Kunnian
kentät on kolmas osa Conn Igguldenin kirjoittaman Tšingis-kaanista kertovaan
Valloittaja-sarjaan. Koska Iggulden onnistuu jälleen kerran, minulla ei ole
juoneen, rakenteeseen tms. liittyvää valitettavaa. Siispä kirjoitan vain
muutamista lukemisen aikana mieleen tulleista huomioista.
Tšingis
on siirtänyt valloittajan katseensa jinien valtakunnasta länteen islamin uskoisille
alueille. Osa hänen joukoistaan kohtaa toisaalla kristittyjä Volgalla saakka.
Kuten Igguldenkin historiallisessa taustassa toteaa, on Tšingisin valloittajuus
ymmärrettävä eri tavalla kuin lännessä vallalla oleva idea, josta ovat usein
esimerkkinä roomalaiset. Tšingis nimittäin valloittaa sanan kirjaimellisessa
merkityksessä ja useimmiten vielä sen jälkeen tuhoaa maan tasalle.
Valloitetuissa maissa toimii kyllä jonkinlainen pakkoverojärjestelmä, mutta se (tämän
osin fiktiivisen romaanin pohjalta) vaikuttaa epävakaalta, jos nyt ei saa sanoa
alikehittyneeltä. Kukaan ei oikein vahdi, että tulevatko ne vaaditut maksut
maksetuiksi ja jos eivät niin vastaus on hyökkäys ja tuho. Mutta mongolit ja
erityisesti Tšingis eivät hirveästi kaupungeista ja hallinnosta perustaneet.
Tästä
päästäänkin ensimmäiseen varsinaiseen asiaan. Tämä on muistaakseni ensimmäinen
kirja koskaan, jossa minun on ollut oman kulttuuritaustani takia lähes mahdoton
ymmärtää hahmojen tiettyjä ajatuskulkuja. Ymmärrän kyllä, että Tšingis, joka on
koko ikänsä viettänyt paimentolaiselämää (ja hänen esi-isänsä myös ovat),
tuntee varmasti olonsa tukahdutetuksi kaupungissa ja ei voisi asua paikallaan,
mutta kun hän kiistää kaupungit kokonaan. Tšingisin mielestä ihmiset
laiskistuvat kaupungeissa olla höllötellessään (tämä on toki osittain totta;
kaani varmasti järkyttyisi nykyaikaisesta elämänmenosta sydänjuuriaan myöten).
Mutta ikänsä, ainakin mongolien näkökulmasta, kaupungissa asuneen on vähän
vaikea tajuta, miksi Tšingis ei millään näe kaupunkien poliittisia,
taloudellisia ja osittain strategisiakin hyötyjä (sotilaalliset hyödyt – ja
haitat – ovat hyvin hallussa kyllä). Eiväthän ihmiset nyt huvikseen ole
ruvenneet asumaan kaupunkimaisesti! Toisaalta on hienoa, että aina välillä joku
osoittaa, miten kulttuurisesti rajoittanut ja omaan piiriin fiksaantunut sitä
onkaan. Kansainvälisyyskasvatusta parhaimmillaan!
Seuraavaksi
kirjoituksen sääliosio. Džötši-parka, jota isä sorsii ihan urakalla. Ei ihme,
että hän lopulta ottaa ja lähtee. En tiedä onko tämäkin sitten joku
kulttuurinen asia, joskin äpärät ovat kai kaikissa kulttuureissa epätoivottuja.
Kaikkein pahinta on se, että sorsimisen syy on silmien väri; Tšingis katsoo,
että pojan on pakko ollut syntyä raiskauksen tuloksena, koska mustat silmät
(T:n vaimo siis raiskattiin ihan alkuainoina vihollisen toimesta). Džötši on
koko ajan niin kuin löyhässä hirressä – Tšingis kyllä hyväksyy hänet asumaan
jurttaansa ja opettaa häntä, mutta isällinen huomio ja seuraaja-ajatukset
kohdistuvat muihin poikiin. Hän on samaan aikaan sekä hyväksytty että kielletty
esikoinen. Lukija tuntee epäoikeudenmukaisuuden varsinkin, kun seuraavaksi
vanhin poika Tsagatai on ärsyttävä kukkoilija.
Voin
muuten lämpimästi suositella kaikkia Igguldenin kirjoja. Julius Caesarista
kertovaa Keisari-sarjaa, tätä ja itselleni vielä korkkaamatonta Ruusujen sota –
sarjaa, jota mies tällä hetkellä kirjoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti