Mietteitä kirjasta XII: Valkoinen elefantti

Heippa hei!

Jahan on elefantinhoitaja ja suuren arkkitehti Sinanin oppipoika. Chota taas on valkoinen norsu, joka lähetetään lahjaksi sulttaani Suleimanille ja joka rakentaa Istanbulia kolmen sulttaanin hallitusaikana. Jahan rakastuu prinsessa Mihrimahiin, jonka suosikiksi Chota osoittautuu. Oppipoikakollegoista paljastuu myös juonen edetessä kiinnostavia asioita. Entä kenestä tulee mestarin seuraaja valtakunnan pääarkkitehtinä?

Minä tykkäsin kirjasta paljon enkä vähiten siksi, että olen itse käynyt Istanbulissa (ja sivumennen sanoen myös Roomassa, jonne Jahankin pääsee vierailemaan) ja nähnyt monet noista rakennuksista, joita kirjan aikana rakennetaan. Tämä antaa kirjaan ihan toisenlaisen perspektiivin kuin, jos lukisi vaan randomisti paikasta, jossa ei ole koskaan ollut. Suleiman Suuren moskeija, Topkapin palatsi korjaukset ja laajennukset sekä Hagia Sofia liittyvät elimellisesti teoksen juoneen. Tosin kirjassa kyllä vähän arveluttavasti opetetaan, että työhakemuksessa kannattaa valehdella. Jahan ei ole oikeasti kotoisin Hindustanista eikä ole elefanttien kouluttaja. Toisaalta hänen setänsä/ isäpuolensa koulutti sotanorsuja, joista varsinkin Chotan äitiä Jahan kyllä hoiti. 

Kirjassa tiedeyhteisö ylittää uskontojen rajat ja mestarit arvostavat toisiaan – anakronistisesti sanottuna – poikkitieteellisesti. Toki eletään eurooppalaisen renessanssin aikaa, joten tieteentekijän oletettiinkin varmaan olevan kiinnostunut vähän kaikista tieteenaloista. Usein kuulee antiikin luennoilla kuinka monet yksityiset saattoivat omistaa huomattaviakin kirjakokoelmia. Siinanilla vaikuttaa olleen melkoisen vaikuttava kirjasto, johon kuuluu luonnollisesti myös käsikirjoituksia. Toisaalla tiedeyhteisön ulkopuolella tavallisten ihmisten joukossa taikausko on vielä niin vahvaa, että sen avulla voidaan kirjaimellisesti kaataa kuninkaallinen (tai siis sulttaanillinen) observatorio. 

Istanbul oli tuohon aikaan monikulttuurinen kaupunki ja tämä korostuu kirjassa moneen kertaan. Uskontoja oli yhtälailla monia, joskin Jahanin suuntautumiseen ei minun tietääkseni puututtu, vaikka käsitin kyllä hänet muslimiksi. Safak huomioi useasti myös sen, että kristityissä kirkoissa ei saanut olla kelloja Istanbulissa. Siinanhan oli käännynnäinen muslimi (siis kääntynyt kristitystä islaminuskoon), jolta voitiin sen nojalla kaivaa uskottavuutta pois, joten kaipa kirjailija on halunnut ilmaista millainen kristittyjen asema muuten kaupungissa oli. Tuli vain mieleen näin vertailun vuoksi, että minun käsittääkseni Alanyassa ja Antalyassa ei nykyään soiteta rukouskutsuja (ainakaan sitä kaikkein myöhäisintä ja kaikkein aikaisinta), koska turistit eivät tykkää. Niin maailman muuttuu, mutta pakko todeta, että noihin rukouskutsuihin tottuu tosi nopeasti: Istanbulissa heräsin ainoastaan ensimmäisenä yönä siihen noin kello 5 aikaan tulevaan kutsuun, sen jälkeen oli jo niin tottunut, etteivät ne paljoa unia häirinneet.

Joka tapauksessa kirjan tyyli oli sujuva ja sitä oli mukava lukea. Siinanista on tehty hahmo, jota myös lukija helposti ihailee, ei pelkästään arkkitehtonisten saavutusten vaan myös stoalaisen elämänasenteen takia. On oikeastaan hankala kirjoittaa tästä mitään, koska oli kirjaan niin tyytyväinen. Mutta ainakin tyytyväisyyttä tuottavaa kirjaa uskaltaa suositella muillekin. 

PS. Minulla on jostain syystä sellainen juurtunut käsitys, että Siinanin nimi kirjoitettiin suomennoksessa kahdella ii:llä, joten siksi olen sen tässäkin niin kirjoittanut (en voi tarkistaa asiaa, koska olen jo palauttanut kirjan kirjastoon). Wikipedia ja logiikka ovat kyllä yhden i:n kirjoitusasun kannalla, mutta hei eivätkös vaihtoehtoiset faktat ole muotia… ;P

                                                                     -Roona-