Hyviä ja pahoja päiviä

 Moikka!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Draco pälyili Malfoyn kartanon takorautaisia portteja. Talo oli kevyen sumun saartama, juuri sellainen kuin hän muisti lapsuudesta. Oli huhtikuun ensimmäinen, aprillipäivä. Jästit tekivät silloin toisilleen piloja ja käskivät lankaan menneitä juomaan kuravettä. Isä tuskin arvostaa vitsiä, hän ajatteli hampaat kiristyen. Draco oli halunnut hoitaa tämän yksin, vaikka Ron oli vaatimalla vaatinut päästä mukaan. Me olemme nyt yhtä, tämä oli sanonut ja näyttänyt sellaista typerän itsepäistä naamaa, jolle hän aina suli. Draco oli pitänyt päänsä. Lucius saisi sätkyn hänenkin tulostaan puhumattakaan siitä, että he ilmestyisivät paikalle söpönä pariskuntana.

Draco tiesi olevansa kunnon luihuinen, kun oli valinnut vierailupäiväksi juuri tämän. Joskus tarkoitus pyhitti keinot. Hän oli perustellut Ronille, että perhe halusi varmasti olla kaksosten syntymäpäivänä keskenään, sillä suru kulki ilon vivahdusten mukana edelleen. Sinä olet osa perhettä, Ron oli mumissut. Mutta ei hän ollut voinut lähteä aamulla Kotikolosta, vaan jäänyt katselemaan käsi kierrettynä Georgen olalle, kun Draco oli pannut oven pehmeästi kiinni perässään.

Portti päästi pienen kilahduksen, kun hän työnsi sitä auki. Saranat eivät kitisseet, joten kotitontut huolehtivat siitä edelleen. Weasleyt olivat ottaneet hänet vastaan niin sydämellisesti kuin menneisyys suinkin oli antanut myöten. Jopa Potter ja Granger olivat kätelleet häntä ja kyselleet kuulumisia, vaikka loivatkin häneen epäluuloisia katseita, kun kuvittelivat ettei hän huomannut. Hän oli kuitenkin tyytyväinen, ettei hänen ollut tarvinnut tavata koko punapäiden laumaa heti ensimmäisellä käyntikerallaan. Se oli tapahtunut ennen joulua Mollyn ja Arthurin kanssa. Ison perheen ongelma oli, että joku hösläsi koko ajan suuntaan tai toiseen. Hän ei ollut tottunut siihen ja totta puhuen ”katseli” sitä mielummin kauempaa, kuten esimerkiksi heidän kotoaan käsin Ranskasta.

Mollyn järjestämä kaksi päivää sitten vietetty valaseremonia oli kuitenkin ollut upea ja Dracon oli joutunut ihmettelemään rintansa vallannutta erityisen lämmintä tunnetta. Hän oli jo tottunut siihen, että Ron aiheutti hänen vartalossaan koko joukon miellyttäviä aaltoja. Hän oli nyt kuitenkin tuntenut pienen hippusen siitä, mitä oli kun ympärille kerääntyi oikeasti rakastava perhe. Ainoa ilon kyyneleitä kitkeröittänyt asia oli, että äidille varattu penkki oli tyhjä.

Draco oli saapunut suurten mustien ovien eteen. Mahtipontisuus oli saanut hänet ennen tuntemaan ylpeyttä, mutta nyt se tuntui lähinnä naurettavalta. Hän tarttui suden pääksi muotoiltuun kolkuttimeen ja koputti. Kului hetki ja toinen ovista alkoi avautua hitaasti. Kun aukko oli ihmisen mentävä, siitä pujahti ulos kotitonttu, jonka Draco tunnisti. 

”Winky, menisitkö kertomaan vanhemmilleni, että olen tullut kylään?” 

Winky siristeli häntä minuutin ja näytti sitten yhtä aikaa pelästyneeltä ja huolekkaalta. ”Nuori herra. Isäntä on sanonut, että ei halua nähdä teitä täällä.” Sen korvat menivät luimuun. 

”Onko isä käskenyt olla päästämättä minua sisälle, Winky?” 

”Ei, nuori herra. Mutta Winky on kuullut, kun isäntä ja emäntä puhuvat ja Winky on uskollinen ja ymmärtää kyllä...” 

Tonttu seisoi niin, että Draco olisi joutunut tönäisemään sen kumoon päästäkseen sisälle. Joskus aiemmin hän olisi tehnytkin niin.

”Siirry!” Hän ei edes korottanut ääntään, mutta käskyn terävyys sai tontun tarttumaan tuskaisesti korviinsa ja väistymään. 

Se kipitti Dracon perässä eteiseen ja siitä samoilla tein saliin. Hän ehti riisua takkinsa ennen kuin äiti tuli halliin. 

”Draco.” 

Se ei ollut tervehdys ja hänen sydäntään särki kuinka mitäänsanomattomalta ja rikkinäiseltä äidin ääni kuulosti. Narcissa puhui hiljaa, miltei kuiskasi. ”Sinun on parasta lähteä. Isäsi on yläkerrassa. Olet varmasti lukenut, mitä hän on sinulle kirjoittanut.” 

Tietysti Draco oli, jokaisen sanan, jossa hänet tehtiin perinnöttömäksi ja mitätöitiin. Hän hymyili tuskin havaittavasti äidilleen. ”Tarjoa minulle teetä. En tullut väin kääntyäkseni ovelta takaisin.”  

Narcissa värähti, mutta lähti sitten kannoillaan takaisin saliin ja Draco seurasi kehotuksetta. Winky piileskeli sohvan käsinojan takana ja vinkui pienesti. 

”Tuo meille teetä, ole hyvä”, Draco määräsi. 

Tonttu katsoi anovasti Narcissaan, joka nyökkäsi tavanomaisesti.

Huone hiljeni nyyhkyttävän tontun lähdettyä. Draco saattoi milten kuulla talon hengittävän itseään ympäröivää utua rakenteisiinsa. Portailla kaikuvat askeleet kuulostivat matalalta ukkoselta. 

Kohta isä seisoi hänen edessään ja tuijotti kylmin silmin. ”Sinä.” Ääni oli tukahtunutta sähinää. 

Draco katseli Lucius Malfoyta, isää, jota hän oli pitänyt mysteerisenä vuorena, jonka päällä loisti kultaisten suortuvien sädekehä. Hän oli niin kovasti halunnut olla isän kaltainen. ”Hei, isä”, hän totesi tyynesti.

Luciuksen valkuaisissa hyppi kipinöitä. ”Minulla ei ole poikaa.” 

Otsan rypyt syvenivät ja rystyset paistoivat kalpean ihon läpi, kun hän puristeli nyrkkejään. Isä oli laiha ja onnettoman näköinen, mutta ylpeyteensä hän oli tarkertunut yhtä paljon kuin ennenkin, Draco mietti. 

”On sinulla. Olen pahoillani, ettette päässeet juhliin.”

Silloin Winky tuli takaisin teetarjottimen kanssa ja pudotti sen kolisten lattialle säikähtäessään isäntänsä läsnäoloa. Narcissa hätkähti, mutta Draco näki äidin olevan lamaantunut. 

”Jätä se ja hoida myöhemmin, saamaton, likainen nahjus. Häivy!” Luciuksen sylkeä lennättävä ärähdys sai tontun juoksemaan karkuun. Hän raahusti ikkunan luo potkaisten samalla hopeista sokerikkoa. 

Draco esti itseään menemästä äidin viereen istumaan, sillä pelkäsi isän saattavan yrittää kirota hänet, jolloin äiti joutuisi sivulliseksi uhriksi. Hän kuitenkin kumartui silittämään Narcissan kättä. ”Ei hätää”, hän rauhoitteli hiljaa. 

Lucius räjähti. ”Sinä... verenpetturit Weasleyt... kehtaat näyttää naamasi täällä... äitisi kärsii.” 

Dracon oli vaikea saada selvää kaikista syytöksistä, sillä isän puhe puuroutui. Litanian lopuksi Lucius manasi Arthur Weasleyn Azkabanin kolkoimpaan tyrmään kymmenen ankeuttajan kanssa. 

Draco kohautti harteitaan, vaikkei isä voinut sitä nähdä. ”Hyvä, että sait tuon pois sydämeltäsi. Äiti saattaisi myös kärsiä vähemmän, jos antaisit hänen kirjoittaa kirjeisiinsä mitä itse haluaa.” Se oli katkerasti sanottu, mutta hän oli joutunut lukemaan liian monta siististi taitettua arkkia, joissa näki, että oli aloitettu rakastava sana ja se oli kesken kirjoittamisen vaihtunut asiallisen toteavaksi. 

Narcissan kasvoihin oli tullut kuultavaa väriä ja hän nousi. Mekon helmat seurasivat, kun hän astui miehensä luo ja kietoi kätensä tämä hartioiden ympäri. ”Draco-rakas, mene nyt.” 

Isän hartiat hytkyivät, raivostako vai surusta – Draco ei ollut varma. Hän lähti.

Puolessa välissä pihan hiekkakäytävää Ron syöksyi häntä vastaan. Miehen halaus oli väkivaltainen, hikinen ja lämmin. ”Oletko sinä kunnossa?” 

Draco vilkaisi taakseen nähden varjot salin tummassa ikkunassa. ”Ei minulla ole hätää, tomppeli. Minä kielsin sinua tulemasta.” 

Ron mulkoili häntä alta kulmien. ”Anteeksi etten luota siihen, ettei isäsi kiroa sinua tuusan nuuskaksi.” 

Nenä kurtistui nyrpeän suun yläpuolella niin, että Dracon sydäntä vihlaisi. Hän tarttui Ronin käteen ja lähti kuljettamaan tätä portille päin. ”He katsovat.” Hän ei antanut Ronin kurkata takseen vaan puristi miehen rystysiä niin lujaa, että tämä kirahti. ”Tämä oli tehtävä näin”, hän sanoi, kun he olivat portin ulkopuolella ja hän painoi otsansa miehensä kaulaa vasten.

”Toivoisin kovasti, että Malfoy tulisi ja sanoisi tämän olevan pilaa”, Ron murisi. 

Draco kurottui suutelmaan häntä. ”Ei isä tule, vaikka kuinka on aprillipäivä.” 

Kun he ilmiintyivät pois, Dracosta tuntui, että hän näki sumusta huolimatta isän jäänsiniset silmät ja niiden takaisen epätoivon kartonon heijastuksissa.

-Roona-