietenkin oletko sattunut olemaan sotapalveluksessa.”

Zach kohautti harteitaan. ”En olisi ollut ollut armeijan mukana. Eli varmaan tyytyisin ehdotukseesi.” ”Se olisikin ensimmäinen kerta. Sinun pitäisi kiistellä vähintääkin kuvion väristä”,  Arda moitti ja otti tärkeilevän asiakkaan ilmeen: ”Viininpunainen on aivan hirveä ehdotus! Minun herkkään hipiään sopii paljon paremmin hempeä ruusu.” Zachia nauratti, kun tyttö suipisti suutaan, jotta se muistuttaisi pientä suppua. Hänestä alkoi tuntua oikein mukavalta, että oli tutustunut johonkuhun paikalliseen. Yhtäkkiä ensin liikkeen puolelta kuului räminää ja sitten työtilaan rymisteli sisään isokokoinen ehkä kolmissakymmenissä oleva mies. ”Jaaha, jaaha täällä sitä vain laiskotellaan poikien kanssa”, hän sanoi Ardalle hyväntuulisen nuhtelevasti. Tyttö näytti hänelle kieltä. ”Päinvastoin Ricci meillä on täällä erittäin tärkeä vieras. Tämä Zach tässä sattuu olemaan ei enempää eikä vähempää kuin Valkean suden henkilökohtainen apulainen”, hän julisti kuin olisi esitellyt Saban kuningatarta.

Ricci työntyi Zachin tykö ja ojensi valtavan kouransa, josta Zachin oli pakko ajatella, että sillä täytyi olla hankala tehdä pikkutarkkaa maalaustyötä. ”Hienoa tavata. Minä olen Ricci, pääkisälli. Isäni on naamiomestari ja omistaa tämän liikkeen.” Zach mulkaisi Ardaa silmäkulmastaan vain nähdäkseen tämän hymyilevän mielevästi. Hän puristi tukevasti isoa kämmentä. ”Hauska tutustua. Mutta en minä vielä kovin kummoinen apulainen ole. Opiskelen asioita kaiketi niin kauan kunnes ammuskelu varsinaisesti alkaa”, hän selitti hellittäessään otteensa. Zach sai vastaansa kaksi oudoksuvaa katsetta ja tajusi, että oli valinnut sanansa väärin. ”Tarkoitan siis sinne saakka, kun taistelut alkavat. Suurimmalla osalla kai on miekat. Joka tapauksessa menen kai sitten sinne minne Valkea susikin menee.” Arda tointui ensimmäisenä. ”Sinä et tosiaankaan ole ollut armeijassa. Ei siitä tulisi mitään, jos kaikki vain ampusivat jousella”, hän kiusoitteli. Ricci myötäili nöykkäilemällä kömpelösti päätään. ”Sitä paitsi nuolimestari valittaa jo nyt, että hän hukkuu työhön, vaikka asioita vasta valmistellaan.”

Zach heilautti tyytymättömänä kättään merkiksi siitä, että he voisivat ohittaa koko jutun jo. Lisäksi hän tajusi, että oli varmaan korkea aika rueta tekemään lähtöä. Iltapäivän täytyi olla muuttumassa illaksi ja palatsissa olisi suotavaa olla takaisin ihmisten aikana. ”Minun on varmaan parempia häipyä täältä häiritsemästä teitä kumpaakin ennen kuin mestarinne ja sinun isäsi palaa”, Zach oli osoittanut viimeiset sanansa Riccille. Tämä liikkautteli isoja harteitaan paitansa alla. ”Ei hän pane pahakseen. Voi olla kyllä, että hän yrittäisi myydä sinulle jotain”, hä totesi kuivakkaaasti. Zach veti päälleen takkinsa, joka oli odottanut uskollisesti hylättynä kangaspakkakasan päällä. Arda tuli saattamaan häntä liikkeen etuosaan samalla, kun Ricci alkoi asettua omiin töihinsä.

”Tule tapaamaan minua toistekin, jos tärkeiltä opiskeluiltasi suinkin ehdit”, Arda sanoi hänelle kujeilevasti ovella. Harmikseen Zach punastui jälleen hieman. ”Minä tulen joskus, jos kerran haluat”, hän sanoi hieman turhan happamesti, mutta Arda vain hymyili arvoituksellisesti sulkiessaan oven. Oli tullut hämärämpää, mutta pimeän tuloon oli vielä hetki aikaa. Zachillä vei hetken aikaa tajuta, ettei hän ollut edes päässyt kovin kauas palatsista eli hänellä ei olisi ollut kiire lähteä työpajasta ja uusien tuttaviensa luota. Hän talsi kuitenkin siipeen, jossa asui ja etsiytyi huoneeseensa. Hän pyysi palvelustyttöä tuomaan ruokaa ja kysyi oliko Valkea susi jo syönyt. Tyttö vastasi, ettei tiennyt. Hänelle oli kerrottu vain, ettei Valkea susi kaivannut tänään illallista huoneisiinsa ainakaan itselleen, kuten tyttö huomaavaisesti lisäsi.

                                                                  -Roona-

Elokuvissa XXIV: Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa

Heippa!

Kaikki varmasti tuntevat Tsaikovskin paähkinänsärkijä-baletin, jossa Clara-tyttö uneksii seikkailuista prinssiksi muuttuneen pähkinänsärkijänuken ja Makeishaltijattaren (Sugar Plum Fairy) kanssa. Tämä on pohjana värikylläiselle elokuvalla, jossa nähdään myös balettiosioita. Pääosassa Clarana nähdään Mackenzie Foy, joka tunnetaan parhaiten aiemmista rooleistaan Interstellarissa ja Twilight-elokuvien Renesmeenä. Makeiskuningatarta näyttelee Keira Knightley ja muissa osissa ovat muun muassa Helen Mirren, Morgan Freeman ja Jayden Fowora-Knight. Prima ballerinana tanssii Misty Copeland.

Juoni on muuttunut oleellisesti tarinan kääntyessä elokuvaksi. Alun joulujuhla, jossa lapset ovat pääosassa on elokuvaan muutettu tanssiaisiksi herra Drosselmeyerin, Claran kummisedän, talossa. Toki lapset saavat edelleen lahjansa ja hyvin taianomaisesti toteutetulla tavalla. Claran pikkuveljen Fritzin osaa on huomattavasti pienennetty; hän vain näyttää lahjaksi saamaansa pähkinänsärkijälelua Claralle. Omaa lahjanarua seuratessaan Clara päätyy Joulukuusimetsään, Neljän valtakunnan rajalle. Siellä hän tapaa sotilas Philipin, pähkinänsärkijänuken ilmielävänä. Tämän jälkeen juoni lähteekin täysin omille teilleen ja esimerkiksi baletissa tärkeää osaa näyttelevä Hiirikuningas ei esiinny elokuvassa lainkaan. (Tai no miten sen nyt ottaa. Elokuvaa saa kyllä pisteet hiirien nokkelasta käytöstä.) Myöskään piparkakkusotilaita ei nähdä, Mother Gingerin hahmo lienee luotu korvaamaan heitä.

Valtakunnista on onnistuttu luomaan värikkäät ja sadunomaiset. Toisaalta lavastuksen jouluisuudessa oli selvästi pyritty säästelemään, mikä oli mielestäni hyvä juttu, vaikka jossain määrin kaipasinkin baletin alkukohtauksen joulutunnelmaa. Tämä mahdollisti sen, että Lumihiutaleiden valtakunta näytti lyhyissä kohtauksissaan upealta talven ihmemaalta eikä jäänyt joulukruusauksien jalkoihin. Myös vierailu Kukkien valtakunnassa oli toteutettu ihanasti, Clarasta kaikki kukkakimput kädessään vaunuissa tuli mieleen itse neiti Kevät. Foy vetää roolinsa ihan kiitettävästi, mutta nuoren näyttelijän on vielä opittava kasvojen hallintaa ja ilmeiden nyansseja.

Etukäteen odotin kauhulla Knightleyn kimittävää Makeishaltijatarta, mutta korkea puhetapa istuikin leffaan yllättävän hyvin. Knightley näyttelee ajoittain yli ja on ajoittain rooliin liian kova, brittiläinen ironisuus puskee läpi. Muutoin Makeihaltijattarella annettu twisti oli hyvä ja pääsi yllättämään katsojan. Twistin jälkeen Knightleynkin suoritus paranee. Helen Mirren suorittaa tasaisen varmasti roolinsa Mother Gingerinä. Erityishuomionosoitus menee kuitenkin Mirrenin maskeeraajalle, joka on saanut hänen kasvoihinsa piirretyn halkeaman todella näyttämään siltä, että kasvot ovat posliinia ja niissä on iso halkeama. Jayden Kowora-Knight on yksi elokuvan valopilkuista uskollisen Philipinä. Hänenkin maskeeraajilleen jaan kiitosta, huuliin laitettu kullan hohde näytti lopputuloksessa erittäin hyvältä.

Vaikka olisinkin toivonut joidenkin asioiden syvällisempää käsittelyä, olen todella tyytyväinen, ettei leffaa oltu yritetty venyttää kaksituntiseksi. Ja nykyään kun kaikki pyritään vetämään maratooneiksi, niin tämä on todellakin kohteliaisuus eikä moite. Lisäksi tarinassa oli painotettu oikeita kohtia. Toistan aiemmat kehuni tässä: muut valtakunnat sävähdyttävät juuri siksi, koska niihin ei jäädä turhaan pyörimään vain siksi, että ne ovat niiiin kauniita. Leffa sisältää äärimmäisen pienen määrän tyhjäkäyntiä.

Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on hyvä joululeffa sellaiselle, joka ei tykkää ylijouluisuudesta eikä välitä siitä, että tarina ja sen myötä hahmot ovat välillä hattaran ohuita. Karkkia silmille ja hyvän musiikkinsa takia ihanaa kuultavaa korville.

                                                                 -Roona-

Ole, Sevilla! (dos)

Moi!

Toinen kuvasarja Sevillan matkalta.

Sevillan katedraalin kellotorni, Giralda. Se pystytettiin vuosina 1184-96 moskeijan minareetiksi. Kun moskeija purettiin kristittyjen uudelleenvalloituksen jälkeen, minareetti muutettiin kellotorniksi. Se kuuluu katedraalin kanssa UNESCOn maailmanperintö kohteisiin.

Sevillan katedraali eli Catedral de Santa Maria de la Sede on maailman kolmanneksi suurin kirkko ja suurin goottilainen kirkko. Korkein kohta nousee 37 metriin. Kuvassa ovi, josta turistit pääsevät sisään, Prinssin ovi.

Katedraalissa oli monia upeita lasimaalausikkunoita.

Kristoffer Kolumbuksen hauta.

Katedraalin sisäpihan appelsiinipuutarha.

Kuuluisan sevillalaisen taiteilijan Bartolomeo Murillon nimikirjoitus kirkossa esillä olevassa asiakirjassa.

Metropol Parasol eli Sevillan sieni, joka on saksalaisen arkkitehti Jurgen Mayer-Hermannin suunnittelema. Sen rakentamiseen on käytetty suomalaista puuta. Tässä kuvassa se näkyy sinisessä iltavalaistuksessa. 

Sieni päivällä. Päälle pääsee käymään ja kävelemään, sinne on rakennettu siltoja. Rakennuksen alla on arkeologisia löytöjä roomalaisajalta. Maatasossa on kauppahalli, jonka tiskistä kuva alempana.

Ylhäältä näkyivät Sevillan katot komeasti.

Antimia kauppahallissa: kokonaisia kaneja ja kanalintuja.

Torre del Oro (Kultainen torni) oli ennen Guadalquir-joen vartiotorni, jossa säilytettiin aarteitakin. 

Viimeisessä kuvassa häävieraana. Oli kiinnostava nähdä katolinen seremionia ja espanjalaiset hääjuhlat.

                                                                     -Roona-

Mietteitä kirjasta XXXII: Seleesian näkijä ja Perinnönjakajat

Moikka!

Seleesian näkijä on Erika Vikin kirjoittaman Kaksosauringot –trilogian toinen osa. Corildon ja Aleia ovat saapuneet Seleesiaan selvittääkseen, kuinka Aleiassa olevan lumouksen saisi murrettua. Corildonin menneisyys ei jätä miestä rauhaan. Aleia tutustuu Corildonin perheeseen ja joutuu keskelle poliittista kuohuntaa. Aikanaan sodalla karkoitetut tulilinnut näyttävät palanneen eikä uusi sota ole kaukana. Tämän keskellä Aleia pysyy aistimaan seleesien toisen pulssin ja myös pysäyttämään sen, mikä saa osan lähellä olevistakin varpailleen. Pystyykö Mathyana, Corildonin näkijä-äiti, selvittämään mikä Aleian lumous oikein on? Entä mitä sanovat armeijan näkijät ja senaatin puheenjohtaja Parsifal Ma´Feon?

Seleesian näkijä ei pettänyt ensimmäisen osan asettamia odotuksia, mutta se on selvästi kakkos- ja väliosa, jota ei missään nimessä lueta itsenäisenä romaanina. Corildonin perhe oli mielestäni hyvin kiinnostava, siskoista pidin etenkin, mutta Corildonin isän, äidin ja isän veljen vanhojen draamojen kaivelu meinasi välillä mennä saippuaoopperan puolelle. Perheen nuorimmainen Tigran heräävine voimineen ja Aleiaan kohdistuvine kiinnostuksineen oli erinomainen ja hyvin kirjoitettu hahmo. Saimme myös tietää, mitä Corildonin vaimolle oli tapahtunut ja sitä kautta lukija pystyy ymmärtämään häntä vähän paremmin.

Vik avaa itselleen oivia mahdollisuuksia selittää sekä seleesien toista pulssia että maailmansa yleistä magiaa edellistää kirjaa syvemmin. Hän myös jatkaa lukijan kiusaamista Aleian ja Corildonin ajoittain äärimmäisen kipunoivalla suhteella, vaikka heistä ei kaiketi romanttista paria ole tarkoitus tullakaan. Joka tapauksessa kyseessä on jälleen useampi sata sivua vauhdikkaita tapahtumia ja jään odottamaan innolla trilogian kolmatta osaa. Suosittelen Vikin kirjoja kaikille fantasian ystäville.

Perinnönjakajat on L. M. Montgomeryn humoristinen romaani. Dark- ja Penhallow-sukujen jäsenet muodostavat tiukan, joskin eripuraisen klaanin. Sukuun syntyy säpinää, kun Becky-täti ilmoittaa, että hänen kuolemansa jälkeen arvokkaan perintökannun saa se, joka on vuoden ajan käyttäytynyt hänen toiveidensa mukaisesti. Kannu paljastaa säälimättä ihmisten todellisen luonteen. Sitä tavoitellessa muutamien on käydä huonosti, joillekin se antaa uuden mahdollisuuden. Kun perintökannun saaja lopulta paljastetaan, kokee suku elämänsä yllätyksen, johon klaanin häpeäpilkulla, kuuta palvovalla kulkuri Oswald Darkilla on osansa.

Perinnönjakajissa on valtava määrä hahmoja, joista kukaan ei nouse päähenkilöksi. Se on kuitenkin tarkoitus ja minusta Montgomery piti paketin hyvin kasassa (ilmeisesti suomentaja on korjannut jokusen kesken kaiken vaihtuneen sukunimen, mutta se sallittakoon). Luonnekuvaukset ovat mainioita ja osuvat hetkittäin maaliinsa jopa ironisen täydellisesti. Montgomery antaa huutia nimen omaan sellaiseille ihmisten heikkouksille, joita ei helposti näe. Osansa saavat hienovaraiset arkipäivän ylpeys, turhamaisuus ja juopottelu. Väärinkäsityksillä on luonnollisesti oma osansa tarinassa kuten Montgomeryn kirjoissa yleensäkin. Mikä on loppujen lopuksi vaikkapa vuosia erossa eläneen avioparin tarina?

Perinnönjakajat sisältää ajoittain jopa absurdeja hetkiä, kun perintökannuparasta tapellaan ihan käsirysyn kanssa. Ja kuten saatatte arvata kannun lopullinen saaja ei suinkaan ole romaanin tärkein pointti. Montgomeryn kaikki kirjat läpäisevä luontokuvaus on jälleen läsnä kauniina hetkinä, jotka ovat välillä hauskassa ristiriidassa täynnä henkilöitä ja draamaa olevan juonen kanssa. Jos olet aiemmin pitänyt Montgomeryn kirjoista, pidät varmasti tästäkin.

                                                                  -Roona-

Ole, Sevilla! (uno)

 Moikka!

Olimme käymässä Sevillassa syyslomaviikolla 42 häiden merkeissä, vieraina siis suomalais-espanjalaisissa häissä. Tässä muutamia kuvamuistoja matkasta. Parin viikon päästä julkaisen vielä lisää kuvia.

Katunäkymä vanhan kaupungin sokkeloisilta kujilta. Mun oli erityisen vaikea hahmottaa mihin suuntaan meidän asunnon ovelta piti kulloinkin lähteä. Kyllä mä sen viikon lopussa opin, mutta sitten palattiinkin jo kotiin.

Plaza de Espana rakennettiin vuoden 1929 Ibero-amerikkalaisen maailmannäyttelyyn. Suuren Maria Luisan puiston vastakkaisella puolella oli vastaavasti Plaza de Americas. 

Aukion rakennukset ovat sekoitus uusrenesanssia ja uusmudejar tyylejä. Ne on suunnitellut Aníbal González.

Julkisivun 24 syvennystä on omistettu Espanjan kaupungeille. Muualta Espanjasta tulevat turistit käyvät usein ottamassa kuvia oman kaupunkinsa syvennyksessä. Jokaisessa on mosaiikkikuva jostain tärkeästä kaupungissa sattuneesta tapahtumasta. Itse kävin poseeraamassa Ciudad Realin alkovissa Don Quijoten ja Sancho Panzan vieressä.

Tässä kiipeämme käytävälle, joka näkyy tuolla pylväiden välistä. Näissä rakennuksissa on virainomaistoimistoja, vain noille ylä- ja alaparvekkeille pääsee tutustumaan ja kuvailemaan.

Plaza de Espanalla on kuvattu monia elokuvia esim. kohtauksia Arabian Lawrenceen. Rakennukset olivat osa Naboo-planeetan Theed-kaupunkia Star Wars Episodi II: Kloonien hyökkäys -elokuvassa. Myös hevoskyydit puistoon lähtevät aukiolta.

Innostuin ja mun piti päästä poseeraamaan tämän Alcazarin ikkunan eteen, kun siinä esiintyy Daavidin tähti ja Fatiman käsi. 

Real Alcazar eli kuninkaallinen palatsi on erinomainen esimerkki Mudejar-arkkitehtuurista.Se on Unescon maailmanperintökohde. (Lisäksi: jälleen sarjassamme Alcazarin oviaukkoja)

Pääosan palatsista ovat rakennuttaneet espanjalaiskuninkaat Alfonso X Kastilialainen ja Pedro Kastilialainen mudejarin lisäksi goottilaiseen ja maneristiseen tyyliin.

Patio del Yeso on yksi tärkeimmistä palatsin osista, joka on säilynyt islaminlaisen Almohad-kalifaatin kaudelta. 

Merkuriuksen suihkulähteen ympärillä on kuvattu Game of Thronesia. Dornen palatsin kohtaukset sijoitettiin näille parvekkeille ja käytäville.

Puutarhat olivat upeat ja niissä oli paljon vesiaiheita, osa muistona jo almohadien ajalta. Islamilaisessa ajattelussa vesi oli tärkeä elementti.

                                                                      -Roona-

Elokuvissa XXIII: Risto Reipas ja Nalle Puh

Heippa!

