Lirael
on Garth Nixin kirjoittaman trilogian toinen osa. Aluksi on myönnettävä, etten
muistanut edellisestä osasta juuri mitään, mutta olihan sen lukemisesta
vierähtänytkin aikaa jo pari vuotta (tämä piti tarkistaa kirjanpidosta – no pun
intented). Hyvin asiat kuitenkin palautuivat lukiessa mieleen.
Päähenkilöitä
on kaksi. Lirael on clayrien tytär ilman ennusnäköä, ominaisuutta, joka
jokaisella clayrilla tulisi olla. Tyttö hautoo asian takia jo itsemurhaa, mutta
suureen kirjastoon saatu työpaikka pelastaa hänet. Sameth taas on Vanhan
valtakunnan prinssi, jonka tulisi seurata äitiään abhorsenina, suurena
suojelijavelhona. Abhorsenin on kuitenkin kyettävä astumaan myös kuoleman
puolelle ja tätä Sameth pelkää – no, kuollakseen. Toki näiden kahden kohtalot
yhdistyvät kirjan edetessä, mutta ei siitä sen enempää.
Tästä ja
ensimmäisestä osasta löytyvät fantasian perusasiat, joskin suhteellisen uusissa
ja kekseliäissä vaatteissa. On olemassa hyvää ja pahaa taikuutta (kiltataikuus
– vapaa taikuus) ja altavastaaja päähahmot. Ja tietenkin velho – tai oikeastaan
useampi: abhorsen Sabriel ja manaajat (voitte arvata kuinka nämä sijoittuvat
hyvä-paha – akselilla). Elämän ja kuoleman vastinparilla on ihan kiinnostava ja
ainakin vähän peruskaanonista poikkeava käsittelytapa. Joskin kuoleman yhdeksän
porttia lienee lainattu jostain kristittyjen helvettiajatelmasta.
Lirael
on kirjan alussa 14-vuotias ja epätoivoinen ennusnäkönsä suhteen. Minusta tämä
oli vähän outoa, koska ihan lähi menneisyydessä on tapauksia, joissa ennusnäkö
on saatu vasta kuusitoistavuotiaana. Sillä vaan, että eikö clayrien
oppitunneilla käydä läpi, että kaikki kehittyvät vähän eri tahdissa ja todeta,
ettei kannata olla huolissaan – kuten meidän terveystiedon tunneillamme. Ilmeisesti
clayrien ennusnäkö herää sitten yleensä niin varhaisessa vaiheessa, ettei
tällaista menettelyä ole koettu tarpeelliseksi. Mutta olisihan asian voinut
kertoa Liraelille yksityisesti; ymmärrän täysin, että ikuiselta tuntuva
asuminen pikkulasten käytävässä käy mielenterveyden päälle.
Myös
Samethilla on hieman samanlaisia ongelmia. Hänen oletetaan automaattisesti
olevan seuraava abhorsen vain siksi, että hän on äitinsä poika. Kirjat ovat
kuitenkin lukijalle antaneet ymmärtää, että abhorsenius ei olisi ihan näin
suoraan periytyvä ominaisuus. Sabriel on toki sen isältään perinyt, mutta
kaikki sitä aiemmat abhorsenit eivät ole menneet suoraan alenevassa polvessa.
Samethin kohdalla saattaa toki hämätä se, että hän on joka tapauksessa voimakas
kiltamaagi. Sen verran voin varmaan paljastaa kenenkään mahdollista
lukukokemusta pilaamatta, että Sabriel ei näytä periyttäneen abhorsen-geeniä ;)
kummallekaan lapselleen.
Lopuksi
minua ärsytti, että kirja loppui kesken eli lukijan on tyytyväisyyden
saavuttaakseen tavallaan pakko lukea sarjan viimeinenkin osa. Tämä on ikävä,
sillä ensimmäisen osan pystyi lukemaan myös itsenäisenä romaanina ja tykkään
yleensä enemmän sarjakirjoista, jotka pystyy vähintään näennäisesti lukemaan
omina yksiköinään.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti