Mietteitä kirjasta XXXII: Seleesian näkijä ja Perinnönjakajat

Moikka!

Seleesian näkijä on Erika Vikin kirjoittaman Kaksosauringot –trilogian toinen osa. Corildon ja Aleia ovat saapuneet Seleesiaan selvittääkseen, kuinka Aleiassa olevan lumouksen saisi murrettua. Corildonin menneisyys ei jätä miestä rauhaan. Aleia tutustuu Corildonin perheeseen ja joutuu keskelle poliittista kuohuntaa. Aikanaan sodalla karkoitetut tulilinnut näyttävät palanneen eikä uusi sota ole kaukana. Tämän keskellä Aleia pysyy aistimaan seleesien toisen pulssin ja myös pysäyttämään sen, mikä saa osan lähellä olevistakin varpailleen. Pystyykö Mathyana, Corildonin näkijä-äiti, selvittämään mikä Aleian lumous oikein on? Entä mitä sanovat armeijan näkijät ja senaatin puheenjohtaja Parsifal Ma´Feon?

Seleesian näkijä ei pettänyt ensimmäisen osan asettamia odotuksia, mutta se on selvästi kakkos- ja väliosa, jota ei missään nimessä lueta itsenäisenä romaanina. Corildonin perhe oli mielestäni hyvin kiinnostava, siskoista pidin etenkin, mutta Corildonin isän, äidin ja isän veljen vanhojen draamojen kaivelu meinasi välillä mennä saippuaoopperan puolelle. Perheen nuorimmainen Tigran heräävine voimineen ja Aleiaan kohdistuvine kiinnostuksineen oli erinomainen ja hyvin kirjoitettu hahmo. Saimme myös tietää, mitä Corildonin vaimolle oli tapahtunut ja sitä kautta lukija pystyy ymmärtämään häntä vähän paremmin.

Vik avaa itselleen oivia mahdollisuuksia selittää sekä seleesien toista pulssia että maailmansa yleistä magiaa edellistää kirjaa syvemmin. Hän myös jatkaa lukijan kiusaamista Aleian ja Corildonin ajoittain äärimmäisen kipunoivalla suhteella, vaikka heistä ei kaiketi romanttista paria ole tarkoitus tullakaan. Joka tapauksessa kyseessä on jälleen useampi sata sivua vauhdikkaita tapahtumia ja jään odottamaan innolla trilogian kolmatta osaa. Suosittelen Vikin kirjoja kaikille fantasian ystäville.

Perinnönjakajat on L. M. Montgomeryn humoristinen romaani. Dark- ja Penhallow-sukujen jäsenet muodostavat tiukan, joskin eripuraisen klaanin. Sukuun syntyy säpinää, kun Becky-täti ilmoittaa, että hänen kuolemansa jälkeen arvokkaan perintökannun saa se, joka on vuoden ajan käyttäytynyt hänen toiveidensa mukaisesti. Kannu paljastaa säälimättä ihmisten todellisen luonteen. Sitä tavoitellessa muutamien on käydä huonosti, joillekin se antaa uuden mahdollisuuden. Kun perintökannun saaja lopulta paljastetaan, kokee suku elämänsä yllätyksen, johon klaanin häpeäpilkulla, kuuta palvovalla kulkuri Oswald Darkilla on osansa.

Perinnönjakajissa on valtava määrä hahmoja, joista kukaan ei nouse päähenkilöksi. Se on kuitenkin tarkoitus ja minusta Montgomery piti paketin hyvin kasassa (ilmeisesti suomentaja on korjannut jokusen kesken kaiken vaihtuneen sukunimen, mutta se sallittakoon). Luonnekuvaukset ovat mainioita ja osuvat hetkittäin maaliinsa jopa ironisen täydellisesti. Montgomery antaa huutia nimen omaan sellaiseille ihmisten heikkouksille, joita ei helposti näe. Osansa saavat hienovaraiset arkipäivän ylpeys, turhamaisuus ja juopottelu. Väärinkäsityksillä on luonnollisesti oma osansa tarinassa kuten Montgomeryn kirjoissa yleensäkin. Mikä on loppujen lopuksi vaikkapa vuosia erossa eläneen avioparin tarina?

Perinnönjakajat sisältää ajoittain jopa absurdeja hetkiä, kun perintökannuparasta tapellaan ihan käsirysyn kanssa. Ja kuten saatatte arvata kannun lopullinen saaja ei suinkaan ole romaanin tärkein pointti. Montgomeryn kaikki kirjat läpäisevä luontokuvaus on jälleen läsnä kauniina hetkinä, jotka ovat välillä hauskassa ristiriidassa täynnä henkilöitä ja draamaa olevan juonen kanssa. Jos olet aiemmin pitänyt Montgomeryn kirjoista, pidät varmasti tästäkin.

                                                                  -Roona-