Merkittyjen kohtaaminen (Kleio 2)

Hei!

Jatkoa huhtikuiselle tarinalle.

Kleio siristi silmiään. Näytti aivan siltä kuin joku olisi taivaltanut ylös kukkulan sitä puolta, jota ei nähnyt kylästä. Kuka ihme se voisi tähän aikaan olla? Hänen tietääkseen alueella ei liikkunut varkaita, mutta ehkä kyseessä oli kulkumies. ”Kuka siellä?”, hän huhuili tähtihämärään. Hahmo oli tullut lähemmäs ja pysähtyi kuullessan hänen äänensä.

Nar epäröi. Hänet oli huomattu kukkulan laelta ja sitä hän kaikkein vähiten kaipasi. Ääni kuulosti kuitenkin naiselta tai pikemmin tytöltä, joten tämän saisi ehkä taivuteltua olemaan hiljaa, kun vain toisi julki ettei aikonut varastaa tai tehdä muutakaan rikollista. Niinpä hän jatkoi matkaa. Pian hän saattoi huomata, että kyseessä oli kuin olikin tyttö. ”Ei hätää. Haluan vain nukkua yöni tässä kukkulalla”, hän huusi niin matalasti kuin suinkin pystyi. Tyttö ilmeisesti kuuli sanat, koska pysytteli paikallaan niin kauan, että Nar ehti hänen luokseen.

Tytöllä oli keltaiset hiukset, jotka näyttivät tähtien harmassa valossa hopeaisilta. Hän katseli Naria epäileväisesti. ”Minä tuota...”, Nar sekosi sanoissaan. ”Siis panen vain tähän maate.” Hän levitti huopansa maahan sanojensa vahvistukseksi. Tyttö tarkkaili hänen toimiaan ja sanoi sitten: ”Eikö olisi kohteliasta esittäytyä vai eiväkö kulkumiehet harrasta käytöstapoja?” Nar irvisti tahtomattaan. Ei kai hän sentään näyttänyt kaikenkarvaiselta kulkumieheltä. ”Minun nimeni on Nar”, hän sanoi ojentaen kätensä nuivasti. Tyttö puristi sitä yllättävän reippaasti. ”Minä olen Kleio.”

Hänen nimensä kuuleminen sai nuorukaisessa aikaan yllättävän reaktion. Kleio oli näkevinään äärimmäisen nopean pakokauhun häivähdyksen tämän silmissä, mutta eihän siinä ollut mitään järkeä. Poika veti kätensä pois ja alkoi touhuta tavaroittensa kanssa. ”Sinä voit kyllä tulla meille yöksi, jos lupaat ettet ole mikään murhaaja”, Kleio sanoi yrittäen saada ääneensä kepeän sävyn. ”Eivät äiti ja isä suutu siitä.” Poika katsoi häntä hetken ja istua tömähti sitten huopareuhkansa päälle. Kleioa alkoi ärsyttää. Vieras vaikutti olevan töykeyden lisäksi itsepäinen. ”Ei tarvitse, jos ei huvita. Yritin vain olla ystävällinen”, hän tiuskahti.

Nar tuhahti tytön tiuskahdukselle ja viittasi tätä istumaan lähelleen ruohikolle. Hetken mietittyään tyttö kävi maahan liioitellun siististi ja laittoi kädet puuskaan rinnalleen. ”Sinä tunnet kai tämän kylän historian läpikotaisin?”, Nar heitti katsellen tyttöä silmäkulmastaa. Kleio kohautti harteitaan. ”Niin hyvin kuin kuusitoista vuotiaalle on sopivaa tietää”, hän tokaisi tylysti. Miksi tytöt kaipasivat aina hyvittelyä, jos heille ei heti onnistunut sanomaan oikeita sanoja, Nar mietti. Hän oli ehkä aloittanut hieman väärällä nuotilla, mutta eikö se ollut ymmärrettävää tässä tilanteessa.

”Minä tarkoitin, että tunnen yhden Kleion papittaren. Hän tietää paljon kaikesta.” Se oli ympäripyöreästi sanottu, mutta sai Narin puolesta kelvata hyvitykseksi ja selitykseksi. Tytön ilme muuttui ja koko kehon kieli antoi ymmärtää, että hän oli vahingossa osunut kultasuoneen. ”Minä en ole koskaan oikeasti tavannut ketään kaltaistani, toista merkittyä. Paitsi tietysti toteamisseremoniassa. Mutta olin silloin vauva, kuten ymmärrät”, tyttö pulputti innoissaan. Narin oli hillittävä ilmeensä, jottei tyttö huomasi, että yksi kaltaisista oleskeli odottamattoman lähellä. ”Eivätkö tuomarit käy täällä?”, hän kysyi toiveikkaasti. ”Meidän kylämme on katvealueella. Oikeutta on käytävä hakemassa lähikylistä. Vain assistentit ja laskijat käyvät täällä. Ja hehän eivät ole merkittyjä”, tyttö kertasi melkein hengästyneenä.

Nar rentoutui. Hän ehtisi pakosalle oikein mainiosti, jos tarve tuli, joten hän saattoi yhtä hyvin kertoa tytölle kuka todellisuudessa oli. ”Minä olen oikeasti Kalliopen pappi. Karkasin temppelistä. Niin, että olet nyt ainakin tavannut toisen merkityn.”

Kleio oli mykistynyt. Puhuiko poika totta? Hän ei ollut kuullutkaan, että kukaan karkaisi temppeleistä. Toisaalta hänellä ei ollut aavistustakaan millaista temppeleissä oli elää. Poika näytti varautuneelta. ”Ethän paljasta minua?”, hän kysyi lähes syyttävästi. Kleio oli tietämättään tehnyt päätöksen heti, kun poika oli päästänyt suustaan olevansa merkitty. ”Rauhoitu hupsu. En tietenkään paljasta.” Sitten hän toisti aiemman tarjouksensa. ”Tule meille yöksi. Aamuisin on tähän aikaan vuodesta niin paljon kastetta, että olet ihan märkä, kun heräät, jos nukut täällä.” Kleio osoitti kylään ja kotitaloonsa päin.

Nar pohti hetken ja alkoi sitten keriä huopaansa kokoon. Mieluummin hän nukkuisi kuivassa ja lämpimässä. Maassa hän oli viettänyt tarpeeksi monta yötä. ”Näytä tietä”, hän sanoi heittäessään tavarat olalleen. He lähtivät varovasti rinnettä alaspäin kohti nukkuvaa kylää.

                                                            -Roona-