Ken tästä käy...

Heipä hei!

Päätin kokeilla tällaista rakennetta. Ja tarinahan on Hallelujah-biisin inspiroima.

Viides päivä

Yritän muistaa kuinka sävel menee. Se soi jossakin alitajuntani uumenissa, mutta joka kerran, kun olen saamassa sen päästä kiinni, se karkaa. Se on miellyttävä sävel nousuineen ja laskuineen. Olen varma, että se liittyy jotenkin siskoihini, en vain kykene keksimään miten. He tanssivat mielessäni, laulun täytyi olla piirileikki. Ajatukset puuroutuvat, auringon valo ja tyttöjen hiukset, kuutamo… mutta ei pitäisi olla, päivällähän on valoisaa. Muisto kivusta ja mustasta huomisesta iskee sekaiseen mieleeni hetkeksi, ruumis tuntee sellin kylmyyden, mutta sitten rauhallinen hyminä alkaa taas ja on jälleen kesä.

Ensimmäinen päivä

Minut vangittiin yön viimeisenä hetkenä, kun kuu paistoi enää heikosti. He leikkasivat tukkani. Se on kohta niin täynnä syöpäläisiä, että näin on parempi, sanoi parturi. Se oli varmaan tarkoitettu lohduttavaksi huomautukseksi, mutta panin silti vastaan. Tiesin, että osa hiuksistani päätyisi jotenkin vastarinnalle todisteeksi siitä, että minut oli napattu. Näyttöä, että kuvitteellista valtaistuintamme oli onnistuttu heiluttamaan, kun prinssi oli saatu kiinni ja kynitty. Selli oli surkea, pieni ja haiseva koppero. Aivan seinän ylälaidassa oli pikkuinen kalteri-ikkuna, josta siilautui vähän valoa. Ja sillä valolla minun piti se päivä elää, sillä hiusten poistamisen jälkeen annetut kaksi kolpakollista vettä olivat ainoa ravinto, joka minulle suotiin.

Toinen päivä

Olen ollut täällä ennenkin. Lattiakivien muodostama kuvio on tuttu. Joka paikkaan sattuu ja pää on raskas, kun yritän kohottaa sitä tarkistaakseni tunnenko seinätkin. Haju ehtii kuitenkin kirkastamaan mieltäni ensin. Minun sellini. Lasken pääni varovasti takaisin maahan, kun kaikki päivän lyönnit ja iskut palaavat mieleen yksi kerrallaan. Kidutusta. Lattiakivet tuntuvat silkoisilta poskea vasten, koska niin moni minunkaltaiseni on menneinä aikoina niitä kuluttanut. Ehkä he makasivat kylmällä maalla, kuten minä nyt, ja toivoivat, halusivat jotain muuta. Mutta ei kukaan väittänytkään tämän olevan helppoa. ”Sinä kuolet” tuntuu vain kovin kaukaiselta ajatukselta, kun istut omassa kodissasi syömässä viimeistä ateriaa perheesi kanssa.

Kolmas päivä

Palanut liha, tuli, hehku. Minä huusin, joskaan en mitään kovin ymmärrettävää. Paha ei ole koskaan ollut näin lähellä. Ja se mitä tapahtuu toisella puolella, en juuri nyt jaksa uskoa, että se on paratiisi. Unissa, valveilla minua ajetaan jonnekin. Hyvät näyttävät olevan muuttamassa, mutta mihin ja olenko minä edes mukana. Lopu jo.

Neljäs päivä

Lausuin tänään sanan, jota en olisi saanut. Mutta olen väsynyt ja kai rikki enemmän kuin luulen ja ymmärrän. Aiemman leirin paikka, sen missä olin tutustunut ihanaan tyttöön. Sormet murtuivat kepistä ja selkä oli verillä ja pieni ääni sanoi päässäni, että voithan sinä tämän sanoa, vaikka vain kuiskata tämän pikku turhuuden. Ja se tuli ulos tuskaisen henkäisyn mukana. Muuta ei, mutta ehkä se oli kaikki mitä he tarvitsivat. En saa koskaan tietää tuottiko sana, rikki lausuttu, valoa vai pimeyttä.

Kuudes päivä

Ei, ei, ei. Ytimiä hipova viima puskee eteenpäin. Kohti lavaa ja katsomaan tulleita ihmisiä. Mutta en minä huuda, ei minulla ole sellaiseen voimia. Liekit ovat unohtuneet, koska ne polttivat minut. Nyt kaikki on vain kylmää ja paljasta. Annoin asialle kaiken minkä saatoin. Köysi tuntuu karhealta ihoa vasten ja kädet eivät enää kosketa mitään.

Kuningas

Hänessä käy väristys, kun lattialuukku avataan. Hänen oli vaarallista tulla katsomaan, mutta hän tuli joka tapauksessa. Joidenkin kohdalla kaikki menee piloille, mutta jos hänellä olisi valtaa muuttaa mitään, hän jättäisi tämän veljensä rauhaan. Nuorta vartta on pahoinpidelty, jotta saataisiin ulos edes yksi totuudellinen sana. Hän vetää henkeä huppunsa suojissa. Viima maistuu suussa katkeralle hänen kääntyessään, kun kuollutta aletaan ottaa alas.

                                                                  -Roona-