Mietteitä kirjasta XLII: Syvyyksien salaisuus, Arokissan aika ja Narrenturm 1

Heippa!

Syvyyksien salaisuus on Helen Dunmoren kirjoittaman Ingo-sarjan kolmas osa. Kraken-hirviö on herännyt ja uhkaa tuhita Ingon. Meren kansa tietää, että ainoa, joka pystyy pelastamaan maailman hirviön tuholta, on ihminen, jonka suonissa virtaa Meren kansan veri. Ingolaiset pyytävät apua Sapphireltä, tytöltä jonka isä on jättänyt salaperäisesti perheensä ja palannut Meren kansan pariin. Sapphire suostuu palaamaan meren syvyyksiin ja kohtaamaan hirviön silmästä silmään, mutta vain yhdellä ehdolla: Meren kansan on luovutettava Sapphiren isä takaisin maanpäällisen perheensä pariin. Lempeän äitivalaan kyydissä pelokas Sapphire aloittaa matkan meren pimeimpään kolkkaan. Seurakseen Sapphire saa veljensä Conorin sekä uskollisen ystävänsä Faron.

Tosi nopealukuinen kirja. Vaikka edellisen osan lukemisesta oli kulunut paljon aikaa, muistin, että Faro oli ärsyttävä. Koko Syvyysseikkailu ja Kraken jäävät käsittelyssä aika pintapuolisiksi. Sen sijaan Vuorovetten vartijasta tuttu valas oli ihana ja toi juoneen syvyyttä. Ingo jää kokonaisuudessaan vähän toissijaiseksi. Sillä ei tunnu oikein olevan omaa olemassa oloa; se peilaa Sapphiren elämän vaikeita päätöksiä. Esimerkiksi Farossakin paljastui olevan ihmisverta, joten saamme toisenlaisen suhtautumistavan ”puoli”verisyyteen. Sapphire voi sitten Faron vääristyneestä peilistä pohtia itseään. Yritän ehkä sanoa, että taustatarina on minulle mieleisempi. Äiti, Roger, Sadie, Carnen mummo, jopa kadonnut isä tuntuvat syvemmiltä kuin Ingon pinnallisuus.

Arokissan aika on kolmas ja viimeinen osa Ulla Viertolan kirjoittamaa Oman keisarien aikakirjat –sarjaa. On syksy Oman valtakunnassa. Kaikki omalaiset odottavat jotain, mutta mitä – kevään tuloa, vai uutta hallitsijaa joka tyytyisi vähempään? Myös unennäkijä Temmu odottaa palatsissa ja aatelisneiti Beea vankikopissaan. Kaikki jo tietävät, ettei elämä voi pitkään jatkua entisellä tavalla. Temmu aavistelee tulevia kauhuja. Vakoojamestari Janis niistä jo jotain teitääkin. Keisarinna Kiiralla on uusi lemmikki ja uusia suunnitelmia, eikä hän välitä huolehtia alamaisistaan. Mutta suuren hädän hetkellä kulkevat syystuulen mukana huhut siitä, että autiomaan takana vaeltaa Oman oikean keisarin armeija. Ja kuinka tähän kaikkeen liittyy Larran noita?

Sarja parani vain loppua kohden. Henkilöihin tuli syvyyttä ja juonenkäänteet olivat jännittäviä ja yllätyksellisä. Sarja ei myöskään pääty perinteisen onnellisesti vaan jättää asioita auki. Pääseekö Khari koskaan kotiin? Entä tapasiko Jinnit Paijahin ja tunnistivatko he vielä toisensa? Mikä lopulta oli vakooja Janisin kohtalo? Myöskään keisarin ja keisarinnan liitto ei ole täydellistä seitsemännen taivaan rakkautta. Toisaalta joillekin asioille olisi sentään toivonut tyydyttyvää, suljettua lopua. Sellaiseksi ei voi laskea ukko Mudin itselleen löytämää taloa eikä kyllä oikein Kiiran ja entisen Miekanvartijan maastakarkoitustakaan. Temmu saa osakseen ansaitsemaansa kunnioitusta. Janisin ja Jinnitin seikkailut Oijan armeijassa olivat hyviä ja siirtymistä sodassa pikkuhiljaa tuliaseiden käyttöön oli kuvailtu uskottavasti. Alkuosa keskittyy liiankin paljon Elenja Larraan, mutta onhan hän ihan viehättävä hahmo.

Narrenturm 1 aloittaa Noituri Geraltista kertovilla romaaneillaan kulttisuosioon nousseen Andrzej Sapkowskin uuden sarjan, värikkään vaellusseikkailun pitkin keskiaikaisen Euroopan maita ja mantuja. Kun sleesialainen lääkärinplanttu Reinmar Bielaulainen – Reynevan – jää kiinni rysän päältä sängystä ristiritari Gelfrad von Sterzin vaimon Adelan kanssa, hän saa Sterzien mahtisuvun vihat niskoilleen. Reynevan lähtee karkumatkalle, joka vie hussilaissotien pyösteisiin, väijytyksiin ja vaarallisiin tilanteisiin. Päälle päätteeksi nuori mies saa magian kanssa flirttailusta vielä inkvisitionkin peräänsä, ja kaiken yllä leijuu uhka päätymisestä vainoojien vangiksi pahamaineiseen Narrenturmin torniin. 1400-luvun Eurooppa avautuu makaaberissa mielettömyydessään Sapkowskin omaleimaisella kerronnalla, josta ei puutu ruutia, kiihkeitä käänteitä eikä reheviä henkilöitä.

Pidin kirjasta paljon ja erityisesti täytyy kiittää kirjoittajan laajaa ja syvällistä taustatyötä, joka näkyy ja kuuluu. Keski-Eurooppa on ollut varsinainen soppa noihin aikoihin. Reynevan-parka toimii välillä aivan päättömästi, mutta ainakin hänen tunteensa Adelaa kohtaan vaikuttavat aidoilta. Scharley on kiinnostava hahmo, mutta hänestä on kuitenkin epämiellyttävää pitää. Vaikka Reynevanin puhdasta inhoa ei voisikaan ymmärtää, saa Sapkowski lukijan olon hänen suhteensa epävarmaksi. Mielenkiinnolla odotan myös kuka Mesi-Simsonin ruhoon onkaan päätynyt vangiksi. Latinistia ilahduttivat arkipäivän latinalitaniat ja historioitsijaa, jolle on paasattu popularisoinnin tärkeydestä, lopussa olevat käännökset, joita oli tarvittaessa selitetty. Lukemisenarvoinen teos.

                                                                -Roona-