Kalkaroksen tytär 2/2

Heippa!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. Hahmot ja maailma kuuluvat J. K. Rowlingille.

McGarmiva istui toimistossaan ja tuijotti Ella Porterin isän kirjeitä. Severuksen käsialaa ei ollut vaikea tunnistaa, mutta kuinka tämä muka oli mahdollista. Kuollut ei tietenkään voinut kirjoittaa, mutta kenties hyvin samanlainen kirjoitustyyli... Minervan päätä särki. Ensimmäisiä hänen päähänsä tulleita ajatuksia oli ollut ilmoittaa tästä Potterille, joka oli ollut kovin innokkaasti palauttamassa Severuksen kunniaa sodan jälkeen. Hän oli saanut aikaan senkin, että muotokuva oli ilmestynyt rehtorin kansliaan niin nopeasti. Mutta hän tuli pian tulokseen, että ajatus oli huono. Potterilla oli tapana järjestää tempauksia aivan kuten kouluaikanaankin ja tätä asiaa olisi hoidettava hienotunteisesti. Jos Severus kerran eli, hän oli valinnut pysyä piilossa, syystä tai toisesta. Minerva otti esiin puhtaan pergamenttikirjepaperin ja alkoi kirjoitta.

Severus,

toivon, ettet pahastu tyttärellesi tästä yhteydenotosta. Ymmärrät varmaankin, että asia olisi tullut ilmi ennen pitkää, viimeistään silloin, kun opetamme taikakausien historiassa vastikäisestä velhosodasta. En ryhtynyt kuulostelemaan Ellaa siitä, mitä kaikkea olet hänelle kertonut eikä se minun asiani olekaan. Ehkä olosuhteet ovat olleet sellaiset, että olet katsonut parhaaksi olla puhumatta. Me luulimme Ellan olevan jästisyntyinen. Joka tapauksessa toivon, että suostuisit tapaamaan minut. Ehdotan Vuotavaa noidankattilaa, mutta saat valita haluamasi paikan.

Ystävällisesti,

Minerva McGarmiva

rehtori, Tylypahkan noitien ja velhojen koulu

Severus tuijotti kapakan seinää ja kirosi mielessään, että oli tullut. Tämä saattoi hyvin olla ansa, jolla hänet otettaisiin kiinni ja vietäisiin tuomioistuimen kautta suoraan Azkabaniin. Hän oli valinnut jästipaikan, tietenkin, muu olisi ollut typeryyttä. Ovi kävi ja sisään astui vanhempi nainen. Severus tunnisti Minervan heti, velhot olivat varsin erottuvaista sakkia. Naisen perässä ei tullut ketään, joten ainakin aurorit oli jätetty ulkopuolelle. Minerva huomasi hänet ja tuli hänen luokseen. 

”Menkäämme tuonne”, Severus sanoi viitaten taaimmaiseen loosiin. 

He istuutuivat ja Minerva riisui hattunsa ja hansikkaansa. Kumpikaan ei osannut aloittaa, Severus puristeli hermostuneesti takkinsa taskussa olevaa taikasauvaa, jota ei ollut käyttänyt aikoihin.

”Sano sanottavasi. Minun on mentävä kotiinkin joskus”, hän tiuskaisi lopulta. 

Minerva katsoi häntä alta kulmain: ”Sinä todellakin elät, Severus. Salli siis minun ihmetellä hieman, koska olen viimeiset kaksikymmentävuotta ollut siinä uskossa, että olet kuollut.” 

Severus tuhahti. ”Tuskin minua on erityisesti kaivattu. Voit päästä minut nyt jännityksestä ja kertoa onko sinulla mukana aurori.” 

Minerva katsoi häntä kummissaan. ”Miksi olisi? Minähän kirjoitin tulevani yksin. Ja miksi tarvitsisin heikäläistä?” 

Severus päästi entisen kitkerän hymyn kasvoilleen ja veti sauvansa esiin pöydälle. ”Minä tapoin Albuksen, jos et satu muistamaan. Lisäksi olen yleisesti tunnettu kuolonsyöjä. Epäilemättä minut halutaan ottaa kiinni.” 

”Kaikki eivät luonnollisestikaan pidä sinusta, Severus, mutta et sinä millään rikollislistalla ole. Maineesi on puhdistettu aikaa sitten”, Minerva selitti aiempaa hämmentyneenpänä.

Severus tuijotti vastapäätä istuvaa entistä kolleegaansa. Hänen itsehillitänsä piti sentään sen verran, ettei suu lohksahtanut auki ihmetyksestä. ”Mutta kuka? Tuskin kiltalaiset. Sinäkö Minerva?”, hän sokelsi. 

