Elokuvissa XXIII: Risto Reipas ja Nalle Puh

Heippa!

Kuinka tehdä live-action Nalle Puhista? Disney onnistuu uusimmassaan siinä oikein hyvin. Hahmot on toteutettu lelumaisen näköisinä ja alunperin Puh ja muut olivatkin A. A. Milnen pojan leluja. Ensimmäisessä trailerissa valinta hieman vielä oudoksutti, mutta istui kokonaisuuteen erinomaisesti. Myös se, että keskityttiin ihmishahmojen lisäksi vain Puhiin, Nasuun ja Ihaan (ja hieman Tikruun) oli hyvä rajaus. Toki muutkin Puolen hehtaarin metsän tutut vilahtavat leffassa. Aikuista Ristoa näyttelee Ewan McGregor, tämän vaimoa Hayley Atwell ja heidän tytärtään Madeleinea Bronte Carmichael. Lisäksi sivuosassa Riston pomona nähdään Uudesta Sherlockista tuttu Mark Gatiss.

Elokuva on aikuismainen. Alun piirros- näytelty kohtaus rytmityksestä en hirveästi pitänyt, osat toimivat yksinään, mutta eivät oikein yhdessä. Kohtaus Riston lapsuudesta ja jäähyväisjuhlista oli sydäntälämmittävä, samoin myös elämämontaasi, jossa näytettiin Riston mm. osallistuneen toiseen maailmansotaan. Leffaan oli otettu mukaan paljon juttuja, jotka ovat tuttuja aiemmista piirroselokuvista ja –sarjoista. Esimerkiksi Puhin aamulaulu peilin edessä. Henkilökohtaisesti minusta Puhin ja muiden asunnot olisivat saaneet olla sellaisia kuin piirrettyissä, tässä ne olivat liikaa maakoloja. Ihan hienoja ne kuitenkin olivat ja eipä niissä juuri oleskeltu sisällä. Myös möhköfantit ja tärpät saavat osansa leffassa, joskin valkokankaan ulkopuolella. Ewan McGregor tekee mainiota ja hienopiirteistä työtä niin mohkofantin kukistuskohtauksessa kuin koko leffassa ylipäänsä.

Leffa oli yllättävän humoristinen. Etenkin Ihaan pehmeä pessimismi oli huippua. Samoin Puhin ihanat päättelyt hyvin pienillä aivoillaan. Myös Puolen hehtaarin metsän maisemat olivat kauniit sumuisine saniaisineen ja aukeine kanervikkoineen. Minusta oli hauskaa, että metsä oli oma erillinen maailmansa, jonne mentiin sen oven kautta. Itse kun olen aina ajatellut, että Metsä oli joku lähimetsä, jossa Risto kävi leikkimässä ja se tietysti mielikuvituksen ryydittämänä muuttui Puhin ja kumppaneiden kodiksi. Eikös Puh-kirjojen kuvituksen karttoihinkin ollut merkitty Riston talo? Näin muistelisin. Joka tapauksessa leffassakin Puolen hehtaarin metsän asukkaat kyllä tietävät, ettei ovi ole kirjaimellisesti ovi Riston kotiin, hän vain pääsee Metsään sitä kautta.

Leffan kantavana ajatuksena on, että elämää on elettävä nyt. Ei huomenna tai sitten joskus kun on töistä vapaata. Siitä, että tekee ei mitään voi seurata jotain todella huikeaa. Sanoma on aika perinteinen, mutta hyvin nykyaikaan sopiva. Aikuistunut Rosto Reipas on unohtanut miten ollaan lapsi sekä ystävänsä Metsässä. Onneksi Puh osaa päätyä Lontooseen auttamaan Ristoa ja saamaan hänet etsimään kadonneita ystäviään. Lopulta tietysti myös Madeleine saa osansa seikkailusta – ja kellekään ei varmasti tule yllätyksenä, ettei hänen tarvitse mennä sisäoppilaitokseen, kuten alussa suunniteltiin.

Suomidubi ei häirinnyt minua niin paljon kuin Petteri Kaniinissa johtuen siitä, että etenkin ihmisnäyttelijöiden äänet sopivat paremmin. Tässä oli selkää yritystä ja onnistumista huulten liikkeiden yhtenevyydessä.  Lisäksi sopivuutta oli erityisesti mietitty enemmän dubbaajia valittaessa. Kuulisin kuitenkin mielelläni elokuvan alkuperäisillä äänillä, mikä onkin hyvä syy katsoa se joku kerta uudelleen. Suosittelen lämminhenkistä Puh-viisautta (ja kirpeää Ihaa-happamuutta) pimeneviin syysiltoihin niin aikuisille, lapsille kuin lapsenmielisille.

                                                             -Roona-