Kruunajaiset (Kaspian 2)

Moikka!

100. päivitys! Tämä on jatkoa viime vuoden marraskuussa julkaistulle tarinalle ja lisäksi Jinna esiintyy myös tässä (hänen nimissään on julkaistu yksi postaus).

Kruunajaissalissa oli pirullisen kuuma. Iso tila oli ääriään myöten täynnä vieraita ja Kaspian hikoili vuolaasti. Selässä täytyi näkyä märkä läntti, mutta kukaan ei tohtisi huomauttaa siitä kesken seremonian. Jälkeen päin kaikki kyllä kuiskuttelisivat asiasta. Hän oli juuri asettunut polvilleen kuuntelemaan litanioita. Hän oli kuullut ne kerran ennenkin – isänsä hautajaisissa. Sinä olet kuullut ne kahdesti, Severuksen ääni sanoi hänen päässään, ne luettiin myös meidän ristiäisissämme. Niistä pirskeistä minä en muista yhtään mitään, Kaspian ajatteli luoden sekunnin silmäyksen veljeensä, joka luonnollisesti seisoi omalla paikallaan hiljaa ja vakavana. Litaniakirja avattiin vain harvoissa tilaisuuksissa, joskin viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen niitä oli tämänpäiväinen mukaan lukien mahtunut neljä. 

Sali hymisi rukousten sävelen mukana. Se oli ylittää papin äänen kohdassa, jossa puhuttiin avioliitosta ja lapsista. Kaspian tunsi pienen painon harteillaan ja yritti liikuttaa niitä näkymättömästi takkinsa alla. Odotukset olivat käsin kosketeltavissa – helvetti, hän saattoi melkein hengittää niitä. Ääni kuitenkin hiljeni lukijan päästessä eteenpäin, rukouksiin muille jumalille. Lopulta pappi lopetti ja kysyi yhtyykö kruununperijä kaikkeen edellä sanottuun. Kaspian ei noussut eikä sanonut mitään. ”Yhtyy ja viisastuu itse jumalten viisaudesta.” Hän kuuli Severuksen äänen kirkkaasi ja selkeästi. ”Kuka puhuu kruununperijän puolesta?”, pappi kysyi. ”Minä olen hänen kaksosensa, veri hänen verestään. Minä puhun sen puolesta, joka on nöyrästi tullut pyytämään kruunua.” ”Hyväksyttekö, että veli puhuu veljensä puolesta ja uskotteko, että kruununperijän lupauksiin?” pappi messusi osoittaen sanansa yleisölle. Ihmismassasta pääsi ilmoille yleinen ja yhtäläinen kyllä. 

Nyt oli hallitsijanvalan vuoro. Kaspian sai vihdoin avata suunsa. ”Kuninkaana minä sitoudun palvelemaan alamaisiani. Minä suojelen. Minä yhdistän. Tämän minä vakuutan oman nimeni, joka on Kaspian I, kautta ja kaikkien nyt kuulevien jumalten kautta. Toteutukoon oikeus ja kohtuus minun hallituskaudellani – ja aina.”

Pappi asetti kruunun Kaspianin päähän. ”Tämän lahjan antavat jumalat ja läsnäolijat.” Kaspian suoristi selkänsä, nousi ja kääntyi ihmisiä kohti. ”Minä olen nyt teidän kuninkaanne. Kunnioitan teitä, kunniottakaa tekin siis minua”, hän sanoi ja taivutti kaulansa arvokkaaseen nyökkäykseen. Vieraat taipuivat hovikumarrauksiin ja –niiauksiin ja pysyttelivät katse alas painettuna, kunnes Kaspian oli salin ovella. Ovi vedettiin kiinni heti, kun hän oli arvokkaasti astunut kynnyksen yli ja hän saattoi kuulla kuinka salissa kohosi moninkertainen hurraa-huuto uudelle kuninkaalle. Pieni ja tarkoin valittu sotilassaattue vei hänet takaisin omiin huoneisiinsa, joissa vastakruunattu kuningas saisi keskittyä illallista varten.

”Se meni upeasti. Et ehkä nähnyt, mutta äiti itki”, Severus sanoi tullessaan huoneeseen jonkin verran myöhemmin. Kaspian suki tukkaansa, jonka yksi palvelijoista oli juuri laittanut uudelleen ojennukseen. ”Tiedä sitten mistä syystä. Mikä se veri minun verestäni – juttu oikein oli? Olisit voinut mainita siitä etukäteen, minulta meinasi pettää pokka”, Kaspian virnisteli. Severus oli tullut istumaan veljeään vastapäätä ja katsoi tätä nyrpeästi. ”Minä valitsin sanoa niin. Se kuulosti arvokkaalta, eikö vain?” Kaspian siemaisi pikaristaan, joka oli näemmä kristallia. Huomenna minäkin joudun tyytymään aivan tavalliseen maljaan, vaikka kuningas olenkin, hän ajatteli. ”Kuulosti kyllä. Ja jos minä olisin ollut vakuuttaja, sieltä olisi tullut jotain vielä pateettisempaa”, hän sanoi sovittelevasti. Severus naurahti kuivasti. ”Minä olen meistä se pateetikko. Sitä paitsi minä olisinkin ollut kaukaa viisas ja ottanut puolestapuhujaksi äidin.” 

Kaspian laski pikarinsa ja hyökkäsi äkkiarvaamatta veljensä kimppuun niin, että tuoli oli pettää heidän allaan. ”Maanpetos ja pyhäinhäväistys!”, hän huusi pitäen Severusta leikillisessä niskalenkissä. ”Hirveää saada tietää, ettei oma veli ottaisi minua tehtävistä pyhimpään. Onneksi minä olen armelias kuningas ja lasken tämän vain hetken hairahdukseksi enkä suunnitelluksi sanottavaksi.” Severus koetti pyristellä pois hänen otteestaan. ”Päästä irti senkin tolvana. Minä en muuttunut kruununperijäksi tullessani painimestariksi. Apua.” Huoneessa olevat palvelijat jatkoivat toimiaan riehumisesta huolimatta. He olivat kaikki ollet jo monta vuotta näiden poikien henkilökohtaisessa palveluksessa ja nähneet samanlaisia kohtauksia monta kertaa. Lopulta Kaspian hellitti nauraen ja pörrötti veljensä päätä. 

Ovi kävi ja yksi kaartilaisista tuli sisään. ”Teidän korkeutenne. Kruununprinssi”, hän sanoi ja kumarsi tyylikkäästi. Kumpikin puhutelluista näytti tyytymättömältä. ”Käskikö äiti hakea minut, Jinna? Tunnen kyllä ajan kulun”, Severus sanoi happamesti. Jinna nyökkäsi ja katsoi parhaaksi olla sanomatta mitään. ”Mene vain. Kaikki täällä odottavat hermostuksissaan, että saisivat puunata minut valmiiksi. Äiti on – jälleen kaukaa viisaasti – ajatellut estävänsä, ettei kenellekään tule kiire”, Kaspian tuhahti. Severus nousi tuolista, suoristi rypistyneitä vaatteitaan ja lähti ilman muodollisuuksia. Jinna poistui hänen peräänsä, mutta Kaspian tiesi, että tämä jäisi odottamaan käytävänvartioon ja joku palveluspoika veisi Severuksen leskikuningattaren – äidin – luo. Hän huokasi ja salli palvelijoiden aloittaa virallisen hössäyksen juhlaa varten.

                                                    -Roona-