Elokuvissa XLIX: Ammonite

 Moikka!

Ammonite on Francis Leen ohjaama ja käsikirjoittama elokuva, joka kertoo 1840-luvulla vaikuttaneesta fossiilien kerääjästä Mary Anningista. Hän on tehnyt nuorena tärkeitä löytöjä, mutta etsii nykyään pikkufossiileja turisteille myytäväksi, jotta voisi elättää itsensä ja vanhan äitinsä. Maryn kotiin saapuu lontoolainen herra Murchison innokkaana tapaaman kuuluisan tiedenaisen. Mies saakin fossiilietsinnän oppitunnin vastahakoiselta Marylta. Murchisonin nuori vaimo Charlotte on sairastunut ja lääkäri on määrännyt hänelle kävelyjä, meri-ilmaa ja kylpemistä. Niinpä Mary joutuu, jälleen vastoin tahtoaan, tämän hoitajaksi. Alun karuudesta huolimatta naiset ystävystyvät ja heidän välilleen kasvaa vahva suhde. Pääosissa loistavat Kate Winslet (Mary) ja Saoirse Ronan (Charlotte).

Leffa kahden naisen rakkaustarinasta on erityisen ajankohtainen kesäkuussa vietettävän pride-kuukauden vuoksi. Ronan, jonka olen yleensä tottunut näkemään räiskyvissä rooleissa, viimeksi Pikku naisten Jo:na, esittää vetäytyvää, kalvasta, viatonta ja kukkaan puhkeavaa Charlottea herkästi. Winslet taas tuo Maryyn rosoisuutta ja elettyä elämää olematta kuitenkaan liian kova. Rakastelukohtaukset olivat erityisen hienoja. Kenties koska heteroiden perinteistä mies-nais-valtataistelua ei tarvitse noudattaa, voidaan keskittyä olennaiseen. Tarkoitan, että kohtauksissa oli jotenkin hyvällä tavalla tavallinen ja kodinomainen tunnelma.

Meri ja sen aallot ovat alkuun aivan omassa roolissaan. Mary työskentelee rannalla ja kuulemme raskaasti lyövien aaltojen äänet. Sama toistuu Charlotte kylpykohtauksessa, jossa meri onkin pelottava elementti, johon ei tekisi mieli astua. Pidin kovasti siitä, miten luonnonääniä oli käytetty. Tuntui siltä, että ihmiset (etenkin Mary) elivät sovussa rannan kanssa, vaikka se ei aina olisikaan ystävällinen turvasatama. Mieleeni tuli todella vahvasti Claude Gallayn kirja Tyrskyt. Ylipäänsäkin tuntui, että tapahtumapaikalla, Limen kaupungilla, oli oma osansa tarinassa sivuhenkilönä.

Tykkäsin myös hienovaraisuudesta, miten Charlotten lapsen menetystä käsiteltiin. Hänelle oli annettu aikansa diagnoosi melankoliasta, mutta se oli helppo tulkita suruksi tai synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi tai niiden sekoitukseksi. Toisaalta katsojalle jätettiin mieltä kutkuttavasti auki oliko lapsen menetystä tapahtunutkaan, toki aviomiehen sanat (”It´s not a right time to make another”) viittaisivat tähän vahvasti. Myös Maryn selkeä kannanotto siihen, ettei hän halunnut lapsia oli asia, mistä pidin. Ja se, ettei hän alkanut tuomitsemaan Charlotten halua tulla äidiksi. Myös se, miten Maryn äiti hoiti kuolleita lapsiaan posliinieläinten muodossa, oli kiinnostava yksityiskohta.

Tohtoriparka, joka oli kovin kiinnostunut Marysta ja Marylla oli varaa tarjota hänelle vain kylmää kättä. (Leffassa ei kosita tai anneta rukkasia, mutta Winslet näyttelee Maryn ´kylmäkätisyyden´ hienosti.) Tykkäsin elokuvasta paljon ja se onnistui yllättämään minut. Suosittelen sitä hyvänmielen pride-elokuvaksi, vaikka loppu ei olekaan täysin onnellinen vaan jää jopa avoimeksi. Winsletin ja Ronanin faneille leffa on ehdoton helmi.

-Roona-