Mietteitä kirjasta XX: Luxus ja Keskiyön ruusu

Heips!

Milja Kauniston kirjoittama Luxus kertoo vallankumousajan Ranskasta. Mitä tapahtuu teloittajan oppipojalle Isidore Borealille, aatelisnaiselle Marie-Constance de Boucardille ja markiisi de Sadeelle vallankumouksen kieriskellessä alkuhuumassaan? Lopulta he kaikki tapaavat Maison de Luxessa, luksusilotalossa, jossa politikoidaan ja halu säilyä hengissä on kaikkea muuta vahvempi.

Tykkäsin kirjasta kovasti, se oli hyvin kirjoitettu. Oli hauska pohtia, olisiko Isidoren isä mahdollisesti kotoisin Suomesta. Ehkei hän kuitenkaan ollut pikemmin Siperiasta tai peräti Mongoliasta asti, Isidoreahan kuvailtiin pikälti näiltä alueilta tulevien ihmisten näköiseksi. Sen lisäksi minusta tuntuu, että jos Isidore voisi itsereflektoida, hänellä olisi muutama wtf-hetki kirjan aikana. Yhtä hän tietysti päivitteleekin, mutta siitä, että hänellä on huoneessaan nukkuva ja kenties herätessään hieman sekava aatelisnainen on tietysti oikeastikin vaaraa eikä se ole pelkkää wtf-hämmästelyä. Toisaalta satyyriksi pukeminen on saattanut aiheuttaa Isidore-paralle suurenkin wtf-hetken, sitä ei vain tekstissä nähdä.

Kaunisto oli myös hauskasti ajatellut, että Sade teki Marie-Canstancesta Mariannen, Ranskan valtion symbolin. En tunne sen kummemmin taustaa miten Mariannen hahmo todellisuudessa nimensä sai tai kuka hänet loi, mutta tämä ehdotus on aika kutkuttuva. Hahmo edustaa vielä nykyäänkin vallankumouksen ihanteita, joten olisi ironista, jos sen taustalla lopulta oli aatelisnainen, joka ei todellakaan kannattanut kuninkaan kaatamista. Joka tapauksessa Maison de Luxen tarina jatkuu sarjan seuraavassa osassa Corpuksessa, joka täytyy kyllä ehdottomasti lukea tulevaisuudessa.

Lucinda Rileyn Keskiyön ruusu seikkailee kahdella aikatasolla. Nykyaikana Astburyn kartanon on vallannut filmiryhmä ja siellä kuvataan 1920-luvulle sijoittuvaa elokuvaa. 1900-luvun alussa nuori, intialainen Anahita saapuu Britanniaan ja päätyy hänkin ennen pitkää Astburyyn.

Pidin etekin Anahitan osasta tarinaa. Siinä kirjailija oli saavuttanut haluamaansa vakavan romaanin tuntua. Toisaalta nykyaikaosuus meni turhan paljon romantiikkahömpän puolelle. Rebecca on täydellinen kaikin puolin upeita vaaleita kutreja ja täydellistä hammasriviä myöten. Hän on itse aina työskennellyt kovasti ja ongelmia tuottavat lähinnä muut ihmiset: isä, josta hän ei tiedä mitään, narkkari-äiti ja renttupoikaystävä. Taivaan kiitos, ettei häntä sentään lopussa saavu hakemaan prinssi valkoisella ratsulla, vaikka hän lähteekin Intiaan mukavan miehen kanssa. Anahita sen sijaan tekee vääriä päätöksiä – tai sanotaanko ainakin lukijan näkökulmasta erikoisia - ja ei ole ainakaan koko aikaa täydellisen ihastuttava. Toki hänestäkin tulee aikuisena kaunis, mutta lukija saa tietoa hänen ulkonäöstään monesta lähteestä eivätkö ne kaikki ole ylistäviä niin kuin Rebeccan tapauksessa.

Minusta tuntuu, että hoen kyllästymiseen asti näissä kirjajutuissa sitä, miten jotkut tyylikeinot tms. ovat taitolajeja. Tämän romaanin kohdalla isoin ongelma oli odotuksien petaaminen ja niiden täyttäminen – tai siis täyttämättä jättäminen. Violet Astburyn ja Rebeccan mahdollista sukulaisuutta pedataan niin paljon, että lukija tyylilajin tuntien uskoo jo varsin varhain sieltä löytyvän todellakin jonkinlaisen sukulaisuussuhteen. Kun sitä ei olekaan, lukija hämmentyy ja pettyy. Jos odotukset petetään, on lukijalle jäätävän sellainen olo, että tästähän oli näin jälkikäteen katsoen johtolankoja ympäri tekstiä. Rebeccan juonikuviossa niin ei valitettavasti käynyt.

                                                             -Roona-