Heippa!
Kuinka
tehdä live-action Nalle Puhista? Disney onnistuu uusimmassaan siinä oikein
hyvin. Hahmot on toteutettu lelumaisen näköisinä ja alunperin Puh ja muut
olivatkin A. A. Milnen pojan leluja. Ensimmäisessä trailerissa valinta hieman
vielä oudoksutti, mutta istui kokonaisuuteen erinomaisesti. Myös se, että
keskityttiin ihmishahmojen lisäksi vain Puhiin, Nasuun ja Ihaan (ja hieman
Tikruun) oli hyvä rajaus. Toki muutkin Puolen hehtaarin metsän tutut vilahtavat
leffassa. Aikuista Ristoa näyttelee Ewan McGregor, tämän vaimoa Hayley Atwell
ja heidän tytärtään Madeleinea Bronte Carmichael. Lisäksi sivuosassa Riston
pomona nähdään Uudesta Sherlockista tuttu Mark Gatiss.
Elokuva
on aikuismainen. Alun piirros- näytelty kohtaus rytmityksestä en hirveästi
pitänyt, osat toimivat yksinään, mutta eivät oikein yhdessä. Kohtaus Riston
lapsuudesta ja jäähyväisjuhlista oli sydäntälämmittävä, samoin myös
elämämontaasi, jossa näytettiin Riston mm. osallistuneen toiseen maailmansotaan.
Leffaan oli otettu mukaan paljon juttuja, jotka ovat tuttuja aiemmista
piirroselokuvista ja –sarjoista. Esimerkiksi Puhin aamulaulu peilin edessä.
Henkilökohtaisesti minusta Puhin ja muiden asunnot olisivat saaneet olla
sellaisia kuin piirrettyissä, tässä ne olivat liikaa maakoloja. Ihan hienoja ne
kuitenkin olivat ja eipä niissä juuri oleskeltu sisällä. Myös möhköfantit ja
tärpät saavat osansa leffassa, joskin valkokankaan ulkopuolella. Ewan McGregor tekee
mainiota ja hienopiirteistä työtä niin mohkofantin kukistuskohtauksessa kuin
koko leffassa ylipäänsä.
Leffa
oli yllättävän humoristinen. Etenkin Ihaan pehmeä pessimismi oli huippua. Samoin
Puhin ihanat päättelyt hyvin pienillä aivoillaan. Myös Puolen hehtaarin metsän
maisemat olivat kauniit sumuisine saniaisineen ja aukeine kanervikkoineen. Minusta
oli hauskaa, että metsä oli oma erillinen maailmansa, jonne mentiin sen oven
kautta. Itse kun olen aina ajatellut, että Metsä oli joku lähimetsä, jossa
Risto kävi leikkimässä ja se tietysti mielikuvituksen ryydittämänä muuttui
Puhin ja kumppaneiden kodiksi. Eikös Puh-kirjojen kuvituksen karttoihinkin ollut
merkitty Riston talo? Näin muistelisin. Joka tapauksessa leffassakin Puolen
hehtaarin metsän asukkaat kyllä tietävät, ettei ovi ole kirjaimellisesti ovi
Riston kotiin, hän vain pääsee Metsään sitä kautta.
Leffan
kantavana ajatuksena on, että elämää on elettävä nyt. Ei huomenna tai sitten
joskus kun on töistä vapaata. Siitä, että tekee ei mitään voi seurata jotain
todella huikeaa. Sanoma on aika perinteinen, mutta hyvin nykyaikaan sopiva.
Aikuistunut Rosto Reipas on unohtanut miten ollaan lapsi sekä ystävänsä
Metsässä. Onneksi Puh osaa päätyä Lontooseen auttamaan Ristoa ja saamaan hänet
etsimään kadonneita ystäviään. Lopulta tietysti myös Madeleine saa osansa
seikkailusta – ja kellekään ei varmasti tule yllätyksenä, ettei hänen tarvitse
mennä sisäoppilaitokseen, kuten alussa suunniteltiin.
Suomidubi
ei häirinnyt minua niin paljon kuin Petteri Kaniinissa johtuen siitä, että
etenkin ihmisnäyttelijöiden äänet sopivat paremmin. Tässä oli selkää yritystä
ja onnistumista huulten liikkeiden yhtenevyydessä. Lisäksi sopivuutta oli erityisesti mietitty
enemmän dubbaajia valittaessa. Kuulisin kuitenkin mielelläni elokuvan
alkuperäisillä äänillä, mikä onkin hyvä syy katsoa se joku kerta uudelleen.
Suosittelen lämminhenkistä Puh-viisautta (ja kirpeää Ihaa-happamuutta)
pimeneviin syysiltoihin niin aikuisille, lapsille kuin lapsenmielisille.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti