Aamuinen keskustelu (Adanat 8)

 Heippa!

Mahtailijan juhlasta on selvitty ja Rosan ja kumppanien seikkailu jakuvat.

Rosa istuskeli huoneensa ikkunapenkillä ja heilutteli jalkojaan. Aamuyöllä oli satanut ja oli vielä sen verran aikaista, että karmeissa oli kastetta. Hän oli kieltäytynyt lähtemästä isän mukaan katedraaliin Mahtailijan juhlan pääpalvelukseen, mutta oli kuitekin kävellyt lähipyhäkön lyhempään seremoniaan. Maverick oli hautautunut töihinsä, Harnan oli luuhannut jossain Annouran kanssa ja äiti ei koskaan osallistunut Mahtailijan juhlimiseen. Niinpä hän oli mennyt paikalle Maverickin vaimon Mardyn ja näiden lasten kanssa. Pikkupojat olivat tietysti ehtineet kyllästyä ja herättää pahennusta puhumalla varsin kovaa loppurukousten aikana Mardyn hyssyttelystä huolimatta. Rosa tiesi, että he saisivat isältään puhuttelun nyt aamulla, vaikka se olikin hänestä varsin turhaa. Tottakai pojat kyllästyivät, hänkin oli pienenä kyllästynyt ja haukotellut kaikissa palveluksissa. Ja sitä paitsi etenkin Marco käyttäytyi yhä enenevässä määrin jo kuin iso poika ja hillitsi sitä kautta villimpää pikkuveljeäänkin

Rosa piti pojista valtavasti. He tiesivät, että tädin huone oli heille avoin melkein aina ja juoksivatkin sinne usein. Rosan täytyi myöntää, että heiden kolmen ollessa yhdessä Marco tapasi yleensä olla järjen ääni ja sen järjen äänen tavallisimmat sanat olivat ”voidaan me tehdä se, mutta isä suuttuu kyllä”. Maverick suuttuikin ja myös Rosa sai kuulla kunniansa. Hän oli pojilleen ankara, mutta Rosa oli usein nähnyt kuinka Maverick myöhään illalla työt lopetettuaan hiipi hiljaa poikien huoneeseen yrittäen olla herättämättä heitä ja kävi suutelemassa heidän otsiaan. Isoveli rakasti poikiaan, mutta Rosa toivoi, että hän olisi antanut heidän olla rauhassa lapsia. He ehtivät kyllä opetella kaiken pönöttämisen myöhemminkin

Rosa havahtui ajatuksistaan, kun huoneen oveen koputettiin. ”Sisään”, hän kehotti. Hänen äitinsä Siobhan astui huoneeseen ja sulki oven perässään. ”Hyvää huomenta, Kettu”, Siobhan hymyili tyttärelleen. Rosa hymyili takaisin. Äiti oli kutsunut häntä ketuksi niin pitkään kuin hän saattoi muistaa. Se oli heidän yhteinen vitsinsä, sillä Rosa ei antanut kenenkään muun käyttää itsestään kyseistä lempinimeä. Siobhan istui Rosan viereen ikkunapenkille. ”Meidän pitäisi jutella vähän”, hän sanoi rauhallisesti. Rosa työnsi jalkansa äitinsä syliin ja venytteli makeasti. ”Jutellaan vain. Puoli taloa nukkuukin vielä, joten meillä on aikaa.” ”Niin”, Siobhan huokasi katsellen tytärtään alta kulmain. ”Maverick kertoi mitä sanoit hänelle. Se häiritsi häntä kovasti.” Rosan hyvä tuuli haihtui ja hän veti polvelsa lähelle rintaa. Isoveli oli valittanut äidille, mikä ei ollut yhtään lapsellista aikuiselta mieheltä.

”Arvaan mitä ajattelet, mutta Maverick ei varsinaisesti valittanut minulle”, Siobhan sanoi vastaansa kyräileville silmille ja äkkiä suppuun vedetyille jaloille. ”Häntä painavat kaikki mahdolliset asiat ja paineet sekoittuvat hänen päässään. Hänen on vähän vaikea suhtautua siihen, että hoidat joitakin asioita hänen ohitseen.” Rosa irvisti. Hän ei pitänyt yhtään suunnasta, johon keskustelu oli etenemässä. ”Hän hoitaa itsekin jatkuvasti asioita isän ohitse. Sitä paitsi sinun pitäisi olla tässä minun puolellani. Päädyit itse meidän äidiksemme, koska hoidit asiat kaiken virallisen ja kunniallisen ohi.” Siobhan tuhahti ja siirtyi sen verran lähemmäksi, että sai vedettyä hieman vastahakoisen tytön kainaloonsa. ”Minä olen sinun puolellasi, Kettu. Mutta asiat toimivat täällä eri tavalla, ainakin vielä. Saat epäilemättä tahtosi paremmin perille, kun et astu isoveljesi varpaille aina.”

Rosa murahti tyytymättömänä, mutta nojasi kuitenkin päätään äitinsä olkaan. Kumpikin oli hetken hiljaa ja kuunteli ikkunan ulkopuolelta kuuluvia ilakoivia linnun ääniä. ”Maverick sanoi, etten minä tyydy mihinkään. Se ei ole totta”, Rosa totesi lopulta tukahtuneesti kasvot piilossa. Siobhan silitti hänen hiuksiaan rohkaisevasti ja muisteli, kuinka Maverick oli aikoinaan opettanut kiltisti paikallaan nakottavaa pikku-Rosaa pitkiä aikoja, joiden olisi pitänyt olla taaperon kärsivällisyydelle liikaa. Kun hän oli kysynyt leikkimisestä, tyttö oli vain kikattanut ja jatkanut veljensä kuuntelemista. Siitä tuntui olevan valovuosia nyt, kun veli ja sisko olivat jatkuvasti tukkanuottasilla. ”Minä tiedän sen, kultaseni. Ajattelen usein, että meidän olisi ollut viisasta lähettää sinut muutamaksi vuodeksi opistoon Coronariaan, vaikka olisimme kyllä ikävöineet sinua kovasti. Olisit asunut isovanhempiesi luona ja saanut olla vapaammin kuin täällä ja käyttää kaiken tuon energiasi oppimiseen.”

Rosa nosti kasvonsa äitinsä puvun rintamuksen suojista ja katsoi tätä silmiin kujeilevasti. ”Tuon täytyy olla sinun ajatuksesi, koska en usko, että isä olisi koskaan edes uskaltanut ajatella moista. Kai minä olisin Coronariassa pari vuotta viihtynyt, mutta Jackille olisi tullut täällä tylsää ilman minua.” Siobhania hymyilytti ja sekä äiti että tytär purskahtivat hiljaiseen kikatukseen. ”Jack-parka saattaisi hyötyä siitä, että jättäisit hänet välillä rauhaan”, Siobhan sanoi pyyhkiessään vettä silmistään. ”Mutta minä tiedän jo miten sinä suhtaudut häneen. Ikävä kyllä Maverickia – ja sivumennen sanoen isääsi – tuntuu kiinnostavan, mitä mieltä olet Rotten Agorasta.” Rosa irvisteli ja väänteli käsiään kuin olisi ollut suuressakin henkisessä tuskassa. Käytävältä kuului shantipalvelijoiden kehotuksia tulla valmiille aamiaiselle. ”Onko Rottenista yhtäkkiä tullut joku satuprinssi ja minä en vain ole tajunnut sitä? Vai miksi kaikki kuvittelevat minun juoksevan hänen perässään kuin heikkopäinen”, hän sanoi piirrellen sormillaan dramaattisesti ilmaan.

Siobhan kohauttu harteitaan. ”Rotten on tullut täysi-ikäiseksi eikä Petrelli kai halua katsoa minkäänlaista kissan hännän vetelyä sormien välistä. Ja väistit aika taitavasti varsinaisen kysymyksen, Kettu. Mutta voinpahan ainakin sanoa jutelleeni asiasta kanssasi. Sinä olet ihan kuin isäsi, todellinen jääräpää enkä minä saa käännettyä mielipidettäsi suuntaan tai toiseen, mutta tiedän, että loppujen lopuksi teet fiksuja päätöksiä. Samaa ei aina voi sanoa isästäsi tai Maverickista sen paremmin.” Rosa pukkasi äitiään hellästi kylkeen ja hymähti. ”Osa siitä luonteen lujuudesta on kyllä peritty sinulta”, hän sanoi vetäen äitinsä mukanaan seisomaan heidän varjojensa takia vielä viileälle puulattialle. ”Sitä paitsi muuttumaton mielipiteeni on juuri nyt se, että meidän on ehdottomasti mentävä aamiaiselle.” He lähtivät kohti alakerran ruokasalia, Rosa vielä yöpaidassaa.


                                                             -Roona-