Kuinka tehdä live-action Nalle Puhista? Disney onnistuu uusimmassaan siinä oikein hyvin. Hahmot on toteutettu lelumaisen näköisinä ja alunperin Puh ja muut olivatkin A. A. Milnen pojan leluja. Ensimmäisessä trailerissa valinta hieman vielä oudoksutti, mutta istui kokonaisuuteen erinomaisesti. Myös se, että keskityttiin ihmishahmojen lisäksi vain Puhiin, Nasuun ja Ihaan (ja hieman Tikruun) oli hyvä rajaus. Toki muutkin Puolen hehtaarin metsän tutut vilahtavat leffassa. Aikuista Ristoa näyttelee Ewan McGregor, tämän vaimoa Hayley Atwell ja heidän tytärtään Madeleinea Bronte Carmichael. Lisäksi sivuosassa Riston pomona nähdään Uudesta Sherlockista tuttu Mark Gatiss.

Elokuva on aikuismainen. Alun piirros- näytelty kohtaus rytmityksestä en hirveästi pitänyt, osat toimivat yksinään, mutta eivät oikein yhdessä. Kohtaus Riston lapsuudesta ja jäähyväisjuhlista oli sydäntälämmittävä, samoin myös elämämontaasi, jossa näytettiin Riston mm. osallistuneen toiseen maailmansotaan. Leffaan oli otettu mukaan paljon juttuja, jotka ovat tuttuja aiemmista piirroselokuvista ja –sarjoista. Esimerkiksi Puhin aamulaulu peilin edessä. Henkilökohtaisesti minusta Puhin ja muiden asunnot olisivat saaneet olla sellaisia kuin piirrettyissä, tässä ne olivat liikaa maakoloja. Ihan hienoja ne kuitenkin olivat ja eipä niissä juuri oleskeltu sisällä. Myös möhköfantit ja tärpät saavat osansa leffassa, joskin valkokankaan ulkopuolella. Ewan McGregor tekee mainiota ja hienopiirteistä työtä niin mohkofantin kukistuskohtauksessa kuin koko leffassa ylipäänsä.

Leffa oli yllättävän humoristinen. Etenkin Ihaan pehmeä pessimismi oli huippua. Samoin Puhin ihanat päättelyt hyvin pienillä aivoillaan. Myös Puolen hehtaarin metsän maisemat olivat kauniit sumuisine saniaisineen ja aukeine kanervikkoineen. Minusta oli hauskaa, että metsä oli oma erillinen maailmansa, jonne mentiin sen oven kautta. Itse kun olen aina ajatellut, että Metsä oli joku lähimetsä, jossa Risto kävi leikkimässä ja se tietysti mielikuvituksen ryydittämänä muuttui Puhin ja kumppaneiden kodiksi. Eikös Puh-kirjojen kuvituksen karttoihinkin ollut merkitty Riston talo? Näin muistelisin. Joka tapauksessa leffassakin Puolen hehtaarin metsän asukkaat kyllä tietävät, ettei ovi ole kirjaimellisesti ovi Riston kotiin, hän vain pääsee Metsään sitä kautta.

Leffan kantavana ajatuksena on, että elämää on elettävä nyt. Ei huomenna tai sitten joskus kun on töistä vapaata. Siitä, että tekee ei mitään voi seurata jotain todella huikeaa. Sanoma on aika perinteinen, mutta hyvin nykyaikaan sopiva. Aikuistunut Rosto Reipas on unohtanut miten ollaan lapsi sekä ystävänsä Metsässä. Onneksi Puh osaa päätyä Lontooseen auttamaan Ristoa ja saamaan hänet etsimään kadonneita ystäviään. Lopulta tietysti myös Madeleine saa osansa seikkailusta – ja kellekään ei varmasti tule yllätyksenä, ettei hänen tarvitse mennä sisäoppilaitokseen, kuten alussa suunniteltiin.

Suomidubi ei häirinnyt minua niin paljon kuin Petteri Kaniinissa johtuen siitä, että etenkin ihmisnäyttelijöiden äänet sopivat paremmin. Tässä oli selkää yritystä ja onnistumista huulten liikkeiden yhtenevyydessä.  Lisäksi sopivuutta oli erityisesti mietitty enemmän dubbaajia valittaessa. Kuulisin kuitenkin mielelläni elokuvan alkuperäisillä äänillä, mikä onkin hyvä syy katsoa se joku kerta uudelleen. Suosittelen lämminhenkistä Puh-viisautta (ja kirpeää Ihaa-happamuutta) pimeneviin syysiltoihin niin aikuisille, lapsille kuin lapsenmielisille.

                                                             -Roona-

Poem in English

Moi!

Let´s get it on

The pitiful angel

You are my personal sin

You, I pray to have

My fingers flowing on your backbone

I want more

The wise and watchful

Your earthly touch

Brings me to the gates of heaven

I´m kissing your chest and startling your hair

I want more

Spirit of water

I am taking your clothes off

My hands touch your curves

Like the waves of a river

I want you

Breath of fire

Still his disciple

Your back so strong

These arm have a hold on me

I want you

Closer and closer

Mouths sip the skin

Desire burns us

We are face to face, eye to eye

We want us

The perfect combo

Thinking the same thing

Feeling the same love

Oh, you, nothing more in this moment

We. Together. One.

The morning after

Laying beside you

The prodigal son returned

The pitied girl redefined

Mietteitä kirjasta XXXI: Tuulihevonen ja Kudottujen kujien kaupunki

Heippa!

Tuulihevonen on toinen osa Ulla Viertolan Oman keisarien aikakirjat –sarjaa. Keisarinna Kiira on hallinnut maataan jo kuusi vuotta, samaan aikaan kun hän vallastasyösty veljensä Adulkar on asustellut erämaassa. Keisarillinen unennäkijä näkee unen vaaleatukkaisesta vallananastajasta ja sekös pistää vipinää ylähoviin. Ja vielä kun tämän pikkupojan äiti saadaan kiinni ja tuodaan palatsiin... Jolodan aatelishuoneen tyttäret Iria ja Beea ovat päässeet keisarinnan hovineideiksi. Toisaalla suutarin pojat Jinnit ja Paijah ovat joutuneet toisistaan eroon, toinen rosvoksi, toinen sirkuslaiseksi. Entä voittaako Suuren hevoskilpailun tuntematon ratsastaja valkealla tuulihevosellaan?

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Olen edelleen sitä mieltä, että Jinnitiä, Paijahia, Iriaa ja Beeaa olisi pitänyt käyttää jotenkin jo aiemmin eikä jättää vain toivomuksen varaan, että ihmiset lukevat seuraavakin osan. Kaikki pohjustaminen kyllä maksetaan nyt korkojen kera takaisin, mikä tekee Tuulihevosesta paljon Mosaiikkilintua tasapainoisemman kirjan. Silti esimerkiksi Irian väkivaltaisuus sisartaan kohtaan ja pimeämielisyys tulevat melko puun takaa. Osien välillä on kulunut kuusi vuotta, mikä on hyvä, sillä päähenkilöt ovat ehtineet kasvaa joko nuoriksi aikuisiksi tai (anakronistisesti sanottuna) teineiksi.

Unnalla on kaksi poikaa, joten hänen ehkä hieman hataralle totuuspohjalle jäänyt raskautensa oli ihan totta. Minua jäi haittaamaan, että pojat oli tehty hieman kliseisiksi. Tottakai esikoinen, perillinen, on jollakin tapaa vammautunut ja nuorempi sopisi normaaliutensa vuoksi paremmin valtaistuimelle. Pidin siitä, että tapahtumat kulkivat vauhdikkaasti eteenpäin ja miten Viertola punoi valkean hevosen kautta eri juonilinjat yhteen. Adulkarista on kasvanut kiinnostava nuori mies ja odotankin innolla saako hän valtaisuimensa takaisin seuraavassa osassa.

Kudottujen kujien kaupunki on Emmi Itärannan toinen romaani. Toistuvat tulvat koettelevat saarta, jossa kutoja Eliana asuu Seittien talossa. Erään tulvan jälkeen hän löytään pihalta verisen, puhekyvyttömän nuoren naisen. Eliana alkaa selvittää tytön taustaa semminkin, kun tämän kämmeneen on näkymättömällä musteella tatuoitu hänen nimensä. Tuntematon tauti on alkanut vaivata saaren kasveja, eläimia ja ihmisiä. Elianaa vaivaavat painajaiset, unet, jotka ovat saarella kiellettyjä. Johtuvatko ne todella sairaudesta vai voisiko niille vain antautua? Mitä suunnittelevat Unennäkijät, jotka on teljetty Tahrattujen taloon ja heidän sala-agenttinsa kaupungissa?

Itärannan kieli on jälleen lähes unenomaisen kaunista. Tämä romaani oli kuitenkin selkeämmin oma kokonaisuutensa kuin esikoisteos Teemestarin kirja. Teemestariin saamme toivottavasti joskus jatkoa, tähän en niinkään sitä halua. Pidin ilmakondoleista ja Seittien talon verkostosta, jossa vain kutojat osasivat liikkua. Jälkeen päin ajateltuna Elianan kotisaari on suomalaiseen mielenlaatuun sopivasti kuin Myrskynluoto, joskin asukkaat juotuvat olemaan sydän syrjällään paljon enemmän kuin Maija koskaan. Myös samansukupuolisen rakkauden teema on Kudottujen kujien kaupungissa esillä Teemestaria selkeämmin. Lukijalla ei ole epäilystäkään, etteikö Eliana rakastu rannalta löytyneeseen tyttöön ja saa vastarakkautta.

Yhteiskuntakritiikki näkyy nytkin luonnonvarojen ylikäyttönä, joskin tällä kertaa ei ole pula vedestä vaan tauti tappaa ihmisten elinkeinolle keskeistä korallia. Dystopisia piirteitä tuo saaren kasvoton hallitus, Neuvosto, joka hallitsee rautaisella otteelĺa ja on kieltänyt pääosalta ihmisistä luku- ja kirjoitustaidon. Romaanista löytyy valtavasti mielenkiintoisia asioita ja voinkin suositella sen lukemista omassa rauhassa, sillä hätäinen lukija tuskastuu pian Itärannan rönsyilevään sanankäyttöön, joka vie kyllä mennessään, kun sille antaa tilaisuuden.

                                                         -Roona-

Uuden musiikin lokakuu ja Irish Festival of Oulu

Heippa!

Uuden musiikin lokakuu –festivaali tarjosi mielestäni mielenkiintoisen konsertin Oulun tuomiokirkossa. Vai mitä sanotte siitä, että neljä saksofonistia soittaa keskiaikaisen messun. Niinpä hakeuduin innostuneena jo pimenneessä syyskuun lopun illassa kirkon empiretiloihin. Quatuor Machaut koostuu nimensä mukaisesti neljästä muusikosta: Quentin Biardeausta, Simon Couratierista, Francis Lecointesta ja Gabriel Lemairesta. Kuten on helppo arvata, he ovat kotoisin Ranskasta. He soittivat katkelmia Guillaume de Machautin vuonna 1360 säveltämästä Notre Damen messusta. Biardeau soitti tenosaksofonia, Couratier baritonisaksofonia ja Lecointe sekä Lemaire vaihtelivat altto- ja baritoinisaksofonin välillä. Miehet liikkuivat esityksen aikana ympäri kirkkosalia ja olikin jännää, kun musikki kuului sekä edestä että takaa. Etenkin konsertin alku, jossa kaksi soittajaa oli alttarin edessä ja toiset kaksi kirkkosalin takaosassa saatiin tuntumaan aivan siltä kuin urkuja olisi soitettu. Tulkinta sisälsi myös jazzimprovisaatiota. Saksofonistakin saa aikaan näköjään vaikka minkälaisia ääniä täppäilemällä ja puhkumalla eri tavoin. Monella tapaa kauniin ja koskettavan esityksen sain kokea.

Vasemmalta oikealle: Simon Couratier, Francis Lecointe, Gabriel Lemaire ja Quentin Biardeau.

Viime vuoden kokemuksesta innosuneena vierailin nyt uudestaan irkkufestarilla. Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt kuulemaan tarinan kerrontaa vaan konserttiin. Urku- ja säkkipillikonsertin antoivat Galwayn katedraalin urkuri Raymond O´Donnell ja säkkipillien rakentaja ja muusikko Michael Vignoles. He soittivat pyhää musiikkia ja irlantilaisia sävelmiä. Mukana oli myös yksi Vignolesin oma sävellys, josta konsertti oli saanut nimensäkin, ”The Whispering Wind”. Tutuin kappale minulle oli ”Amazing Grace”. He soittivat myös jonkin verran Bachia. Säkkipilli sopi oikein hyvin yhteen urkujen kanssa. Tuli tosi irlantilainen olo. Minulle tulee aina mieleen kalliot ja nummet ja meri ja ihmiset sellaisissa vanhanaikasissa vaatteissa saalit olalla. Kuten käsiohjelmassakin sanottiin säkkipilli soi kaipaavan koskettavasti. Kaunista kuunneltavaa.

Michael Vignoles ja Raymond O´Donnell (kuva otetti käsiohjelmasta)

                                                                     -Roona-

Elokuvissa 0.6: Lainaleffoja

Moikka!

Tällä kertaa kirjastosta lainattuja elokuvia, koska muistin yhtäkkiä, että sieltäkinhän niitä saa. En ole yhtään kirjaihminen tai mitään. Mutta säästyinpähän tajuamisen kautta vuokramaksuista.

The Girl with All the Gifts kertoo maailmasta, jossa raivoisa mutaatiotauti muuttaa ihmiset ”nälkäisiksi” kutsutuiksi lihaa syöviksi hirviöiksi. Vain pieni määrä lapsia, joilla on ollut tauti jo syntyessään pystyy vastustamaan sen etenemistä. Elokuvan päähenkilö Melanie on yksi heistä. Pääosissa näyttelevät Gemma Arterton, Paddy Considine, Clenn Close ja ensiroolinsa tekevä Sennia Nanua. Elokuva perustuu M. R. Careyn romaaniin Maailman lahjakkain tyttö.

Pidin leffasta, jossa oli melko yleisestä zombiaiheestaan huolimatta paljon omaperäisiä elementtejä. Minua jäi kuitenkin häiritsemään se kaikkein tärkein: miksi Melanie oli muka kaikkein lahjakkain? Tärkein leffan antama viite oli, että juuri hänen aivoistaan ja selkäydinnesteestään voitaisiin valmistaa rokote tautia vastaan. Lisäksi viittaillaan Melanien älykkyyteen ja kykyyn ratkaista arvoituksia. Emme kuitenkaan näe esitettiinkö muille lapsille samankaltaisia kysymyksiä, joten katsojan on vaikea arvioida Melanie älyllistä paremmuutta muihin ”hirviölapsiin” nähden. Rokoteargumentti on vahvempi, koska katsojalle näytetään, kuinka kokeet jonkun toisen lapsen aivoilla ovat epäonnistuneet. Kenties nimen oikeutus tuli paremmin esiin kirjassa.

Nanua oli pirteä Melaniena. Leffassa olisi voitu näyttää olivatko muutkin lapset yhtä kohteliaita ja mukavia kuin Melanie, mutta tekijät ovat ilmeisesti suosineet kirjan näkökulmaa, joka lienee Melanien. Leffan kantaaottavuus pysyttelee hienosti kultaisella keskitiellä. Pohditaan ihmisen ja hirviön, ja toisaalta sivistyneen ja villin rajaa. Sotilaat muistuttavat toisilleen koko ajan kuinka heidän kaitsemansa lapset ovat hirviöitä, jotka ohuen sivistyksen peitteen väistyessä voivat syödä heidät suihinsa. Toisaalta Melanien viimeiset päätökset osoittavat lähes rikollista kylmyyttä, itsekyyttä ja laskelmointia, joka on kaukana eläimellisestä aivoitta tappamisesta.

Goosebumpsissa pääsevät vapaaksi R. L. Stinen kirjoihinsa luomat hirviöt. Zach Cooper muuttaa pikkukaupunkiin ja tapaa naapurissaan asuvan Hannahin, joka sattumoisin on kuuluisan kirjailija Stinen tytär. Hirviöt ovat vankeina lukituissa käsikirjoituksissa, joista yhden Zach tulee tyhmyyttään avanneeksi. Vaikka hän ja Hannah onnistuvat palauttamaan tämän hirviön takaisin kansien väliin uhkaavat muut ketjureaktiona paenneet mielikuvituksen tuotteet nyt heidän kotikaupunkiaan. Elokuvan pääosissa nähdään Jack Black, Dylan Minnette, Odeya Rush, Amy Ryan, Ryan Lee ja Jillian Bell.

Olin valmiiksi semi-kiinnostunut tästä, koska aikoinaan teininä luin jonkin verran Stinen kauhukirjoja. Täytyy tosin myöntää, etten muista niitä juuri mitään nimiä lukuun ottamatta. Toteutus on vähän hassu, mutta toisaalta täytyy kiittää tekijöitä siitä, etteivät ole valinneet perinteistä tietä ja lähteneet tekemään elokuvaa vain yhdestä kirjasta, johon sitten vain lainataan hieman elementtejä muista. En ollut ihan varma pitikö Stine käsittää jonkinlaiseksi parodiaksi todellisesta Stinestä, sen verran outona ja neuroottisena Black leffa-Stinen esitti. Itse olisin ohjeistanut Blackia ottamaan vähän vakavamman kannan hahmoonsa, jolloin tämä olisi ollut edes jonkin verran vakavasti otettava. Ei ihme että Zach kielloista huolimatta uskalsi tavata Hannahia!

Muistaakseni Stinen hirviöt eivät olleet vatsastajapuhujanukke Slappyä lukuunottamatta olleet kovin pelottavia. Kirjailija pelasi pikemmin psykologisilla elementeillä ja sillä, että ihminen itse on luonut mutanttieläimiä/ -kasveja, ja saa ansionsa mukaan, kun ne käyvät häntä vastaan. Elokuva tuo estradille hirviökavalkadin ja on varmasti sopivan hölmö pienemmille lapsille. Ja siinä ohessa aikuinenkin sen ihan hyvin katsoo.

                                                                 -Roona-

Kesäni kuvina, osa 2

Moikka!

Twisters soittaa Makiassa. Swingiä, swingiä.

Nik West esiintyi Elojazzissa. Hän on basisti, joka on soittanut mm. Princen kanssa. Keikka oli ainakin rautaa, erittäin hyvä ja menevä.

MOPO soitti kiinnostavaa fuusiomusiikkia. Nuoret suomalaiset muusikot oli huipputaitavia.

Kesä-minä

Makia jazztiistait minun osaltani päättänyt duo

Olin syyskuun alussa vapaaehtoisena UArctic kongressissa, joka pidettiin Oulun yliopistolla. Avajaisissa vieraili Monacon ruhtinas Albert. Vapaaehtoiset oli töissä narikassa, tiesuluilla, bus hosteina ja it-helppeinä. Sekä tietysti opastamassa kongressivieraita.

Kongressiviikon keskiviikkona illalla pidettiin venetsialaiset puutarhajuhlat yliopiston puutarhoilla. Paikkoja oli koristeltu kauniisti ja kekseliäästi kuten tästä käy ilmi.

Jos kesä alkoi Zumba Masterclassillä, niin siihen se oli myös mainiota päättää. Romanialainen Glaudiu Gutu ja jo tuttu Oulun kävijä belgialainen Anthony tanssittivat täyttä salia koko rahan edestä. Varsinaisia velikultia kumpikin, tässä taitavat antaa krediittiä suomalaisille järjestäjille. Pääsin käymään lavallakin Anthonyn kanssa, se vidoe on linkitetty faceen.

Syksyyn tokin sitten uusia tuulia opiskelun alkaminen, vaikka kyse onkin vain lyhyestä parin kuukauden tutkintoa täydentävästä jutusta.


                                                             -Roona-