Mietteitä kirjasta CII: Tarkoin vartioitu talo, Leijona ja Pimeitten vetten paholainen

Heippa!

Venäjä, 1915. Kuusitoistavuotias maalaispoika Georgi Daniilovits Jatsmenev pelastaa Venäjän suuriruhtinaan hengen, ja hänen elämänsä mullistuu. Georgi palkataan tsaari Nikolai II:n pojan henkivartijaksi Talvipalatsiin. Pian Romanovien valta kuitenkin alkaa horjua ja tarpeekseen saaneen kansan viha kuohahtaa verenpunaisena. Lontoo, 1980. Kahdeksankymmentävuotias Georgi on tyytyväinen rauhalliseen elämäänsä eikä halua muistella nuoruuttaan Venäjällä. Hänen sairaan vaimonsa Zojan viimeinen toive kuitenkin on päästä vielä kerran lähelle lapsuutensa maisemia, joten pariskunta matkustaa Suomeen, ja Suomesta matka jatkuu Pietariin. Georgi ei voi enää vältellä menneisyyden aaveita, ja muistot noista verisistä vuosista hyökyvät hänen mieleensä.

Juonen koukku oli aika helposti arvattava. Ainakin jokainen, joka on katsonut Dreamworksin Anastasia-piirretyn osaa sen arvata. Se ei toki mielestäni vähennä tarinan kiinnostavuutta yhtään. Minusta oli hauskasti kuvailtu, kuinka tsaariperheessä kaksi vanhinta siskoa olivat hyviä kavereita keskenään ja sitten taas kaksi nuorinta. Se tuntui tosi luontevalta ja sitten oli Aleksei, joka tuntui tavallaan ylimääräiseltä, koska hän oli poika ja häntä piti koko ajan sairautensa vuoksi suojella. Minäkin kyllä ihmettelin miksei Aleksein sairaudesta kerrottu Georgille heti. Häneen kuitenkin oli luotettu niin paljon, että hänet oli määrätty tsarevitsin vartijaksi ja ei sitten luotettu kuitenkaan niin paljon, että hänelle olisi uskottu sen tehtävän kannalta erittäin keskeinen tieto. Tykkäsin kirjasta kovasti, Boyne kirjoittaa minusta mukavasti.

Kiihkeä seikkailuromaani vie historian kuohuttavimmille taistelukentille ja politiikan ytimeen. Samalla se herättää henkiin muinaisen Ateenan jokapäiväisen elämän tuoksut, maut ja äänet. Myytit ja legendat saavat väistyä suurmiesten tieltä: tässä on Ateenan leijona. Soturina urhoollinen ja peloton nuori Perikles on vankkumaton demokratian kannattaja ja viisas johtaja – mies, jollaista antiikin mahtavin kaupunki tarvitsee kukoistaakseen jälleen. Mutta ensin on voitettava sota ja saavutettava rauha.

On jälkeenpäin katsottuna aika hauskaa, ettei Ateenassa (tai useassa muussakaan Kreikan kaupunkivaltiossa) saanut toimia hallintoviroissa ennen kuin täytti kolmekymmentä vuotta. Siispä tässä kirjassa emme pääse käsiksi Perikleen uskomattomaan poliittiseen uraan vielä lainkaan. Toisaalta keski-ikä oli paljon nykyistä matalampi, vaikka olisi saanut elääkin kaatumatta sodissa. Jäin pohtimaan kirjan loppua ja Perikleen äkillistä takinkääntöä Kimonille. Jos kyseessä on cliffhanger, se varsin huonosti kirjoitettu. Se tulee lukijalle puun takaa. Vielä pari sivua ennen Perikles on ajatellut, että Kimonin päätökset ovat oikeita. Minun teki enemmän mieli tulkita se näytelmäksi, jota esitettiin Efialteelle, joka tietysti tulkitsi sen omiin tarkoitusperiinsä sopivasti. Pohtikaapa kohtausta lukiessanne Perikleen sanavalintoja: viittaus heidän isiinsä, ajastus siitä, että he tekevät nyt samoin ja historia toistaa itseään. Olihan Perikles toki varmasti harjoitettu puhuja kuten kuka tahansa nuori eupatridi, mutta tuo on jo vähän liian nättiä ja tilanteeseen sopivaa ollakseen ihan spontaania.

Vuonna 1634 valtamerilaiva Saardam lähtee matkalle Itä-Intiasta kohti Amsterdamia. Aluksella matkaa myös tunnettu mestarietsivä Samuel Pipps, joka on kuitenkin suljettu laivan vankityrmään. Miksi, sitä ei kukaan tunnu tietävän. Merelle selittämättömät tapahtumat alkavat seurata toisiaan: yössä loistaa outoja valoja, laivaan lastattu karja kuolee kuin salamaniskusta ja yksi matkustajista löydetään murhattuna lukitusta huoneesta. Kykeneekö Samuel Pipps ratkaisemaan mysteerin kammottavasta vankityrmästään käsin? Pirullisen koukuttavan murhamysteerin tapahtumat sijoittuvat valtamerilaiva Saardamille, joka seilaa pimeämmillä vesillä kuin kukaan uskoisi. Oletko valmis astumaan kyytiin?

Tässä oli samalainen yllättävä murhaaja kuin Turtonin edellisessä kirjassa Evelynin seitsemän kuolemaa. Myöskään murha ei ole pelkkä murha, vaan siihen liittyy taustalle juoni. Arentia ja Saraa, jotka oikeastaan ovat kirjan päähenkilöt ei mainita takakannessa lainkaan, vain Sammy, joka on kyllä presensillään läsnä paljonkin, vaikkei niinkään fyysisesti. Lia oli hyvin terävä tyttö, mutta en ihan ymmärrä ylenmääräistä suojelua. Varmasti tavallinen kansa olisi tosiaan katsonut häntä vähän oudoksuen, mutta miksi ihmeessä muut aateliset/saman säädyn edustajat olisivat häntä ryhtyneet kivittämään? Ainakin ne lipsautukset, joista hän oli jäänyt ulkopuolisille kiinni, perustuivat ihan saatavilla olevaan matematiikkaan (ne olivat tyyliin miten toisenlainen kulma parantaisi tykkien kantamaa tms.). Tykkäsin siitä, miten Arentia ja Sammya kutsuttiin karhuksi ja varpuseksi. Juuri sopiva tapa, jolla tuota kaksikkoa voisi odottaa tarinoissa kutsuttavan.

-Roona-