Kuollut isä (Livia 1)

Moikka!

Lyhyt pätkä uutta tarinaa, joka jatkuu tulevaisuudessa. Innoistuin kovasti Alan Bradley kirjan tyylistä, kun luin sitä ja päätin kokeilla kirjoittaa samalla tavalla.

Minä olin aina ollut outo lintu. Neljä vanhempaa sisartani olivat enemmän tai vähemmän äidin kopioita niin ulkonäöltään kuin käytökseltään. Toisaalta isä kyllä keksinyt heidän nerokkaat nimensä – Tia, Mia, Pia ja Nia – ja kaikki luonnollisesti lausuttiin pitkällä iillä. Nurinkurisesti minut taas oli nimennyt äiti, joka ei ollut tahtonut perheeseen viidettä ia-päätteistä ja kolmikirjaimista tyttöä. Sen sijaan hän nappasi nimeni lapsuuden lempisadustaan, joka sattui olemaan Prinsessa Livistiina ja punaiset kengät. Onneksi minua alettiin pian kutsua Liviaksi ja aika harva pastoria lukuun ottamatta muisti enää, että oikea nimeni oli sellainen kuvatus kuin Livistiina. Palatakseni outo lintuuteni, en siis näyttänyt äidiltä, mutta en sen paremmin kyllä isältäkään. Hän tapasikin aina vitsailla, että hänen veljensä oli salaa käynyt tekemässä minut äidin kanssa, sillä setääni minä kuulemma muistutin paljonkin. Itse en ollut koskaan päässyt toteamaan mahdollista yhdennäköisyyttämme, sillä en ollut koskaan tavannut isäni nuorempaa veljeä. Hän oli kadonnut tietymättömiin joskus kahdenkymmenen ikäisenä ja luultavasti kuollut – kuten äiti muisti joka kerta isän vitsin perään mainita. Kyseinen setäni oli ollut seikkailija ja huimapää ja koska isoisäni ei ollut omannut edellä mainittuja ominaisuuksia, he olivat joutuneet törmäyskurssille. 

Tällaisia olivat mietteeni seistessäni uudessa mustassa mekossani isäni haudalla. Sisareni, myös mustissaan, itkivät lohduttomasti, aivan kuten äiti oli tehnyt jo monta päivää. Minua ei itkettänyt. Isä oli kuollut yllättäen, mutta oli jo tavallaan tottunut ajatukseen, ettei häntä enää ollut. Pastori luki juuri Kuoleman kelloja – runoa, joka oli tavallista lukea hautajaisissa ja jonka minä olin halunnut lausua, mutta sitä kunniaa en ollut saanut. Se pitää lausua hartaasti ja jykevästi, oli Tia sanonut ja ehdottanut sitten, että sir Hugh olisi sopiva esittämään sen. Olin onnellinen, että runoa luki lopulta pastori eikä sisareni kuivakka kihlattu. ”Leski ja tyttäret voivat siirtyä lausumaan viimeiset jäähyväiset”, sanoi pastori juuri sillä hetkellä tarkoittaen meitä. Niinpä siirryimme siistissä jonossa heittämään ruusun tai minun tapauksessani pienen määrän hiekkaa isän jo hautakuoppaan lasketulle arkulle.

Juhlat olivat tyylikkäät, ruuantäyteiset ja no, mahtipontiset. Isä olisi ehkä pitänyt jostain vähän riehakkaammasta, mutta kun vainaja ei voinut hillitä äitiä, niin muistotilaisuus oli mitä oli. ”Äiti, Livia ei vuodattanut yhtäkään kyyneltä koko päivänä”, valitti Pia, kun olimme illalla kokoontuneena yhteen teelle. ”Minä olin muutoin haikea”, minä sanoin ylväästi. Pia katsoi minua nyrpeästi ja haki tukea muiden sisarteni ilmeistä. Äiti huokasi. Tiesin, ettei hänkään pitänyt siitä, etten ollut itkeä tuhertanut juuri lainkaan isän kuoltua. ”Pia-pupu, Livia suree omalla tavallaan. Yritetään vain ymmärtää häntä.” Pia näytti minulle kieltä äidin huomaamatta ennen kuin keskittyi teehensä. Tämän jälkeen iltateekeskustelu koski sitä, milloin sisareni ja Sir Hugh´n olisi sopivaa mennä naimisiin. Sisareni ei luonnollisestikaan tarvinnut viettää yhtä pitkää suruaikaa kuin lesken, mutta äidinkin mustiin pukeutuminen oli otettava huomioon, mikäli haluttiin edetä säädyllisesti. Minä en enää sanonut mitään vaan päästelin vain sopivissa kohdissa myönteleviä äännähdyksiä. Yöllä unta siitä, miten isäni ilmestyi ilmielävänä sisareni häihin saaden sir Hugh´n pyörtymään.

                                                              -Roona-