Heippa!
Pixie ei liioitellut sanoessaan, että Skrim Alleylla on todella murhattu joku, kuten seuraavasta selviää. Inspiraatibiisinä No Peace (Youtube)
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Saatan
yhä nähdä sinut joinakin päivinä. Toisina unohdan, aivan niin kuin tein
silloin, kun vielä elit. Normaali ihminen ei pidä jatkuvasti kaikkia eläviä
ystäviään ja sukulaisiaan mielensä päällä. En ole koskaan käynyt Skrim Alleyllä
eikä mikään vedä minua sinua sinne nytkään. En halua nähdä katukiviä, joissa
oli sinä iltana sinun vertasi. Siispä seison työpaikkani tiskin takana
suhteellisen hyödyttömänä ja Artem tunkee minulle rättiä käteen, jotta
näyttäisin tekevän edes jotain, ennen kuin murisee jälleen, että minun pitäisi
mennä kotiin lepäämään. Artem on kireä
kuin jousen jänne, sillä ”pikku-Jenny” – sinä – oli joskus täällä töissä. Sillä
tavalla me tapasimme. Ennen pitkää tai itse asiassa varsin lyhyen ajan kuluttua
sinä lähdit ja me muut jäimme ja pysyimme.
Meillä
ei koskaan ollut suhdetta. Silti kaipaan sinua valtavasti. Olen rakastanut
sinuun, Jenny. Linkutan kotiin vuoron loputtua ja toivon, että jokin siellä
muistuttaisi sinusta. Seinät ovat kuitenkin samat vanhat ja musituttavat vain
ne suunnitelleen arkkitehdin mielikuvituksettomuudesta. Miksi helvetissä sinun
kuolemasi häiritsee minua niin paljon? Olen aika varma, ettei se johdu
rakkaudesta ja silti en nuku öisin. Aamulla sätin itseäni, miten minulla ei ole
oikeutta surra sinua näin, koska en ole äitisi tai isäsi tai siskosi tai veljesi
tai mitä tahansa. Et edes tyttöystäväni ja seuraavaksi siunailenkin, miten
loistavaa on, että Mary – oikea tyttöystäväni – on collegessa mantereen
toisella laidalla ja hänen ei tarvitse nähdä minua tällaisena rauniona. Pystyn
kokoamaan itseni skypettämisen ajaksi.
Lenkkeilen
illalla pääkadulla. Se on äärimmäisen typerä paikka lenkkeillä, koska siellä on
liikaa ihmisiä, mutta jos menen muualle ajatukseni alkavat pyöriä kehää. En saa
rauhaa sinulta ja kuolemaltasi, Jenny.
Kädet
tärisevät. Kiroilen mumisten läpi kaikki osaamani sanat. Tappamisen ei pitäisi
vaikuttaa minuun näin. Ei se ole koskaan ennen vaikuttanut. Seisoskelen
puistossa ja lähipenkillä istuva ukkeli katsoo minua säälien, koska uskoo, että
läikytän takeaway-kahvini pian päälleni. Vedän takin kauluksia tiukemmin ylös
ja vakautan kuppikouran ennen kuin vien pahvireunan huulilleni. Juoma on mustaa
tervaa ja pirun kuumaa. Mistähän takahuoneen keittimestä ne kaatoivat tämän
minulle? Se on varmaan virunut puoli päivää. Lähden liikkeelle ja heitän lähes
täyden mukin mennessäni roskiin. Suurin kohu on jo asettunut, vaikka
lööppilehdet jaksavat vielä tehdä murhasta ja sen tutkinnan edistymisestä
keskisuuria uutisia. Poliisilla vain ei ole antaa tietoa, koska heidän
tutkintansa junnaa, koska minä en ole jättänyt jälkiä.
Tytön
nimi oli Jenny. Hän kertoi sen minulle itse. Ja halusi, että katson silmiin
antaessani viimeisen iskun. Minulla on koodini, mikä voi tuntua ulkopuolisesta
kieroutuneelta. Jos näyttäydyn murhattavalle, teen hyvin selväksi, että tapan
hänet - en ensin raiskaa, sitten ryöstä
ja päälle päätteeksi vielä häpäise ruumista. Suurin osa ei silti suhtaudu
tyynesti omaan kuolemaansa, Jenny oli kuin viilipytty. Ehkä pelko oli
halvaannuttanut hänet, mutta hänen silmissään sinkoili niin vihaisia elämän
kipinöitä etten usko sitä. Niiden kipunoiden takia käteni ovat tärisseet kuin
haavan lehdet sen jälkeen. Sytytän savukkeen ja poltan sen niin loppuun, että
sormeni palavat. Väriseminen on lakannut jo ennen sitä. Jos kiinnitän huomiota
käsiini, se pysyy poissa.
Häivyn
toiseen kaupunkiin ihan pian. Olen hokenut samaa itselleni jo kaksi viikkoa. Tapaus
Skrim Alley on ohi. En saa rauhaa Jennyn ja hänen kipinäsilmiensä kuolemalta.
Enkä siltä, että olen tehnyt jotain peruuttamattomasti väärää.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti