Mietteitä kirjasta XXXVIII: Vedenpaisumus, Mahti ja Ylenemisen kaivo

Moikka!

Philip Pullmanin Vedenpaisumus on ensimmäinen osa Lyran kirjat –sarjaa. Eräänä keskitalven päivänä Troutin majataloon tulee vieraita, jotka ovat erilaisia kuin tavalliset kävijät. Läheisin luostarin askareissa autteleva yksitoistavuotias Malcolm kuulee, että sisaret ovat ottaneet hoiviinsa pienokaisen. Miksi Lyra-vauva kiinnostaa majataloon ilmestyneitä miehiä? Mitä Malcolmin haltuunsa saama tammenterho haluaa viestittää, ja miksi salainen järjestö on kiinnostunut pojan liikkeistä? Samaan aikaan saa alkunsa suurin tulva miesmuistiin. Malcolm ja palvelustyttö Alice lähtevät daimoneineen hurjalle pakomatkalle vauva mukanaan. Fantasian mestarin uusi sarja vie aikaan ennen Universumin tomu –trilogian jännittäviä tapahtumia.

Muistelisin tykänneeni Universumin tomuista enemmän kuin tästä. Kirja oli ajoittain hyvin keskinkertainen, vaikka monet yksiyiskohdat miellyttivätkin minua erityisesti. Malcolmin ja hänen daimoninsa suhdetta on kuvattu viehättävästi. Tähän liittyy aika hauska näkökulmahuomio. Vaikka Malcolm tietää yleisesti daimonin tärkeydestä ihmiselle, hän ei voi nähdä muiden henkilökohtaisia siteitä omia daimoneitaan kohtaan. Siksi esimerkiksi Alicen ja daimoninsa suhde ei näyttäydy yhtä lämpimänä kuin Malcolmin vastaava. Tykkäsin siitä, että nunnat hoitivat Lyra-vauvaa ja että lopussa hänelle anottiin oppineen turvapaikkaa. Tulvan suhteen kaikki aikuiset tuntuivat tosi saamattomilta, olivat vain, että ei mitään tulvaa tule, vaikka satoikin valtavasti. Eikös jo ihan pienikin tulva voi aiheuttaa isot taloudelliset tappiot ja paljon epämukavuutta (tulin ajatelleeksi Pohjanmaan jokakeväisiä tulvia). Ihan siisti ja silvakka sarjan aloitus; katsotaan mitä seuraava osa pitää sisällään.

Mahti on Siri Pettersenin Korpinkehät –trilogian viimeinen osa. Pelätyn kansan kuva. Heidän vihansa ja kostonjanonsa symboli. Maanpakoon karkotetun johtajan tytär, jonka kohtalona on osoittaa lopun alku. Hirka valmistautuu ottamaan paikkansa isänsä synnyinmaassa – sokeiden kylmässä maailmassa, jossa heikkoutta halveksitaan. Hän on hyväksynyt osansa vastentahtoisesti, jotta voisi pitää Yminmaan turvassa ja Rimen elossa. Mutta kuolleena syntyneet janoavat Mahtia suunnattomasti, ja Hirka alkaa käsittää, että sota on väistämätön. Onko millään, mihin hän on uskonut ja minkä puolesta taistellut, lopultakaan mitään merkitystä?

Trilogian viimeinen kirja on mainio. Hirka tuntuu taas saaneen suuntansa takaisin toisen osa kompuroinnin jälkeen, hahmonkehityksellisesti siis. Myös kuolleena syntyneiden elämää ja yhteiskuntaa kuvataan kiinnostavasti. Talojen välinen kilpailu ja ylempien näyttämä haavoittumattomuus tuovat juoneen jopa absurdeja piirteitä. Hevosilla ei suinkaan voi ratsastaa, vaikka se olisi helpoin kuljetustapa, koska se osoittaa heikkoutta. Rimenkin hahmo saa uutta henkeä ja itsenäisyyttä Hirkasta. Kolkaggan kohtalo viiltää lukijaakin.

Umpiri Skerri on hyvinkirjoitettu hahmo ja lukijalle selviää pikku hiljaa, mikä on hänen yhteytensä ja paikkansa Hirkan suvun talossa. Varsinkin kirjan lopussa juoni etenee huimaa vauhtia ja lopputaistelu on dramaattinen. Loppuratkaisukaan ei ole kliseisen siirappinen, vaikka Hirka ja Rime saavatkin olla yhdessä. Kokonaisuudessaan on kyseessä mitattäyttävä ja kokonainen trilogia. Kirjoissa on surullinen, mutta ei ahdistava pohjavire, mikä erottaa ne monista muista fantasiasarjoista. Suosittelen mikäli kiinnostaa kuinka saadaan pohjoista mystiikkaa sulautettua taitavasti nuorten fantasiaan.

Ylenemisen kaivo on toinen osa Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-trilogiasta. Luthadelia piirittää kolme armeijaa. Kaikki vahvempia kuin kaupungin oma puolustus. Lordihallitsijan kukistaneesta vallankumouksesta ja Kelsierin kuolemasta on kulunut vuosi. Kuninkaaksi noussut Elend Venture ja johtopaikoille nousset Kelsierin entiset koplalaiset yrittävät toimia parhaansa mukaan, jotta kaupunki selviytyisi. Samaan aikaan usva on alkanut kohoamaan päiväsaikaan ja näyttää siltä, että se surmaa ihmisiä. Usvasyntyinen Vin tuntee yhä voimistavan allomanttisen sykkeen pohjoisen vuorilta, Terrisistä. Voisiko hän olla Ajan sankari ja auttaa pysäyttämään usvan? Entinen hovimestari Sazed taas on löytänyt tekstin, joka voi muuttaa kaiken perusteellisesti. Vinin ja Elendin suhdetta saapuu sekoittamaan Elendin isän oma usvasyntyinen Zane.

Saisinkohan jo mennä Sazedin kanssa naimisiin? Ei haittaisi, vaikka Tindwylkin kuuluisi pakettiin, hän voisi olla mielenkiintoinen keskustelukumppani. Sanderson soittaa kyllä sydämeni kieliä (anteeksi anglismi, mikä tuota vastaava suomenkielinen sanonta on?) Sazedilla siihen tahtiin, että heikottaa. Minulle oikein täsmäkirjoitettu hahmo. Kelsierin karisman puuttuminen painaa teoksen alkuosaa, mutta puolenvälin tienoilla sen omatkin jalat alkavat kantaa. Vinin luonne on kehittynyt erinomaisesti ja tyttö on päässyt omilleen allomantikkona. Elend kokee kaikkein suurimman muutoksen kirjan aikana, kun haaveilevasta idealistista tulee luja hallitsija. Etenkin kirjan alussa oli allomanttisten taistelujen lähes tieteellisen tarkkoja kuvauksia. Hienoa toki, että kirjailija tietää tarkalleen kuinka hänen keksimänsä voima toimii, mutta lukija saa ähkyn jokaikisen Työnnön ja Vedon kuvailusta. Odotan innolla trilogian päättävää Ajan sankaria ja suosittelen kahta ensimmäistä osaa lämpimästi kaikille fantasian ystäville.

                                                               -Roona-