Paloja, osa 4

Heipä hei!


Päivittelen joulukuussa epäsäännöllisesti johtuen töistä, siitä ettei omassa koneessani ole nettiä ja etten viitsi naputella näitä tabletilla.


”Olisipa minullakin varaa asua noin upeassa hotellissa”, Ida sanoi. ”No voihan sulla ollakin …. siis jos voitat lotossa”, sanoi Henri kuoleman vakavana. ”Hah, hah, tosi hauskaa. Eikö muka itseäsi kiehdo millään tavalla?”, Ida kysyi happamesti. ”Kyllähän tuo kieltämättä. Kuuluuko siihen oma palvelijakin?”, Henri kysyi. ”Joo, mutta häntä ei saa kutsua Jamesiksi”, Ida sanoi hymyillen. ”Mitä? Sanotaanko siinä niin?”, kysyi Henri ällistyneenä. ”Ei tietenkään hölmö, mutta en usko, että hän pitäisi siitä – etenkään, jos hänen nimensä ei oikeasti ole James.” ”Ok. Mitä muuta siellä on tarjolla?” ”Kaikkea kylpylästä pesulaan.” ”Eikö löydy mitään kuivempaa?” ”Sinäpä yrität tänään olla vitsikäs. Täältä löytyy vaikkapa unimenu.” ”Mikä ihme se sellainen on?” ”Se tarkoittaa, että voit itse valita tyyny- ja peittovalikoimasta, missä haluat nukkua.” ”Jes, toi sopis mulle. Joka päivä erilainen.”

”Tuuli on muuttanut suuntaa”, hän sanoi yhtäkkiä ja kääntyi toisiin päin. He hätkähtivät ratsujensa selässä. Kukaan heistä ei ollut huomannut, sillä tuuli oli yhtä purevaa kuin aiemminkin ja se oli turruttanut heidän poskensa. ”Onko sillä väliä”, Odet tiuskaisi. ”Tuulella on aina väliä”, totesi Ber tiukasti. Kaikki katsoivat oriinsa selässä istuvaa Alesia, joka kuunteli. Vähään aikaan ei tapahtunut mitään, sitten hän näytti surulliselta, mutta ilme tyyntyi pian. Ber meni hänen luokseen ja he puhuivat matalalla äänellä. ”Onko jotain uutisia?”, Roland kysyi. Alesi kääntyi kaikkiin päin. ”Joutsenvalkaman kentällä on koettu tappio.” Kaikki menivät hiljaisiksi ja vakaviksi. ”Tosin, koska toimimme ystävyysperiaatteella, tuuli ei kertonut kumman.” Syntyi huolestuneita naurun pyrskähdyksiä. ”Mutta se sanoi massojen vyöryvän ja veren vuotavan. Meidän sietää olla yhä enemmän varuillaan.”

”Vähän ihanaa. Nyt seuraavaan kauppaan.” Mari lähti huokaisten Jennin perään. Hän oli ostanut tähän mennessä yhden paidan, mutta Jennin käsivarsilla komeili jo puolitusinaa erilaista kassia. Jennillä onkin millä ostaa, hän ajatteli. Jennin äiti oli vastikään mennyt kihloihin venäläisen uusrikkaan kanssa. Mies tosin puhui täydellistä suomea, koska hänellä oli sukujuuria ja tiiviit yhteydet Suomeen. Jenni sai rahaa tulevalta isäpuoleltaan, joka oli kuulemma häneen täysin hullaantunut. Mari tiesi, ettei voisi koskaan ostaa mitään niistä liikkeistä, joista Jenni osti kenkänsä ja takkinsa. Ei Marin perhe köyhä ollut, mutta isä ja äiti eivät ikinä antaisi hänen ostaa 350 euron trenssiä. Sellaiselle rahalle löytyi järkevämpääkin käyttöä heillä kotona.

Metsää kasvoi rinteen juurella tiheämpinä ryppäinä. Maasto jatkui laakeana seuraavan kukkulan juurelle. He lähtivät rinnettä alas kohti yhtä metsikköä. Sieltä voisi löytyä lymyilemästä saaliseläimiä. Kaikilla oli nälkä, koska he olivat syöneet viimeksi edellisenä aamuna. Ben huomasi kanin, kohotti jousensa ja ampui. Eläin kaatui kuolleena maahan. Ben tarttui sitä takajaloista, nosti ilmaan ja otti mukaansa. He leiriytyivät suurin piirtein keskellä metsikköä olevalle aukealle. Sytytettiin nuotio ja kani paistui vartaassa mehukkaaksi. Tuli paloi vielä pimeänkin tultua ja loi valoa ja varjoja ympärilleen. Viimein sammui viimeinenkin hiilloksen kipinä, kun kaikki matkalaiset jo nukkuivat. Aamun sarastaessa he peseytyivät läheisessä kirkasvetisessä purossa. Sitten he söivät aamiaisen ja lähtivät jatkamaan matkaa. Koko päivän he taivalsivat eteenpäin samanlaisessa maastossa kuin eilenkin.

”Lapsen äiti on kuollut. Älkää kyselkö nyt. Teille selitetään kaikki myöhemmin.” Mies työnsi vauvaa tiukemmin Morgan Isodoran syliin. ”Minun on nyt mentävä.” Miehen viitan liepeet heilahtivat, kun hän kääntyi ja katosi yöhön. Morgan kääntyi kohti valoisaa tupaa ja vaimoaan. ”Jos tämä olisi tapahtunut muunlaisissa olosuhteissa, olisin siunannut tuon miehen matkaan, mutta nyt en tiedä mitä pitäisi sanoa.” Hänen vaimonsa Francine tuli ottamaan vauvan ja katsoi sitä. ”Minua ei kiinnostakaan tietää millä tavoin tämän lapsen äiti on kuollut, mutta poika ainakin on hyväkuntoinen ja hyvin syöneen näköinen.” ”Me olemme toivoneet tätä ja toiveemme täytettiin erikoisella tavalla. Saamme tietää myöhemmin lisää, niin mies sanoi.” ”Rukoillaan niin. Pojan on nyt kuitenkin ensiksi saatava ruokaa.

Mielessäni pyörii tuhansia ajatuksia enkä vain saa niitä paperille, ajatteli Elli surkeana yrittäessään kirjoittaa kotiainettaan. Hänen konseptinsa oli jo täynnä epämääräisiä kumin aikaansaamia tuhruja. Opettaja valittaisi taas, että hänen olisi joko tehtävä siistimpää jälkeä tai ostettava uusi pyyhekumi. Ei tätä ainetta ainakaan ääneen luettaisi niin kuin kaikki Miian aineet aina. Elli kadehti Miian kirjoitustaitoa. Hän yritti taas, mutta sai aikaan vain pari latteaa lausetta. Ei niissä ollut samanlaista lennokkuutta kuin Miian lauseissa tai edes samanlaista kuin hänen omissa ajatuksissaan. Hän ei yksinkertaisesti saanut hetkeä vangituksi. Elli siirsi kirjoituvälineensä huokaisten hetkeksi syrjään. Musiikki auttaisi varmasti. Hän laittoi CD:n soimaan ja alkoi hyräillä sen tahtiin. Tuntui hyvältä kuunnella tuttua sävelkulkua. Häntä hymyilytti.

Hän oli kaunis nainen. Kun hän istui, hänen lainehtiva tulipunainen tukkansa viisti maata. Hänen silmänsä olivat metsän vihreät ja suu kauniin täyteläinen. Kullanvärinen otsapanta piti hänen villejä hiuksiaan kurissa. Hän oli Passianon valtiatar Alaine Morgano. Hänen upea syvään uurrettu pukunsa hohti hopeaa ja tumman vihreää, kun hän käveli palatsin käytävillä. Alaine astui aseseppien pajaan. Ylin seppämestari kumarsi hänelle ja näytti miekkaa, joka oli lähes valmis. Siitä puuttuivat enää valtakunnan tunnukset; kullanhohtoinen hiussuortuva sekä istuva kissa. Alaine käänteli miekkaa tyytyväisenä kädessään, se oli laadukasta työtä. Se oli hänen oman miekkansa sisarkappale ja luovutettaisiin arvovaltaiselle vieraalle. Hän antoi aseen takaisin sepälle ja tämä kumarsi.