Mietteitä kirjasta XXXVI: On ilo juoda teetä kanssasi, Sovinnontekijän kynsi ja Herodes

Moi!

On ilo juoda teeä kanssasi on espanjalaisen Mamen Sánchezin romaani. Englantilaisen mahtisuvun komea vesa Atticus Craftsman ei koskaan matkusta ilman Earl Grey –teetä ja lempikirjaansa. Kun hänet lähetetään Madridiin lakkauttamaan Librarte –kirjallisuuslehteä, hän pakkaa laukkuunsa molemmat. Lehden hurmaavat työntekijät Berta, Soleá, María, Asunción ja Gabriela eivät niin vain lakkauttamiseen alistu. Persoonalliset naiset keittävät kokoon suunnitelman työpaikkansa pelastamiseksi. Ja minkälaisen suunnitelman! Ainakin siihen liittyvät espanjalaiset kitarat ja kuuma Granada. Ja mitä tekemistä Atticus Craftsmanin katoamisella on tämän kaiken kanssa?

Intohimoiset espanjalaiset ja jäykät britit yhdistyvät ja tulos on vähintäänkin hersyvä. Librarten työntekijät ovat kaikki mainioita hahmoja ja sopivat hyvin toistensa lomaan. Ja Atticuksen perhe, jossa miesten nimet oli otettu kuuluisista romaaneista, oli hauska täsmäisku tälläiselle kirjafriikille. Kirja sopi hyvin niihin tunnelmiin, kun pian oli edessä matka Sevillaan. Tapahtumat sijoittuvat tietysi Madridiin, mutta ainakin espanjalaiset häät siinä pidettiin (tai siis Espanjan mustalaisten häät). Monipäiväiset häät ja brittien järkytys niistä oli hauskaa luettavaa. On ilo juoda teetä kanssasi on erittäin hyvä lukuromaani ja suosittelen sitä akuuttiin Espanjan matkakuumeeseen kuin lämpimän kesäpäivän lukemiseksi. Ja tietenkin Atticuksen kunniaksi sen kanssa voi nauttia kupin Earl Greytä!

Sovinnontekijän kynsi on Gene Wolfen Uuden auringon kirja –sarjan toinen osa. Severian, kiduttajien killan oppipoika, karkotettiin hänen osoitettuaan myötätuntoa uhrilleen. Nyt hän jatkaa miekkansa Terminus Estin turvin matkaansa kohti kaukaista Traakiaa, missä hänen on määrä työskennellä pyövelinä. Matkalla hän joutuu harjoittamaan ammattiaan ja kohtaa niin ihmisapinoita, ritareita, ystäviä kuin vihollisiakin. Kuolevan auringon alla unenomainen kauneus yhdistyy vaikuttaviin painajaisnäkyihin ja Severianin mukanaan kantava harvinainen jalokivi kykenee loistamaan kuin ennustettu uusi aurinko. Severian pääsee myös tapaamaan elämänsä suunnan muuttaneen kapinallisen, Vodaluksen, sekä autarkinpalatsiin saakka.

Minä taidan kuulua niihin, jotka eivät pääse tästä sarjasta täysin jyvälle. Juoni on hieman vaikealukuinen,  mutta se vielä menisi, jollei kirja itse mainostaisi omaa vaikeuttaan. Severianhan on itse tarinan kirjoittaja (siis joskus monen vuoden kuluttua kirjan nykyhetkestä, jonkunlaiset muistelmat kai), ja kommentoikin usein lukujen lopuksi, että ymmärrän jos sinä rakas lukija et enää halua jatkaa tätä tarinaa kanssani, kun se on niin haastava ja haastavammaksi vain käy. Tykkään kuitenkin monista tarinan elementeistä esimerkiksi keijujen maailmasta ja unipalatsista ja näiden ja todellisen maailman vaihtelusta. Vähän olen pohdiskellut luenko enää jatko-osia, mutta katsotaan miltä tuntuu. Tietyille asioille kyllä kiinnostaisi saada selitys ja vastaus.

Asko Sahlbergin historiallinen romaani Herodes kertoo Galilean ja Perean ruhtinas Herodes Antipaasta, joka yrittää ymmärtää osaansa vuosien armottomassa vyöryssä: valtaistelut ja juonittelut, sota ja rakkaus, kristinuskon aamunkoitto. Häntä on jäänyt painamaan sovittamaton synti, suuren profeetan kohtalo, mutta onko hän sittenkin tehnyt pahimman rikoksensa itseään kohtaan? Galilea ja Herodeen hallintokaupunki Tiberias näyttäytyvät ruhtinaalleen lähes maanpäällisenä paratiisina, jota Jerusalemiin temppelin paasaavat papit häiritsevät harvakseltaan. Ja kuka voisi toivoa parempia alaisia kuin hyvää palvelijaa Joosafatia, joka on pelastanut isäntänsä hengen useampaankin kertaan ja sotilaiden päällikköä Beria, joka on härkä mieheksi.

Tämä on vielä parempi kuin Sahlbergin romaani Pontius Pilatuksesta, joka sekin oli loistava. Sahlberg käyttää kaunismuotoista kieltä ja antaa henkilöistään inhimillisen ja positiivisenkin kuvan. Lisäksi hän tekee kiinnostavaa historian fiktioittamista. Alkukristityt esimerkiksi saavat idean evankeliumien ylöskirjoittamiseen keneltä muulta kuin Herodes Antipaalta. Ja tietysti Johannes Kastaja ja Jeesus esiintyvät hahmoina romaanissa. Herodes ei muuten usko, että länkisäärisestä ja pienestä Jeesuksesta voisi tulla minkä suuren uskonnon johtajaa; pikemmin hänen ”luottamuksensa” on Johanneksessa. Palvelija Joosafatin hahmo oli hauska ja hyvin kirjoitettu, vaikka hänelle kävikin huonosti. Suosittelen kumpaakin romaania aivan yhtä lämpimästi kuin Conn Igguldenin kirjoja ja se on paljon sanottu.

                                                               -Roona-