Moikka!
Minä en
eritysemmin koskaan leikkinyt prinsessa pienenä. Vaaleanpunaisestakin pidin
siinä missä mistä tahansa muustakin väristä sinisen ollessa ehdoton lempparini
(se on sitä vieläkin). Disney-elokuvia kotona kyllä katsottiin ja paljon.
Prinsessaleffat olivat kuitenkin paitsiossa, koska minä käytännössä pelkäsin
niitä kaikkia. Varsinkin Lumikin äitipuoli oli veret seisauttavan hyytävä ja
moneen vuoteen edes sitä videokasettia ei voinut olla meillä talossa, koska
minä ahdistuin jo kansilehden kuvasta. Prinsessa Ruususen Pahatar hirvitti myös
ihan pienenä ja Tuhkimoa ei jostain syystä vain katsottu (eikä minulla
muistaakseni ollut sitä omana videolla). Normaali meidän telkkarissa pyörinyt Disney-leffa
oli Viidakkokirja, Basil Hiiri ja noin miljoona kertaa nähdyt lempparit
Leijonakuningas ja Pocahontas. Leijonakuninkaan alkukohtaus, se nousevan
Afrikan aurinko, tuo vieläkin palan kurkkuun (positiivisessa mielessä) joka
kerta, kun sen näkee.
Sitä,
miksi Disneyn renessanssin prinsessa Ariel ja Belle eivät pyörineet meidän
VHS:ssä, en oikein tiedä. Toki pelkäsin hirviötä, mutta se pelko oli verrattain
pientä. Arielista tehtiin myöhemmin muistaakseni sarja, jota kyllä seurasin
tv:stä. Samoin oli Aladdinin laita sillä erotuksella, että myös elokuva ja
siitä tehdyt jatko-osat olivat kovalla kulutuksella. Tätä taustaa vasten olen
ruvennut ajattelemaan prinsessojen tarjoamia roolimalleja vasta ollessani
pitkästi aikuinen. Jos puhutaan ensin fyysisestä puolesta, niin eniten
taidetaan valittaa prinsessojen laihuudesta ja joidenkin vähäpukeisuudesta.
Tiedän, että monet lapset saattavat verrata itseään epäreiluun
kauneusihanteeseen, mutta oman kokemukseni pohjalta tuntuu oudolta, että suurin
osa tekisi niin. Minulle tärkeintä olivat kauniit hiukset, joihin
pitkätukkaisen oli helppo samaistua ja jossain määrin kauniit kasvot ja kivat
vaatteet. Kun nytkin katsoo pikkulikkoja, jotka viilettävät menemään
Frozen-vaatteet päällä, niin omiin ajatuksiin saa helposti perustetta.
Toki
alkuperäiset prinsessat olivat luonteeltaan vässyjä. Se kuitenkin kuuluu
minusta tietyllä tavalla lähtemättömänä osana noihin satuihin ja sen
poistaminen muuttaa tarinan luonnetta turhan paljon. Voisin ihan hyvin
kuvitella nykyaikaisen Disneyn naissankarittaren joutuvan kissatappeluun, mutta
Tuhkimon tai Lumikin muuttaminen sellaisiksi uusiin piirrettyihin versioihin
tuntuu aika oudolta ajatukselta. Live action -versioissa tätä on yritetty ja
vaikka esimerkiksi Lumikki ja metsästäjä on ihan kelpo leffa, niin Lumikin
hahmoa ei sittenkään ole uskallettu muuttaa tarpeeksi. Sadun ylikorostettu
viattomuus ei oikein sovi yhteen miekkoja heiluttelevan sankarittaren kanssa.
Disney taas uskalsi, epäilemättä vahvan brändinsä ja pr-koneistonsa takia,
säilyttää (live action) Tuhkimon sadunomaisuuden, jopa korostaa sitä, minkä
vuoksi se oli mielestäni loistava elokuva.
Disneyn
uusimmassa elokuvassa Vaianassa ei kuulemma ole lainkaan romanttista
pää-/sivujuonta. On vain sankaritar, joka pelastaa yhteisönsä. Vaikka on
selvää, että rakastuminen ei ole katomassa minnekään, on toki hauskaa, että
tarjolla jotain muutakin. Seuraava kumouksellinen prinsessa voisikin olla
sellainen, joka nai puhtaastasi omat etunsa edellään rakkautta ajattelematta. Koska
jos jotakin on tähän asti pidetty itsestään selvyytenä, niin se on, että on
prinsessa nai loppujen lopuksi aina rakkaudesta, oli se sitten rakkautta ensi
silmäyksellä tai jotain muuta. On puhtaasti sukupuolistereotypiohin perustuvaa,
että tämä voidaan jättää mieshahmojen kohdalla paljon väljemmäksi (vaikka ei
toki yleensä jätetä). Joten Disney joko seuraavassa leffassa mennään naimisiin
järjestä ja todetaan vielä lopussa, että hyvinhän tämä meni, vaikka ei sitä
unelmien prinssi ja valkoista ratsua saatukaan.
Lopuksi
voin todeta, että taide on jo antiikin ajoista suosinut kauniita ihmisiä ja
ihannetta. Ja minä ainakin olen niin ikävä ihminen katson mieluummin kauniita
ihmisiä, joskin puolustukseksi on sanottava, ettei kauneus riipu aina koosta
eikä todellakaan ihonväristä.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti