Joulu on taas

Hyvää joulua!

Tuijotan kaupan näyteikkunaa. Lokakuun lopussa joulu ei ole tahtotila, se on markkinavoimien temppu, jota suomalainen kaamos kummasti avittaa. Te tarvitsette valoa, huutavat mainokset, eikä haitta, että ne lamput ovat poronmuotoisia, porothan on tosi söpöjä. Ja sitten voidankin hyvällä omalla tunnolla laittaa Petteri Punakuonon taustalle soimaan (maustetta saa sillä, että kappale on englanniksi). Kanssaihmiset valuvat kaupan ovista sisään samalla tavalla kuin minä muuna harmaana arkipäivänä tahansa. Äidit ja isät ovat vasta selvinneet syyslomasta, jospa niiden ei tarvitsisi ajatella sitä joulua vielä kahteen viikkoon. Livun massan mukana ostamaan jokapäiväisen leipäni.

Marraskuun loppuun mennessä olen kuullut Veskun Sydämeeni joulun teen niin monesti, että toivon Jeesus-lapsen syntyvän jonkun muun sydämeen kaiken mahdollisen enkellaulun välttämiseksi. Puolet radioon soittaneista on ilmoittanut lempijoululeffakseen Die Hard kakkosen ja toimittajat ovat lypsäneet kaikkein kovimman kuuloisilta kavereilta pehmeämpää näkökulmaa. Miklu Tampereelta suostui joviaalisti myöntämään naistoimittajalle, että omien pikkutyttöjen kanssa tulee katsottua Frozen. Me katsottiin aina Lumiukko ja Joulupukki ja noitarumpu. Liekö viimeksi mainittua enää näytetäänkään, muisteli joku feministiksi ilmoittautunut nuori nainen. En tiedä miten feminismi liittyi tähän haikeaan muisteloon, mutta päätin panna radion siinä vaiheessa kiinni.

Joulukuun alussa olen hyvissä ajoin lahjaostoksilla. Varhaiset paketoijat ovat vallanneet omille pisteilleen jo muutaman kaupan edustan. Kunhan päästään vielä eteenpäin, heitä tulee vastaan joka kulmassa. Iloinen mummeli paketoi siskontytölle löydetyn sekalaisen Disney-tuotteen. Kiittelen kauniisti, toivotan hyvät etukäteisjoulut ja kalpin tieheni mummon vielä huudellessa perään jouluja pikkuprinsessallekin. Jessi on kyllä varsin kaukana suloisesta pikkuprinsessasta, vaikka ei suostu ottamaan penaaliinsa muita Disney-kuvioituja tarvikkeita. Hän on jo ilmoittanut perivänsä minun moottoripyöräni, sitten kun olen vanha kääkkä. Tietenkin hän on reilu ja voi kyyditä minua silloin, kun haluan, pitäähän vanhuksenkin päästä joskus jonnekin.

Alan todella virittäytyä tunnelmaan, kun aattoon on puolitoista viikkoa. Siitä alkaen joulukoristeet saavat suuni irveen tai tyytymättömyyden sijasta hymyyn. Alan kaivata riisipuuroa ja löydän vuoden kadoksissa olleet lempijoululevyni. Lähden jopa mielelläni äidin ja isän vetämänä lähimpään kirkkoon Kauneimpiin joululauluihin. Tyttöystäväni toistaa saman minkä joka vuosi: sustakin mörököllistä kuoriutuu jouluihminen. Ei nyt sentään, niin hulluksi en ole tullut, mutta onhan jokavuotinen perinne rajoitettuna annoksena oikein mukavaa.

Jouluaattona olemme kaikki ahtautuneet vanhempieni joulupöytään. Äiti, sisko ja miniäehdokas (jo monivuotinen sellainen – he kaikki vitsailevat asiasta keskenään ja siitä kuinka minä en saa kosittua) ovat laittaneet kystä kyllä ja jokainen saa varmasti syödä niin paljon, että maha repeää. Onnellisuus valtaa mielen ja antaa sijaa sille, että jaksaa vielä kerran kuulla Veskun Sydämeeni joulun teen.

                                                          -Roona-