Moikka!
Viime heinäkuulla olen julkaissut tätä viimeksi. Nytkin sanoisin, että tämä on viimeinen osa, mutta ei luultavasti ole
Oli
kulunut viisi vuotta. Viisi perin onnellista vuotta, Ragar ajatteli. Hän oli
lähtenyt raskain mielin ja arvellut, ettei erityisesti nauttisi tulevasta.
Kuitenkin hän oli löytänyt tasapainoa, jota ei ollut edes osannut kaivata. Aika
itsensäkaltaisten parissa lohikäärmeyhteisössä oli kasvattanut häntä. Ja hän
oli löytänyt puolison! Tietysti vain lohikäärmepuoliskolleen, hän halusi Zivaa
ihmisenä ihan yhtä vähän kuin Ziva häntä. Itseasiassa Ziva halusi olla
ihmismuodossa niin vähän kuin mahdollista. Hän oli pyytänyt kohteliaisuudesta
tyttöä mukaankin, mutta tämä kieltäytyi ja sanoi vain, että niin pitkään kuin
Ragarin lohikäärmepuoli ei katsellut muita, ihminen sai tehdä mitä halusi.
Niinpä hän oli palannut entisille kotikonnuilleen yksinäisenä matkalaisena.
Repin ei
ollut vastannut yhteenkään hänen kirjeeseensä näiden viiden vuoden aikana. Eipä
suurimmassa osassa paljon vastattavaa ollut, sillä kun Ragar huomasi pitkien
rustausten lähettämisen turhaksi, hän oli tyytynyt kirjoittamaan vain, että voi
hyvin ja toivonut Repinille, Somalle ja Sevalle hyvää. Parakeilta oli löytynyt
joitakin tuttuja, jotka olivat paiskoneet Ragaria selkään ja kyselleet, missä
hän oli työskennelyt viime vuodet. Hän oli vastannut kierrellen ja ihmetellyt
vastaan, etteikö miehillä ollut tarjota ryyppyä vanhalle kaverille. Tietysti
joltakin löytyi pullo ja Ragar oli viettänyt oikein hauskan hetken kuunnellen
kuulumisia ja juoruja. Lopulta hän oli kysynyt mahtoiko Repin vaimonsa kanssa
asua vielä samassa talossa kuin viisi vuotta sitten. Toiset menivät vaikeiksi
ja mutisivat, että mihinkäs se siitä, isä vieläkin seudun rikkain mies,
mihinkäs se siitä totisesti. Tunnelma oli muuttunut ja Ragar katsoi parhaaksi
lähteä.
Hän
kysäisi vielä eräältä kojunsa luona huutelevalta kauppiaalta Repinin
asuinpaikkaa, jonka paksu herra neuvoikin oikein auliisti. Ragar katseli tuttua
ovea. Maali oli haalistunut, mutta se oli hyvä merkki ja kertoi avioliiton
kestämisestä. Ragar kopautti kolkuttimella pari kertaa päättäväisesti, vaikka
vatsanpohjassa nakersi pieni epäilys. Ovi avattiin hetken kuluttua ja sen
raosta kurkisti piika.
”Päivää herra. Mitä asiaa teillä on tänään”, hän sanoi
ystävällisesti.
”Tahtoisin tavata Repin-herran, mikäli se on mahdollista.”
Piika aikoi vastata juuri, kun jostain hänen takaansa kuului kysymys: ”Kuka
siellä oikein on, Elisa?”
”Joku herra kyselee isäntää, rouva”, piika huusi
olkansa yli. Seuraavaksi tyttö työnnettiin syrjään ovi avautui enemmän ja Soma
seisoi Ragarin edessä.
”Pyydän
anteeksi tänään miehelleni ei oikein sovi. Ehkä....”
Soman puhe katkesi sillä
sekunnilla, kun hän vaikutti tunnistavan Ragarin.
”Tule sisään.” Nainen veti
hänet yllättävän nopeasti eteisen puolelle.
”Elisa ottaa takkisi. Menkäämme
alakerran saliin.”
Ragar seurasi hämmentyneenä, sillä hänen muistikuvissaan
Soma oli arempi ja pehmeämpi kuin hänet vastaanottanut nainen. He istuutivat
hienohin nojatuoleihin ja saivat virvokkeita, jonka jälkeen Soma ajoi
palvelustytön pois. Nämä nojatuolit olivat kirjastossa, Ragar ajatteli
itsekseen särpiessään juomaa, miksi ne on tuotu tänne.
”Sinä olet siis
palannut. Käymäänkö vain?”, Soma tiedusti tutummalla nuotilla.
”Tuota, en ole
ajatellut sitä vielä. Ajattelin vain, että teitä olisi mukava nähdä. Repin ei
ole vastannut yhteenkään kirjeeseeni”, Ragar empi sanoissaan.
”Voi,
Ragar”, Soma henkäisi. Hänen ryhtinsä valahti hieman ja Ragar huomasi kuinka
topakan vaimon julkisivu suli. ”Tiedän, ettei Repin vastannut sinulle, koska
näin, miten hän poltti ainakin alkupään kirjeesi niitä edes lukematta.”
Ragar
katseli Somaa, jonka silmissä heijastui surun lisäksi epätoivoa. Häntä kylmäsi
hieman ja hän kysyi: ”Ei kai Repin ole laiminlyönyt sinua ja Sevaa?”
Soma
kohotti katseensa sylistään ja onnistui muodostamaan pienen hymyn. ”Ei
suinkaan. Minulla on kaikkea mitä voi toivoa ja onhan hän antanut minulle Sevan
lisäksi myös Sirin”, Soma totesi ja näytti muistavan jotain. ”Sinä et tietenkään
tiedä Siristä. Repin oli niin onnellinen pienestä tyttärestä, mutta hänen tyhmä
ylpeytensä ei antanut edes sillä kertaa periksi kirjoittaa sinulle.”
Ragar
nieleskeli. Hän oli odottanutkin, että viiden vuoden aika olisi tapahtunut
paljon, mutta oli karvasta, ettei Repin ollut voinut lähettää hänelle vaikka
kylmää ilmoittavaa viestiä tyttärensä syntymästä.
”Ei se mitään. Mukava kuulla,
että teillä on kuitenkin hyvä olla,” hän sai sanotuksi.
”Hänellä ei ole”, Soma
sopersi. ”Minä... Ragar, kuulen hänen joskus öisin toistelevan nimeäsi
unissaan.”
Salin oven takaa portaista kuului ryminää kuin joku toistaitoinen
olisi yrittänyt laskeutua niitä. Soman silmät paljastivat Ragarille, että
tulijan täytyi olla Repin.
”Soma, onko meillä vieras?” tuttu ääni huusikin pian.
Salin ovi avautui ja Repin astui sisälle ryppyisissä ja huolittelemattomissa
vaatteissa. Hänen katseensa kävi ensin Somassa, tarkentui sitten vieraaseen ja
tunnisti tämän. ”Sinä... Mitä sinä täällä... Painu hiiteen... Soma, tule
tänne”, hän mokelsi silmät leimuten. Soma lähtikin häntä kohti, mutta pysähtyi
puolitiehen.
”Hienoa,
että tulit alas. Minun oli tarkoitus lähteä lasten kanssa vierailemaan äitisi
luona, mutta olisi epäkohteliasta jättää vieras yksin. Nythän sinä voit jäädä
viihdyttämää häntä.”
Repin näytti täydellisen hölmistyneeltä vaimonsa sanoista
eikä Ragarista voinut sanoa yhtään parempaa. Ovi oli unohtunut auki ja Soma
alkoi tehdä lähtöä. ”Teillä onkin varmasti paljon puhuttavaa, kun viime
kerrasta on niin pitkä aika”, hän touhusi ja kutsui: ”Seva me lähdemme käymään
mummin luona. Tule sanomaan isälle hei-hei.”
Pikkupoika viiletti edelleen
hämmennyksestä mykän isänsä luo, sanoi jotain ja Repin taputti häntä
hajamielisesti päähän. Sitten Soma hoputti pojan pois ja sulki oven perässään.
Lukon loksahtaessa oli kuin taika olisi rauennut.
Repin
käveli hitaasti istumaan Soman tyhjäksi jättämään tuoliin. ”En halua jutella
kanssasi, joten sinä voit häipyä heti, kunhan Soma ja lapset ovat menneet”, hän
murahti Ragarille.
Ragar kohautti harteitaan. Asioihin olisi tartuttava nyt.
”Jotta pääsisit unissasi itkemään nimeäni. Soma mainitsi jostakin sellaisesta”,
hän livautti.
Repinin silmät rävähtivät sellaiseen liekkiin, että Ragar ehti jo
katua sanojaan. Mutta raivo ei ulottunutkaan muualle ja toveri jäi huokaisten
istumaan. ”Minä näin unia, koska niille ei voinut valehdella”, Repin toisti
karheasti.
”Mutta sinulla varmasti oli hyvinkin onnellista.” Äänessä kuulsi
katkeruus.
”Niin, minä olen ymmätänyt monia asioita”, Ragar vastasi
nyökkäillen. ”Esimerkiksi lohikäärmepuolisoni sai minut ymmärtämään, kuinka
paljon kaipaan ja tarvitsen sinua.”
Repin tuijotti häntä hetken suu auki. ”Siis
lohikäärmetyttösi tietää meistä. Eikö hän... mitä hän sanoo siitä?”
”Ziva
haluaa olla mielummin lohikäärme. Hän ei ottaisi ketään ihmistä vuoteeseensa,
kaikkein vähiten minut. Lohikäärmemuodossa me sovimme yhteen eri tavalla. Joten
siksi minä tulin takaisin.” Ragar toivoi, että selitys olisi riittävä,
myöhemmin voitaisiin kertoa pidempiä tarinoita.
Repin oli noussut ja kävellyt
nurkassa olevan senkin luo. Hän viittoi Ragaria luokseen ja kun tämä tuli
likisti hänet syliinsä.
”Älä luule, mokoma lisko, että annan anteeksi näin
helposti. Mutta olen odottanut viisi helvetin pitkää vuotta, että saan halata
sinua.”
Ragar hymähti tyytyväisenä, kun Repinin sormet kurottuivat hänen
hiuksiinsa ja kaivoi omansa tuttuhin vaaleisiin suortuviin.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti