Moikka!
Ildefonso
Falconesin Maan perilliset jatkaa Meren katedraalissa alkanutta tarinaa. On
vuosi 1387, Santa Maria del Marin kellot soivat edelleen Ravalin kaupunginosan asukkaille.
Iäkäs, arvostettu kiltamestari Arnau auttaa Barcelonan vähäosaisia, erityisesti
kaksitoistavuotiaan Hugo Llorin perhettä. Barcelonan poliittinen ilmapiiri
muuttuu kuitenkin äkisti, kun ikääntynyt kuningas kuolee. Uuden kuninkaan
neuvonantajalla Genís Puigilla on vanha kauna kostettavanaan Arnaulle. Myös
Hugo perheineen on vaarassa. Hänen on valittava puolensa. Ollakko uskollinen
Arnaun perheelle, vai pelastaako nahkansa kaupungissa, jossa köyhän henki on
halpa. Vangitseva yhdistelmä historiaa ja unohtumattomia ihmiskohtaloita.
Minulla
on todella lämpimät muistot Meren katedraalista. Maan perilliset oli sille ihan
kelpo jatko, mutta jonkinlainen tasojen puuttuminen ja mustavalkoisuus
häiritsi. Etenkin naishahmoilla oli vain kaksi moodia - joko he olivat
täydellisen puhtoisia tai sitten pahoja. Jopa Navarclesin uudesta
kreivittärestä, joka olisi hyvin voitu jättää naiseksi, joka vain puolusti oman
poikansa etuja, tehtiin häijy akka. Barcha on ainoa joka liikkuu jossakin
rajamailla ja hän onkin messevä ja rehevästi kuvailtu nainen. Kirjan parasta
antia olivat ilman muuta kuvaukset viinin kasvatuksesta ja Hugon rakkaus
työhönsä, köynnöksiin ja maahan. Lisäksi pidin historiallisen taustan
selittämisestä keskellä tekstiä, vaikka se olikin hieman hassusti aseteltu
omiksi kappeleikseen eikä liittynyt muuhun proosaan ihan orgaanisesti.
Suosittelen kirjaa kuitenkin, sillä melkein 950 sivua kului kuin siivillä.
Philip
Reeven Kadotettu manner on Kävelevät koneet –tetralogian toinen osa.
Matkattuaan kaksi vuotta vailla huolia taistelussa kuolleen Anna Fangin
vanhalla, kolhiintuneella ilmalaivalla Tom ja Hester joutuvat laskeutumaan
Anchorage-nimiselle, pohjoisen lakeuksilla taivaltavalle kulkukaupungille
täydentämään polttoainevarastojaan. Ruton hävittämässä kaupungissa on jäljellä
vain kourallinen ihmisiä, joita hallitsee teini-ikäinen rajakreivitär Freya.
Mutta Anchorage ei ole turvallinen paikka: huhut ahnaan ja nälkäisen Arkangelin
rosvokaupungin lähestymisestä pakottavat Freyan suuntaamaan kurssin kohti tuntematonta,
professori Pennyroyalin bestsellereissään kuvaamaa mannerta. Samaan aikaan Anna
Fangin muistoa palvovan Vihreä Myrsky –järjestön tukikohdassa on vireillä
uskomaton hanke, jonka seuraukset ovat koitua myös Tomin ja Hesterin
kohtaloksi.
Anchorige
muodostuu kirjan tarinalliseksi ankkuriksi. Vaikka Reeve esittelee jälleen
joukon uusia hahmoja, asiat eivät tunnu olevan yhtä levällään kuin
ensimmäisessä osassa. Reevellä on taito – kenties siksi, että hän on mies –
jättää tietyt asiat tapahtuneeksi näyttämön ulkopuolella. Kirjojen välillä on
kulunut kaksi vuotta ja Tomin ja Hesterin suhde, joka oli Kävelevien koneiden
lopussa alkutekijöissään on syventynyt mukavasti ilman turhaa selittelyä ja
draamailua. Tämä oli varsin jännittävä lukea Mortal Engines –elokuvan
katsomisen jälkeen. Jäi kyllä edelleen arvoitukseksi miksi Kate Valentine
jätettiin eloon, josko arveltiin, että hänelle ja Hesterille voisi muodostua
jotain sisarellista kanssakäymistä tulevaisuudessa. Joka tapauksessa Hesterin
identifioituminen isäänsä on aika hauskaa, mutta samalla surullista, sillä ei
Hester paha ihminen ole. Oikein pätevä kakkososa.
Salman
Rushdien Firenzen lumoojattaressa keltahiuksinen muukalainen matkaa
härkärattailla tarunhohtoiseen Fatehpur Sikrin palatsiin, suurmoguli Akbarin
hoviin. ”Firenzeläinen velho” on jo livahtanut kuin nahkansa hylännyt käärme
skotlantilaisen milordin kaapparilaivalta ja vaihtanut nimensä sopivasti ”Mogor
dell´Amoreksi”, Rakkauden moguliksi. Moni miettii hovissa, onko kulkuri ylimys
vai lipeväkielinen lurjus. Totta lie kuitenkin se, että tällä Niccoló
Vespuccilla on hallussaan Intian keisarille osoitettu, Englannin kuningattaren
sinetillä varustettu viesti. Suurmoguli Akbar ei ole kuitenkaan helposti
hämättävissä. Hän ottaa omalaatuisista sukulaisuussuhteistaan taruilevan
matkamiehen hopeiset kielenkannattimet rautaisiin pihteihinsä ja saa kuulla
hämmästyttävän tarinan salatusta prinsessasta Qara Közistä.
Firenzen
lumoojatar oli aika erilainen kuin odotin. Otin sen lukulistalleni kiehtovan
nimen perusteella sekä ajatellen, että Rushdien nimi takaa jonkinlaisen laadun.
Tarina tarinassa on elävämpi kuin suurmogulin valtakunta, ehkä vahingossa. Tai
voi se olla tarkoituksellistakin, mutta en osaa oikein mieltää Rushdieta
suureksi idän ihannoijaksi. Länsimaiset suuret nimet Machiavelli ja Vespucci
esiintyvät tarinassa sivuhahmoina. Mogulikunnan osa on runollinen kuin
kesäpäivän raukea utu, mutta mitä lännemmäksi Qara Köz matkallaan päätyy sitä
proosallisemmaksi hänen tarinansa muuttuu. Lihallisessa Firenzessä
kiroillaankin jatkuvasti. Muodoltaan kirja poikkeaa viimeaikoina lukemistani ja
se oliki ihan piristävä lukea tähän väliin. Seuraavaksi palaan vähän
perinteisemmän historiallisen romaanin pariin.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti