Mietteitä kirjasta VIII: Appelsiininkuorten katu

Heippa taas!

Appelsiininkuorten katu kertoo USAssa asuvasta pakistanilaispoika Hayatista tai oikeastaan hänen tädistään Minasta Hayatin kertoman mukaan. Kirjan nykyaika sijoittuu 90-luvun puoliväliin ja varsinaiset tapahtumat jonnekin 80-luvun vaihteeseen/alkuun.

Kirjan alkukielinen nimi on American Dervish, jonka suora suomennos sopisi kirjan nimeksi paremmin. Appelsiininkuoret ja dervissit liittyvät kyllä kirjassa yhteen, mutta suomennoksen nimi on minusta turhan kaukaa haettu ja jopa harhaanjohtava. Minä nimittäin odotin jotain sellaista, että se katu, jolla henkilöt asuvat (tai asuivat alun perin vielä ollessaan Pakistanissa) olisi oikealta tai lempinimeltään Appelsiininkuorten katu ja odotin siksi hieman erilaista sisältöä. No, tarina oli joka tapauksessa hyvä.

Tavallisesti näissä on keskiössä perhe, joka ei harjoita kaikkein tiukinta islamia. Niin tässäkin. Äiti saa elää perin vapaasti, joskaan, kuten Hayat kertoo, hänellä ei ole paljoa ystäviä kodin ulkopuolella. Isä taas on omaksunut länsimaisia paheita: viinan ja vieraat naiset. Vanhemmat kuitenkin kannattavat naisten opiskelua ja oppineisuutta ja etenkin äiti haluaa kasvattaa Hayatista kunnon miehen, joka antaa naiselle arvoa eikä nyrkkiä. Isä taas pitää esim. miesten ja naisten erottelua moskeijassa keskiaikaisena. Toisaalta jos Hayatin äiti ja isä olisivat länsimainen pariskunta niin kuinkahan monta kertaa olisi jo erottu. Hayat ei edes väläyttele tätä vaihtoehtoa, vaikka joutuu kuuntelemaan äidin saarnoja isän pettämisestä ja juopottelusta ja muslimimiesten hulluudesta noin yleisesti. Hayat taitaa lähinnä pelätä, ettei isä pääse taivaaseen vaan joutuu helvetin tuleen (eikä siis ole huolissaan vanhempiensa maallisesta parisuhteesta). Mina on toki eronnut miehestään Pakistanissa, siksi hän Yhdysvaltoihin tuleekin.

Hayatin ja Minan tarinat kulkevat käsi kädessä. Hayat tavallaan radikalisoituu omista syistään (ei siis puhtaasta uskonnollisesta palosta) ja oppii myöhemmin ajattelemaan itse, koska muiden antamat vastaukset eivät tunnu järkeenkäyviltä. Mina taas rupeaa tietoisesti dervissiksi, uskossa kestäjäksi, joutuessaan naimisiin erittäin tiukasti uskoa tulkitsevan miehen kanssa. 

Minusta on hauska nähdä, että yleensä näissä kirjoissa tavattavat naishahmot ovat ”hartaita” islamilaisia. He siis määrittelevät itse itsensä hartaiksi, mutta ovat kai meidän länsimaalaisten silmissä varsin liberaaleja, koska esim. ovat välillä kokonaan käyttämättä huivia. Heidän käsityksensä uskosta on usein itse tarkkaan pohdittu, ei siis jonkun muun antama alistu-käsky. Mina muistuttaa Hayatia aina siitä, kuinka ei pidä vain opetella ulkoa esim. koraania vaan sisällön syvällinen ymmärtäminen on tärkeintä. (Hayat muuten opettelee ainakin puolet koraanista ulkoa tarinan aikana, mille minun jotain joskus ulkoa opetelleena on pakko nostaa hattua.) Viitaten tuohon kappaleen alkuun minusta on siis aina, oli kyse mistä uskonnosta tahansa, hienoa, ettei hartautta suoraan yhdistetä ääriajatteluun tai tyhmään seuraamiseen, koska eihän se sitä ole. Ja etenkin naiset yleensä harjoittavat tätä hiljaista, ”hyvää” hartautta.

Muslimikulttuurin sisältä kirjoittaviin kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa kannattaa tutustua. Esimerkiksi Talo moskeijan vierellä ja Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa ovat oikein hyviä kirjoja. (Käsittääkseni nämä kirjoittajat ovat islamin harjoittajia. Ainakin he ovat kotoisin ”perinteisistä” muslimimaista. Hartauden tasosta en tiedä :D)

                                                                -Roona-