Veljen itku

 Moikka!

Tuotiin veli lavetille

laskettiin kovalle puulle.

Pestynä pyhällä vedellä

saippualla hangattuna

 

Vakaana itki vanhimmainen

pisaroita poskelle valutti

”Meni meiltä puskatukka,

veli mainio Tuonen taa.”

 

Toinen nenäänsä nyyhki

kasvot tuhkan harmahina

vitivalkoisna tummat huulet

ei lausunut sanan sanoa

 

Kolmas suri katkerasti

”Selkähän upposi nuoli,

terä karvas puri luuhun,

ulos kiehnäsi rinnasta.”

 

Neljäs, rakkain veikkosista

virutti, varutti kyyneleitä.

Kastui paita surusta,

pellava tuskasta vetistyi.

 

Viides, nuorin, märkäkorva

vähiten vainajan tunteva

lausui oikeita säkeitä

valitti kaunista runoa.

 

Kuudes oli Pohjan tyttö

pajunvitsa, tuulitukka

kuolleen miehen suojelema

urhon valan alainen.

 

Viimein astui etehen

prinssi, ylkä Pohjan tytön

Käden liitti kätehen

vannoen oikeuden tapahtuvaksi.

 

Surtiin päivä, surtiin toinen

kohta kolmaskin itkettiin

mukaan vanhojen tapojen

perinteiden iänikuisten.

 

Vaikersivat veljet, vaikersi tyttö

vieläpä prinssikin tuskitteli

kuolemaa kunnon miehen

katoa ystävän aimon.

-Roona-