Heippa!
Teidät
toivotetaan kohteliaimmin tervetulleeksi Blackheath Housessa pidettäviin
Suuriin naamiaisiin. Syrjäiseen maaseutukartanoon tanssiaisiin
kutsuttu Aiden Bishop saa kylmäävän tiedon: juhlapäivän klo 23 kartanon tytär
Evelyn murhataan. Evelyn ei kuitenkaan kuole ainoastaan kerran. Kun hänet on
murhattu, kartanon vieraat heräävät mystisesti aina uudelleen samaan
tanssiaispäivään. Painajaismaisen kierteen katkaistakseen Aidenin on löydettävä
murhaaja, ennen kuin rikosta ehtii edes tapahtua. Stuart Turtonin kirjoittaman
kaltaista murhamysteeriä et ole koskaan lukenut – se on kuin yhdistelmä Agatha
Christien dekkareita ja Black Mirror -tv-sarjaa. Kirjallinen pakohuonepeli
vangitsee lukijan salaisuuksien verkkoon. Tämä esikoisromaani on voittanut
Costan esikoisromaaninpalkinnon.
Kuten
yleensäkin, minulla oli tässäkin ensiksi vaikeuksia tottua minäkertojaan.
Varsinkin kun Aiden – jonka nimi muuten ei todellakaan paljastu heti kirjan aluksi
(muualta kuin tyhmästi kansilehdeltä) – ei muista mistään mitään. Tykkäsin
siitä miten Turton kuvaili Blackheathin varisevaa, murtuvaa ja dekadenttia
tunnelmaa. Jäin vähän miettimään, miten Blackheath lopulta toimii. Jos joku
luuppiin kuulumaton menee kartanolle, näkeekö hän vain hylätyn vanhan talon vai
kenties vain tyhjän tontin tai aukean. Vain kulkeeko luupin raja jossain
kauempana ja ihmiset Harry Potterin tapaan hämäytetään kiertämään kyseinen
alue. Teos oli kyllä tosi jännittävä ja kerrontaratkaisu mielenkiintoinen.
Murhakin paljastuu… sanotaanko vaikka hyvin suunnitelluksi rikokseksi.
Vuoden
1913 eduskuntavaalit suistavat maisteri Anna Sofia Ahlstedin ja ompelijatar
Hilma Maria Perämäen politiikan sivuraiteille. Hilma lähtee perheineen
Amerikkaan. Annan ratkaisu on järkiavioliitto. Tyvenen sijasta kumpikin joutuu
uuteen myrskyyn. Sillä aikaa kun Hilma käy eloonjäämiskamppailua harlemilaisessa
vuokratalossa, Anna yrittää selvitä hengissä kylmässä ja väkivaltaisessa
kulissiavioliitossaan. Padot murtuvat, kun Anna ryhtyy vastoin miehensä tahtoa
piilottelemaan jääkäriksi haluavia nuoria miehiä. Keväällä 1916 Hilma palaa
yksinhuoltajana takaisin Suomeen. Vielä kerran astelevat Hilma Maria ja Anna
Sofia yhdessä eduskunnan avajaiskulkueessa, mutta kestääkö ystävyys
vallankumousaatteiden kuohun, kiihtyvän väkivallan ja veljessodan
kauhistuttavat tapahtumat?
Tämä
kirja tuntui nyt Ukrainan sodan takia hirvittävän ajankohtaiselta. Ei
itsenäistymisen aikaan paljon maltillisia kuunneltu ja paljon pahaa tehtiin sekä
punaisten että valkoisten puolella. Artturi oli kyllä varsinainen luikuri.
Taisi hänkin kuitenkin hengestään neuvosto-Venäjälle mentyään päästä. Paljon
puheita, vähän villoja koko mies. Kyllä oli lukijasta yhtä lailla satuttavaa
kuin varmasti Hilmasta, kun Artturi totesi, että Voitto-poika tulee perästä
punaisten perääntyessä, lähdetään me vaan kulkulupinemme rajan taakse jo.
Annasta oli varmaan tullut eriomainen kartanon emäntä, jos olisi saanut sen
aseman toisenlaisissa oloissa. Sarjan viimeinen osa kertookin Hilman ja Annan
jälkeläisistä 2000-luvulla. Sitä jäin miettimään, että missä vaiheessa Anna
lapsen sitten saa, kun kirjan lopussa ei ole sellaisesta vielä mitään tietoa.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti