Paluu (Ragar 6)

Moikka!

Viime heinäkuulla olen julkaissut tätä viimeksi. Nytkin sanoisin, että tämä on viimeinen osa, mutta ei luultavasti ole

Oli kulunut viisi vuotta. Viisi perin onnellista vuotta, Ragar ajatteli. Hän oli lähtenyt raskain mielin ja arvellut, ettei erityisesti nauttisi tulevasta. Kuitenkin hän oli löytänyt tasapainoa, jota ei ollut edes osannut kaivata. Aika itsensäkaltaisten parissa lohikäärmeyhteisössä oli kasvattanut häntä. Ja hän oli löytänyt puolison! Tietysti vain lohikäärmepuoliskolleen, hän halusi Zivaa ihmisenä ihan yhtä vähän kuin Ziva häntä. Itseasiassa Ziva halusi olla ihmismuodossa niin vähän kuin mahdollista. Hän oli pyytänyt kohteliaisuudesta tyttöä mukaankin, mutta tämä kieltäytyi ja sanoi vain, että niin pitkään kuin Ragarin lohikäärmepuoli ei katsellut muita, ihminen sai tehdä mitä halusi. Niinpä hän oli palannut entisille kotikonnuilleen yksinäisenä matkalaisena.

Repin ei ollut vastannut yhteenkään hänen kirjeeseensä näiden viiden vuoden aikana. Eipä suurimmassa osassa paljon vastattavaa ollut, sillä kun Ragar huomasi pitkien rustausten lähettämisen turhaksi, hän oli tyytynyt kirjoittamaan vain, että voi hyvin ja toivonut Repinille, Somalle ja Sevalle hyvää. Parakeilta oli löytynyt joitakin tuttuja, jotka olivat paiskoneet Ragaria selkään ja kyselleet, missä hän oli työskennelyt viime vuodet. Hän oli vastannut kierrellen ja ihmetellyt vastaan, etteikö miehillä ollut tarjota ryyppyä vanhalle kaverille. Tietysti joltakin löytyi pullo ja Ragar oli viettänyt oikein hauskan hetken kuunnellen kuulumisia ja juoruja. Lopulta hän oli kysynyt mahtoiko Repin vaimonsa kanssa asua vielä samassa talossa kuin viisi vuotta sitten. Toiset menivät vaikeiksi ja mutisivat, että mihinkäs se siitä, isä vieläkin seudun rikkain mies, mihinkäs se siitä totisesti. Tunnelma oli muuttunut ja Ragar katsoi parhaaksi lähteä.

Hän kysäisi vielä eräältä kojunsa luona huutelevalta kauppiaalta Repinin asuinpaikkaa, jonka paksu herra neuvoikin oikein auliisti. Ragar katseli tuttua ovea. Maali oli haalistunut, mutta se oli hyvä merkki ja kertoi avioliiton kestämisestä. Ragar kopautti kolkuttimella pari kertaa päättäväisesti, vaikka vatsanpohjassa nakersi pieni epäilys. Ovi avattiin hetken kuluttua ja sen raosta kurkisti piika. 

”Päivää herra. Mitä asiaa teillä on tänään”, hän sanoi ystävällisesti. 

”Tahtoisin tavata Repin-herran, mikäli se on mahdollista.” 

Piika aikoi vastata juuri, kun jostain hänen takaansa kuului kysymys: ”Kuka siellä oikein on, Elisa?” 

”Joku herra kyselee isäntää, rouva”, piika huusi olkansa yli. Seuraavaksi tyttö työnnettiin syrjään ovi avautui enemmän ja Soma seisoi Ragarin edessä.

”Pyydän anteeksi tänään miehelleni ei oikein sovi. Ehkä....” 

Soman puhe katkesi sillä sekunnilla, kun hän vaikutti tunnistavan Ragarin. 

”Tule sisään.” Nainen veti hänet yllättävän nopeasti eteisen puolelle. 

”Elisa ottaa takkisi. Menkäämme alakerran saliin.” 

Ragar seurasi hämmentyneenä, sillä hänen muistikuvissaan Soma oli arempi ja pehmeämpi kuin hänet vastaanottanut nainen. He istuutivat hienohin nojatuoleihin ja saivat virvokkeita, jonka jälkeen Soma ajoi palvelustytön pois. Nämä nojatuolit olivat kirjastossa, Ragar ajatteli itsekseen särpiessään juomaa, miksi ne on tuotu tänne. 

”Sinä olet siis palannut. Käymäänkö vain?”, Soma tiedusti tutummalla nuotilla. 

”Tuota, en ole ajatellut sitä vielä. Ajattelin vain, että teitä olisi mukava nähdä. Repin ei ole vastannut yhteenkään kirjeeseeni”, Ragar empi sanoissaan.

”Voi, Ragar”, Soma henkäisi. Hänen ryhtinsä valahti hieman ja Ragar huomasi kuinka topakan vaimon julkisivu suli. ”Tiedän, ettei Repin vastannut sinulle, koska näin, miten hän poltti ainakin alkupään kirjeesi niitä edes lukematta.” 

Ragar katseli Somaa, jonka silmissä heijastui surun lisäksi epätoivoa. Häntä kylmäsi hieman ja hän kysyi: ”Ei kai Repin ole laiminlyönyt sinua ja Sevaa?” 

Soma kohotti katseensa sylistään ja onnistui muodostamaan pienen hymyn. ”Ei suinkaan. Minulla on kaikkea mitä voi toivoa ja onhan hän antanut minulle Sevan lisäksi myös Sirin”, Soma totesi ja näytti muistavan jotain. ”Sinä et tietenkään tiedä Siristä. Repin oli niin onnellinen pienestä tyttärestä, mutta hänen tyhmä ylpeytensä ei antanut edes sillä kertaa periksi kirjoittaa sinulle.”

Ragar nieleskeli. Hän oli odottanutkin, että viiden vuoden aika olisi tapahtunut paljon, mutta oli karvasta, ettei Repin ollut voinut lähettää hänelle vaikka kylmää ilmoittavaa viestiä tyttärensä syntymästä. 

”Ei se mitään. Mukava kuulla, että teillä on kuitenkin hyvä olla,” hän sai sanotuksi. 

”Hänellä ei ole”, Soma sopersi. ”Minä... Ragar, kuulen hänen joskus öisin toistelevan nimeäsi unissaan.” 

Salin oven takaa portaista kuului ryminää kuin joku toistaitoinen olisi yrittänyt laskeutua niitä. Soman silmät paljastivat Ragarille, että tulijan täytyi olla Repin. 

”Soma, onko meillä vieras?” tuttu ääni huusikin pian. 

Salin ovi avautui ja Repin astui sisälle ryppyisissä ja huolittelemattomissa vaatteissa. Hänen katseensa kävi ensin Somassa, tarkentui sitten vieraaseen ja tunnisti tämän. ”Sinä... Mitä sinä täällä... Painu hiiteen... Soma, tule tänne”, hän mokelsi silmät leimuten. Soma lähtikin häntä kohti, mutta pysähtyi puolitiehen.

”Hienoa, että tulit alas. Minun oli tarkoitus lähteä lasten kanssa vierailemaan äitisi luona, mutta olisi epäkohteliasta jättää vieras yksin. Nythän sinä voit jäädä viihdyttämää häntä.” 

Repin näytti täydellisen hölmistyneeltä vaimonsa sanoista eikä Ragarista voinut sanoa yhtään parempaa. Ovi oli unohtunut auki ja Soma alkoi tehdä lähtöä. ”Teillä onkin varmasti paljon puhuttavaa, kun viime kerrasta on niin pitkä aika”, hän touhusi ja kutsui: ”Seva me lähdemme käymään mummin luona. Tule sanomaan isälle hei-hei.” 

Pikkupoika viiletti edelleen hämmennyksestä mykän isänsä luo, sanoi jotain ja Repin taputti häntä hajamielisesti päähän. Sitten Soma hoputti pojan pois ja sulki oven perässään. Lukon loksahtaessa oli kuin taika olisi rauennut.

Repin käveli hitaasti istumaan Soman tyhjäksi jättämään tuoliin. ”En halua jutella kanssasi, joten sinä voit häipyä heti, kunhan Soma ja lapset ovat menneet”, hän murahti Ragarille. 

Ragar kohautti harteitaan. Asioihin olisi tartuttava nyt. ”Jotta pääsisit unissasi itkemään nimeäni. Soma mainitsi jostakin sellaisesta”, hän livautti. 

Repinin silmät rävähtivät sellaiseen liekkiin, että Ragar ehti jo katua sanojaan. Mutta raivo ei ulottunutkaan muualle ja toveri jäi huokaisten istumaan. ”Minä näin unia, koska niille ei voinut valehdella”, Repin toisti karheasti. 

”Mutta sinulla varmasti oli hyvinkin onnellista.” Äänessä kuulsi katkeruus. 

”Niin, minä olen ymmätänyt monia asioita”, Ragar vastasi nyökkäillen. ”Esimerkiksi lohikäärmepuolisoni sai minut ymmärtämään, kuinka paljon kaipaan ja tarvitsen sinua.” 

Repin tuijotti häntä hetken suu auki. ”Siis lohikäärmetyttösi tietää meistä. Eikö hän... mitä hän sanoo siitä?”

”Ziva haluaa olla mielummin lohikäärme. Hän ei ottaisi ketään ihmistä vuoteeseensa, kaikkein vähiten minut. Lohikäärmemuodossa me sovimme yhteen eri tavalla. Joten siksi minä tulin takaisin.” Ragar toivoi, että selitys olisi riittävä, myöhemmin voitaisiin kertoa pidempiä tarinoita. 

Repin oli noussut ja kävellyt nurkassa olevan senkin luo. Hän viittoi Ragaria luokseen ja kun tämä tuli likisti hänet syliinsä. 

”Älä luule, mokoma lisko, että annan anteeksi näin helposti. Mutta olen odottanut viisi helvetin pitkää vuotta, että saan halata sinua.”

 Ragar hymähti tyytyväisenä, kun Repinin sormet kurottuivat hänen hiuksiinsa ja kaivoi omansa tuttuhin vaaleisiin suortuviin.

                                                             -Roona-