Moikka!
Ammonite
on Francis Leen ohjaama ja käsikirjoittama elokuva, joka kertoo 1840-luvulla
vaikuttaneesta fossiilien kerääjästä Mary Anningista. Hän on tehnyt nuorena
tärkeitä löytöjä, mutta etsii nykyään pikkufossiileja turisteille myytäväksi,
jotta voisi elättää itsensä ja vanhan äitinsä. Maryn kotiin saapuu lontoolainen
herra Murchison innokkaana tapaaman kuuluisan tiedenaisen. Mies saakin
fossiilietsinnän oppitunnin vastahakoiselta Marylta. Murchisonin nuori vaimo
Charlotte on sairastunut ja lääkäri on määrännyt hänelle kävelyjä, meri-ilmaa
ja kylpemistä. Niinpä Mary joutuu, jälleen vastoin tahtoaan, tämän hoitajaksi.
Alun karuudesta huolimatta naiset ystävystyvät ja heidän välilleen kasvaa vahva
suhde. Pääosissa loistavat Kate Winslet (Mary) ja Saoirse Ronan (Charlotte).
Leffa
kahden naisen rakkaustarinasta on erityisen ajankohtainen kesäkuussa
vietettävän pride-kuukauden vuoksi. Ronan, jonka olen yleensä tottunut näkemään
räiskyvissä rooleissa, viimeksi Pikku naisten Jo:na, esittää vetäytyvää,
kalvasta, viatonta ja kukkaan puhkeavaa Charlottea herkästi. Winslet taas tuo
Maryyn rosoisuutta ja elettyä elämää olematta kuitenkaan liian kova. Rakastelukohtaukset
olivat erityisen hienoja. Kenties koska heteroiden perinteistä
mies-nais-valtataistelua ei tarvitse noudattaa, voidaan keskittyä olennaiseen. Tarkoitan,
että kohtauksissa oli jotenkin hyvällä tavalla tavallinen ja kodinomainen
tunnelma.
Meri ja
sen aallot ovat alkuun aivan omassa roolissaan. Mary työskentelee rannalla ja
kuulemme raskaasti lyövien aaltojen äänet. Sama toistuu Charlotte
kylpykohtauksessa, jossa meri onkin pelottava elementti, johon ei tekisi mieli
astua. Pidin kovasti siitä, miten luonnonääniä oli käytetty. Tuntui siltä, että
ihmiset (etenkin Mary) elivät sovussa rannan kanssa, vaikka se ei aina
olisikaan ystävällinen turvasatama. Mieleeni tuli todella vahvasti Claude
Gallayn kirja Tyrskyt. Ylipäänsäkin tuntui, että tapahtumapaikalla, Limen
kaupungilla, oli oma osansa tarinassa sivuhenkilönä.
Tykkäsin
myös hienovaraisuudesta, miten Charlotten lapsen menetystä käsiteltiin. Hänelle
oli annettu aikansa diagnoosi melankoliasta, mutta se oli helppo tulkita
suruksi tai synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi tai niiden sekoitukseksi.
Toisaalta katsojalle jätettiin mieltä kutkuttavasti auki oliko lapsen menetystä
tapahtunutkaan, toki aviomiehen sanat (”It´s not a right time to make another”)
viittaisivat tähän vahvasti. Myös Maryn selkeä kannanotto siihen, ettei hän
halunnut lapsia oli asia, mistä pidin. Ja se, ettei hän alkanut tuomitsemaan
Charlotten halua tulla äidiksi. Myös se, miten Maryn äiti hoiti kuolleita
lapsiaan posliinieläinten muodossa, oli kiinnostava yksityiskohta.
Tohtoriparka,
joka oli kovin kiinnostunut Marysta ja Marylla oli varaa tarjota hänelle vain
kylmää kättä. (Leffassa ei kosita tai anneta rukkasia, mutta Winslet näyttelee
Maryn ´kylmäkätisyyden´ hienosti.) Tykkäsin elokuvasta paljon ja se onnistui
yllättämään minut. Suosittelen sitä hyvänmielen pride-elokuvaksi, vaikka loppu
ei olekaan täysin onnellinen vaan jää jopa avoimeksi. Winsletin ja Ronanin
faneille leffa on ehdoton helmi.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti