Kleio (Kleio 1)

Moikka!

Kleio istui ruohikolla, joka oli kosteaa yökasteesta ja katseli tähtiä. Jos hän olisi kääntynyt, hän olisi nähnyt tähtien lisäksi muutamat kylässä vielä palavat soihdut. Jokainen mökki poltti vuorollaan tulia, joita kutsuttiin yövaloiksi. Niiden oli tarkoitus pelottaa villieläimiä, mutta toisaalta turvata, jos jonkun kyläläisen oli pakko liikkua öiseen aikaan. Kleio huokasi. Hän rakasti yötä, vaikka sekin halusi muistuttaa hänelle kuka hän oli. Käärön tähtikuvion tähdet loistivat tänäänkin itäisellä taivaalla muita kirkkaammin. Se oli Kleion käärö, muusan, jolta hän oli saanut nimensä. Hänellä oli muusien merkki vasemman lapaluunsa alaosassa. Se oli säännöllisen muotoinen musta tahokas. Samantapainen syntymäarpi oli hänen tietääkseen kaikilla muusien valitsemilla. 

Kleio tuhahti säälimättömästi. Hänen kylässään ei ennen häntä ollut koskaan ollut jumalten suosikkia tai kukaan ei ainakaan muistanut, että olisi ollut. Niinpä hän oli syntämästään asti osallistunut jokaikisiin kissanristiäisiin, jotka kylässä oli järjestetty. (Myös kirjaimellisesti, hän ajatteli, sillä hänen oli ehdottomasti ollut oltava läsnä myös kylän johtajan tyttären Marsalin kissan nimiäisissä, vaikka oli satanut kaatamalla vettä. Hän oli saanut kiitokseksi käynnistään kamalan flunssan ja hänen äänensä oli kadonnut viikoksi.) Ihmiset myös kyselivät häneltä kaikenlaista. Hän oli toki ehtinyt omistaa lyhyestä elämästään jo jonkin verran Kleion opeille eli paikallishistorialle, mutta se, että hänen oletettiin osaavan ulkoa kaikki maanomistusasiakirjat hamaan menneisyyteen asti oli aina äärimmäisen rasittavaa. Kleio oli kyllä huomannut, että hänellä oli erinomainen muisti, paljon parempi kuin monilla muilla. Mutta tyhjästä muistista on melkoisen vähän hyötyä, oli se kuinka hyvä tahansa. 

Käärö välkehti taivaalla käskevästi. Kleio oli kuin opettajatar, vakava muusa. Häntä vakavampi oli tarinoiden mukaan vain Melpomene, tragedian muusa. Opettajattaren kaima huokasi uudemman kerran. Kleio ei ollut koskaan tavannut ketään muuta muusien merkitsemää. Aika ajoin hänet valtasi suuri kaipuu tuntea joku, joka ymmärätäisi häntä ja olisi samanlainen. Ja tämä oli yksi niistä illoista. 

Nar kulki eteenpäin yössä. Tie näkyi kohtuullisen selvänä hänen edessään, sillä oli kuutamo ja tähdetkin loistivat kirkkaasti. Hän erotti Vasaran kuvion, vaikka se ei ollutkaan kaikista kirkkain. Kalliope oli suonut sen arvon sisarensa Kleion tähtikuviolle, mutta ottanut omaansa eniten tähtiä. Kuviota muistuttava koru painoi myös Narin kaulaa viitan ja paidan alla. Jokainen Kalliopen pappi omisti tuollaisen riipuksen. Ainakaan minun ei tarvinnut ottaa tatuointia, Nar mietti synkästi. Papin pesti ei ollut koskaan oikein sopinut hänelle ja siksi hän olikin karannut. Se ei tietenkään ollut sallittua ja varmasti häntä etsittiin jo. Mutta minä olenkin jo kaukana, hän ajatteli kapinallisesti. Nar oli päätynyt Sateren Kalliopen temppeliin viisivuotiaana kuten kaikki muutkin papeiksi koulutettavat merkityt pojat. 

Ensimmäiset pari vuotta olivat olleet mukavia. Pikkupojat tekivät erilaisia taloustöitä ja olivat koko ajan liikkeessä, mikä oli sopinut Narille. Sitten heidän päähänsä oli alettu tankkaamaan lakia, jotta heistä tulisi joskus oikeudenmukaisia tuomareita, mikä oli Kalliopen pappien päätehtävä. Nar oli tylsistynyt täysin. Hän oli läpäissyt kokeet joka kerran vain juuri ja juuri. Yksinkertaisesti hän ei ollut kyennyt oppimaan siitä, että opettaja saarnasi salin edessä yksitoikkoisella äänellä ja suoraan sanoen hän ei ymmärtänyt miten kukaan muukaan pystyi. Oli ollut taivaan lykky, että Kalliopen oli myös eeppisen runouden muusa. Nar oli oppinut lukemaan nopeasti ja eeposten rytmikäs runomitta helpotti muistamista, puhumattakaan siitä, että eepoksissa tapahtui hyvin jännittäviä asioita. Hän oli saanut paljon anteeksi sillä, että osasi toistaa lähes mistä tahansa annetusta alkusäkeestä pitkän pätkän kyseistä eeposta.

Nar tuhahti huppuunsa. Tytöillä oli paljon helpompaa. Heidän ei tarvinnut lähteä kotoaan itkien pikkulapsina tajuamatta etteivät koskaan palaisi. Mutta tytöt edustivatkin muusaansa koko ruumiillaan. Nar oli inhonnut sydämensä pohjasta, ettei temppelin alueelta saanut koskaan lähteä. Sateren Kalliopen temppelissä asui kaksikymmentä ihmistä, mikä teki siitä koko valtakunnan kolmanneksi suurimman Kalliopen temppelin. Alueella oli lisäksi Kleion ja Melpomeneen temppelit, mikä lisäsi väkimäärään toisella kahdellakymmenellä. Yhteensä Sateressa oli lähes kaksisataa pappia, mutta ei ollut mitenkään erityistä, että päämuusien papit olivat vähemmistönä. Nämä olivat tarkkoja valinnoissaan, etenkin Melpomenen tiedettiin olevan tuskallisen nirso.

Nar oli lähtenyt yön selkään kaksi viikkoa sitten. Hän oli kuljeksinut pitkin metsiä ja kinttupolkuja, jotta etsijät eivät löytäsi häntä. Hänellä oli mukanaan hieman rahaa, jolla hän oli voinut ostaa kylistä hieman syötävää silloin, kun oli uskaltanut käydä niissä. Hän oli nukkunut mättäillä ja silloin tällöin ladoissa. Nyt hän uskalsi jo kulkea päätietä pitkin. Hän tiesi, että heti kun katoaminen oli huomattu, oli hänen kotiinsa lähetetty joku, mutta hän oli ollut tarpeeksi viisas ollakseen menemättä sinne. Äiti ja isä olisivat vain pakottaneet hänet menemään nöyränä takaisin temppeliin. Nar kykeni näkemään lähestyvän kylän yövalot. Hän kaartoi tieltä ja lähti kohti kylän vieressä sijaitsevaa kukkulaa, josta todennäköisesti löytyisi hyvä yöpaikka.

                                                             

                                                               -Roona-