Mietteitä kirjasta XXVIII: Kävelevät koneet ja Lasipalatsi

Moikka!

Philip Reeven Kävelevät koneet kertoo kahdesta nuoresta, Hesteristä ja Tomista, jotka joutuvat yllättäen yhdessä seikkailuun. Reeven maailmassa kaupungit ovat nousseet jaloilleen ja ovat liikkuvia koneita. Vallitsee kaupunkidarwinismin laki, heikot jäävät vahvojen saaliiksi, armotta ja säälimättömästi. Pienet kaupungit otetaan kiinni ja puretaan. Niiden asukkaat päätyvät joko orjatyöhön tai surmataan. Tom on historioitsijoitten killan kolmannen tason apulainen, jonka suurin idoli ylihistorioitsija Thaddeus Valentine. Hester Shaw taas haluaa nähdä kyseisen miehen kuolleena mieluiten oman kätensä kautta.

Innostuin lukemaan tämän kirjan, kun huomasin, että siitä on tulossa Peter Jacksonin ohjaama elokuva. Olen kyllä jo aiemmin kirjastossa seikkaillessani sarjan huomannut ja pitänyt Käveleviä koneita kädessäkin, mutta lainaukseen ja lukuun se pääsi vasta nyt. Historioitsijaa lämmittivät kovasti hauskat ja rohkeatkit historioitsijoiden killan jäsenet, Chudleigh Pomeroy etunenässä. Ylipäänsä kuvaukset museosta, sen esineistä ja siellä tapahtuneesta taistelusta miellyttivät paljon. Sankarit Hester ja Tom ovat hyvin tavallisia nuoria, mikä on hyvää vastapainoa tällaisten kirjojen yleensä täydellisille sankareille ja sankarittarille. Lisäksi he toimivat suhteellisen ikäisilleen normaalilla tavalla. Tomin poikamainen ihastus Kathrineen, Valentinen tyttäreen, ei kehity vuosisadan rakkaudeksi, mikä on virkistävää. Joskus pikkupojan ihastus on vain pikkupojan ihastus.

Kirja on aika raaka nuorten kirjaksi, mutta se esittelee oman edun tavoittelua perin oikeassa valossa. Minusta oli mukavaa, kun Tomin ja Hesterin käyttämälle Jenny Haver –alukselle muodostui nimen myötä jopa omaa luonnetta. Myös marssija Shriken Hesterille ajoittain antama arvostus oli hienoa. Seuraavakin osa on varmasti lukulistallani.

Sarah J. Maasin Lasipalatsi on Throne of Glass –fantasiasarjan avausosa. Salamurhaaja Celaena Sardothien pelastetaan Endovierin suolakaivosten kurjuudesta kilpailuun paikasta Kuninkaan miekkana. Hän kilpailee 23 muuta rikollista vastaan panoksenaan vapaus palvelusvuosien jälkeen. Hän on kruununprinssin tukema ja kuninkaallisen vartioston päällikön tehtäväänsä valmentama. Mutta mitä tapahtuu, kun kilpailijoita alkaa kuolemaan muuallakin kuin kilpailuun kuuluvissa kokeissa? Entä kun sekä prinssi Dorian että vartioston päällikkö Chaol Westfall osoittatuvatkin mukaviksi ihmisiksi?

Tartun jälleen kovin pieniin yksityiskohtiin, mutta ne ärsyttivät mina kovasti. Aluksikin takakannen ”vartioston päällikkö ottaa Celaenan siipensä suojaan”. Chaol ei todellakaan ota Celaenaa siipiensä suojaan! Prinssi on käskenyt häntä valmentamaan Celaenaa ja hän tottelee käskyä. Kuulostaahan tuo siipien suojaan ottaminen todella söpöltä, mutta minusta idiomi sisältää ajatuksen vapaaehtoisuudesta ja siitä, että suojaa tarjoava on yleensä jonkin verran toista osapuolta vanhempi. Ei Chaol olisi hommaan vapaaehtoisesti ruennut, vaikka lopulta ystävystyykin Celaenan kanssa.

Toinen asia, mikä on alkanut mättämään minua young adult –romaaneissa nyt, kun itse lähestyn kolmeakymppiä, on se, että henkilöt ovat alansa ammattilaisia ennen kuin täyttävät kaksikymmentä. Celaena aloitti salamurhaajakoulutuksensa 8-vuotiaana ja hän oli ollut 19 vuotta täyttäessään kokonaisen vuoden orjana kaivoksilla. Parhaimmillaankin hänellä on ollut vain viisi vuotta aikaa saavuttaa maine maailman taitavimpana salamurhaajana. Melkoisen hyvin teiniltä. Ymmärrän toki, että hahmojen on oltava nuoria, jotta lukijakunta, jolle young adult on pääosin suunnattu, voisi heihin paremmin samaistua. Chaolin kanssa on sama juttu, hän todella nuori kuninkaan vartioston päälliköksi. Lisäksi hän ei ollut muka koskaan tappanut ketään, vaikka kirjassa annettiin viitteitä siitä, että hän on ollut mukana taisteluissakin.

Kirjablogeissa kritiikkiä herättäneestä Celaenan turhamaisuudesta pidin itse yllättävä paljon. Oikeastaan en kokenut sitä turhamaisuutena vaan esimerkiksi se, että hän piti pitämistään hienosta vaatteista, inhimillisti hahmoa ja teki hänestä samaistuttavamman. Kokonaisuudessaan kirja oli hyvää keskitasoa. Toiminta oli kirjoitettu sopivan vetävästi ja etenkin jäi kiinnostamaan millaiseksi juonittelijaksi lordi Perrington tulevaisuudessa osoittautuukaan.

                                                                -Roona-