Mietteitä kirjasta LXIII: Veren ja luun lapset sekä Huijarin oppipoika

 Moikka!

Zelie muistaa, kuinka Orishan maat humisivat magiaa. Yhdet sytyttivät tulia, toiset houkuttelivat aaltoja – ja Zelien äiti kutsui kuolleiden sieluja. Kaikki muuttui sinä yönä, kun magia katosi. Julman kuninkaan käskystä Zelien äiti tapettiin ja hänen kansansa jätettiin vaille toivoa. Nyt Zeliellä on mahdollisuus tuoda magia takaisin. Karanneen prinsessan ja oman veljensä avulla Zelien on voitettava nopeudessa ja oveluudessa prinssi, joka haluaa tuhota kaiken lopullisesti. Orishan maat ovat täynnä vaaroja, mutta suurin vaara piilee Zeliessä itsessään. Hän kamppailee hallitakseen voimiaan – ja vastustaakseen vihollista, joka vetää häntä oudosti puoleensa. Veren ja luun lapset on Tomi Adeyemin nuorten aikuisten fantasiaromaani.

Pidin monista Adeyemin ideoista. Maji-klaanit olivat kiinnostava konsepti, tosin alun esittely johti minut luulemaan, että nimenomaan klaanit ovat tarinassa toisiaan vastaan. Tässä osassa klaanien rooli typistyi lähinnä siihen kliseeseen, että majit on jaettu niihin hallitsemansa taidon ja jumalansa mukaan. Adeyemi kirjoittaa loppusanoissa, kuinka hän käsittelee kirjansa kautta Yhdysvalloissa tapahtuvaa, etenkin mustiin kohdistuvaa poliisiväkivaltaa. Sanoma on enemmänkin se, että väkivalta aiheuttaa väkivaltaa. Toki Adeyemi nimenomaan Zelien hahmossa pääsee purkamaan pelkojaan siitä, kuinka vaarallista on kulkea ulkona vain koska on syntynyt tietynlaiseksi. Yleisempänä teemaa käsitellään kuningasperheen sisällä. Amari ymmärtää, ettei magia itsessään ole pahaa, kun taas Inan on omaksunut isänsä opit, siitä miten magia on kaiken pahan alku ja juuri, ja pelkää tätä vielä kuollakseen. Kuningas Saran taas on kokonaan oman vihansa – ja surunsa – sokaisema.

Krakova 1829. Viisitoistavuotias Wiktor haaveilee seikkailuista, mutta ei usko kohtalolla olevan suuria suunnitelmia hänen varalleen. Kun Wiktor joutuu onnettomuuteen oudon taivaankappaleen räjähtäessä joenrannassa, hänen elämänsä tekee täyskäännöksen. Hänen henkensä pelastavat salaperäinen Tom, sekä kelloseppä Seweryn, joka tuntuu kellojen korjaamisen ohella tietävän yhtä ja toista myös taikuudesta. Huijarin menneisyys seuraa Seweryniä ja pian koko kolmikko tempautuu mukaan seikkailuun, joka on täynnä täpäriä tilanteita ja yllättäviä käänteitä. Wiktor saa huomata, että jos aikoo taikuriksi, on opittava improvisoimaan tiukan paikan tullen. Tom ja Wiktor ovat lukijalle tuttu silmänkääntäjäkaksikko. Topelius-palkinnon voittaneesta romaanista Taikuri ja taskuvaras (2018).

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, mikä on trilogian keskikirjasta aina paljon sanottu. Toisaalta mitä tulee rakenteeseen, nimenomaan ykkönen ja kolmonen taitavat olla suoraa jatkoa toisilleen ja käsillä oleva teos on pikemmin esiosa. Erityisen huomion ansaitsee Wiktorin ja Zofian suhde, joka ei muutu rakkaudeksi – tai muuttuu, mutta ei saa kohtalokasta loppua vaan kumpikin päätyy tavallaan oman elämänsä herroiksi. Tykkäsin myös siitä, miten vammautumista kuvattiin Wiktorin näkökulmasta. Tämä saattaa kuulostaa vähän pöhköltä, mutta usein, vaikka vammautuja olisi kirjan päähenkilö, suhdetta vammautumiseen ja vammaan kuvataan muiden henkilöiden (voivottelun) kautta. Tässä muut eivät ota juuri kantaa Wiktorin vammautumiseen paitsi käytännöllisistä näkökohdista käsin (hoitotoimenpiteet, liikkuminen paikasta toiseen esimerkiksi). Toki äiti on huolissaan, mutta se huoli kuvataan hyvin epäitsekkäänä. Kiitän Zofian ja Wiktorin hahmojen tasapainoisuutta yleisesti. Zofia on yhtä aikaa rasavilli, mutta arvostaa myös kauniita kirjeitä. Toisaalta Wiktor on herkkävaistoinen nuori mies, vaikkei täysin sanavalmis. Odotan innolla viimeisen osan lukemista.

-Roona-