”Potter pääasiassa. Hän näki muistosi ajatuseulassa. Hän kertoi niistä minulle Tylypahkan taistelun jälkeen. Sinulla ja Albuksella oli sopimus. Perin rohkeaa toimia kahdella puolella”, Minerva selitti selvästi tunnekuohussa olevalle keskustelukumppanilleen. ”Mutta sinullako ei ole mitään käsitystä tästä kaikesta?”

Severus huomasi puristelevansa käsiään nyrkkiin kuin yrittäisi tarttua viimeiseen korteen ennen kuin hukkuu. ”En tiennyt. Minä en... En ole ollut yhteydessä velhomaailmaan näinä vuosina.” Tarjoilija tuli kysymään ottaisivatko he jotain, mutta Minerva hätisti hänet pois.

”Se selittääkin paljon. Severus, jos haluat, en kerro tästä kenellekään. Mutta lupaan, ettei sinua tulla pidättämään Viistokujalla tai Tylyahossa. Voit siis liikkua velhomaailmassa, jos vielä tahdot.” 

Severus oli saanut koottua itsensä. ”Olen tottunut tähän, Minerva. Mutta en sulje pois incognito-vierailua silloin tällöin.” 

Minervan kasvot kääntyivät varautuneeseen hymyyn. ”Potter nimesi poikansa mukaasi. Albus Severus. Olet kaiketi kuullutkin hänestä tyttäresi kirjeissä.” 

Severus irvisti paljastaen parempiakin päiviä nähneen hammasrivin. ”Se poika ei vieläkään ole hienostuneisuuden mestari, vai kuinka? Isoveljen nimikin on Ellan mukaan James.” 

Minerva nyökkäsi. ”Niin. James Sirius. Potter on kyllä ajoittain yksioikoinen ja suorasukaisempi kuin tarvitsisi, sen myönnän”, hän sanoi ajatellen, että oli ehkä parempi olla kertomatta, että tyttären nimi oli Lily. He istuivat hetken hiljaa ja Severus huomasi yllätyksekseensä olevansa salaa iloinen Potterin sovinnon eleestä, vaikka se kömpelö olikin.

”Olisin kiitollinen, jos voisit, kuten sanoit, olla kertomatta minusta kenellekään. Varsinkaan Potterille. Minulla meni puoli elämää siinä sopassa ja haluan pitää loppu puolikkaan lusikkani mahdollisimman kaukana”, Severus sanoi sitten. 

Minerva nyökkäsi toistamiseen totisena. ”Säilytän salaisuutesi. Se kyllä vaatii, että juttelen Ellalle ja annan hänen isästään huonon lausunnon professori Sourknightille. Hänet täytyy vakuutta, että Ella erehtyi, kun luuli muotokuvasi esittävän sinua.” 

Severus kohautti harteitaan mustan takkinsa alla. ”Tee mitä täytyy”, hän sanoi niin tutulla nuotilla, että Minerva joutui pidättämään tuhahdusta. Severus alkoi tehdä lähtöä aivan kuin asia olisi loppuun käsitelty. 

”Millainen vaimosi on?”, Mineva kysyi koskettaen hänen vasenta kättään. 

”Colleen on erityislaatuinen. Kenties minun on aika kertoa heille kummallekin enemmän menneisyydestäni”, Severus mutisi napittaessaan takkiaan. ”Minun on todellakin nyt mentävä. Hyvästi, Minerva.” 

Minerva jäi katsomaan, kun musta selkä käveli ulos yhtä mustaan iltaan. Hän odotti jonkin aikaa järjestäen ajatuksiaan, pani sitten hansikkaat käteensä ja hatun päähänsä ja jätti jästikuppilan suunnatakseen Tylypahkaan.

Colleen katseli Severusta. Hän tiesi, että mies oli koko illan yrittänyt aloittaa jonkin sanomista. Sen näki silmien tummuuden hienoisista muutoksista. 

”Olet valmis kertomaan menneisyydestäsi”, Colleen totesi pehmeästi. 

”Niin”, mies sanoi ja tuli hänen viereensä sohvalle. ”Nyt, kun siitä ei ole sinulle enää vaaraa.” 

Colleen nojautui miehensä olkaa vasten. Ja niin hän sai kuulla Pimeyden lordista, velhosodasta, Harry Potterista ja Albus Dumbledoresta. Ja Lily Evansista. Severuksen lopetettua he olivat pitkään hiljaa lähekkäin. 

”Eihän tässä ole liikaa sulateltavaa sinulle?”, Severus kysyi. 

Colleen tunnisti hänen äänessään hätäisen häivähdyksen. ”Onhan siinä paljon, mutta ymmärrän mikset kertonut minulle aiemmin. En ole menossa minnekään, mutta anna aikaa ajatella tätä kaikkea”, hän kuiskasi tuttuun ja rakkaaseen olkapäähän. 

”Kyllä”, Severus huokasi. ”Ikuisesti.”

                                                               -Roona-