Matt

Moikka!

“I am still here and I´m still your disciple”

Pray, Sam Smith

Matt kyykki puutarhassa ja kuokki maata. Oli myöhäiskesä ja sadonkorjuuaika lähestyi. Jokaikinen kasvi ja puu tuolla hyvin hoidetulla muurien ympäröimällä aluella näytti tuottavan runsaan hedelmän. Matt rakasti puutarhaa: kukkanurkkauksen voimakkaita huumaavia tuoksuja, yrttirivien viekoittelevuutta, hedelmäpuiden makeaa hajua. Hän vietti siellä suurimman osan ajastaan hyönteisten surratessa ja pörrätessä hänen ympärillään. Muutkin munkit osallistuivat, mutta vain niinä päivinä, kun se oli heidän osalleen kuuliaisuustyöna langennut. Ja tietysti kokkiveli kävi keräämässä päivän ruokatarpeet tarkistaen samalla, ettei mikään nyt kuollut aivan pystyyn ja sairastupaa johtava maallikko huolehti hellästi lääkeyrteistään.

Mattin ensimmäisessä luostarissa oli ollut surkea pieni keittiöpuutarha, jota oli hoitanut yksinoikeudella vielä surkeampi, pienen pieneksi kutistunut munkki. Luostari oli ostanut lähes kaiken ruokatavaransa ulkopuolelta, mikä ei ollut mikään ihme. Matt, joka oli viettänyt lapsuutensa äitinsä kodin kauniissa puistossa, ei ollut uskonut niin surkuteltavaa palstankuvatusta olevankaan ennen kuin oli sen omin silmin nähnyt. Häntä ei ollut koskaan päästetty lähellekään sitä, vaikka hän oli pyytänyt lopulta itseltään apotilta sitä kuuliaisuus tehtäväkseen. Apotti olisikin ehkä ollut myötämielinen ajatukselle, mutta muu veljestö ei ollut. Se näytti voimansa sekä uudelle, toisesta luostarista siirretylle apotille että uudelle, nuorelle veljelle. Matt oli onneksi muutaman vuoden kuluttua päässyt nykyiseen konventtiinsa apotin suosituksesta.

Veli Brian oli ottanut hänet ilolla vastaan ja kiittänyt Jumalaa, kun oli saanut niin innokkaan apulaisen ja tehtävänsä jatkajan. Malben luostari arvosti puutarhaansa: se sijaitsi luostarin alueen parhaalla paikalla ja kylpi auringon valossa juuri sopivasti. Mattin mielestä pääkirkkokin oli saanut tyytyä sitä huonompaa paikkaan. Mutta toisaalta eikö luonnon arvostaminen ollut mitä suurinta ylistystä Herran luomistyölle? Matt siirtyi seuraavaksi salaattiriville kitkemään. Salaatti kasvoi makeaksi tässä paikassa. Hän oli huomannut sen joskus veli Brianin kuoleman aikaan. Hän oli ollut kovin suruissaan ja istuttanut salaatin epähuomiossa entisestä poikkeavaan paikkaan. Oli kyseessä sitten Luojan lykky tai veli Brianin esirukoukset, he söivät nyt parempaa salaattia kuin koskaan ennen.

Kukkaistutukset olivat tärkeitä, sillä luostarilla oli myös mehiläisiä, joilta saatiin vahaa kynttilöitä varten sekä hunajaa ruokia makeuttamaan. Tietysti nuo pörräävät hyönteiset kävivät hakemassa suurimman osan medestä lähiniityiltä, mutta Matt halusi antaa niille jotain omasta takaa, antoivat ne heille niin paljon. Siksi hän piti hyvää huolta tuosta nurkkauksesta, joka näytti ajoittain villiltä kukintojen viidakolta. Matt huokasi hänen olisi pian mentävä keskipäivän messuun. Tällaisena pysähtyneen loppukesän päivänä hän olisi mielummin ollut ulkona. Itse asiassa häntä piinasi suuri kiusaus lähteä juoksentelemaan niityille ja lähimetsikköön. Luomakunta tarjosi juuri nyt parastaan ja kirmaaminen hurmaantuneena ympäri tuota kauneutta olisi taatusti käynyt Herran ylistyksestä oikein hyvin.

Matt nousi ja suoristi selkänsä, joka naksui ja valitti hieman. Hän oli vielä nuori, mutta kyykkiminen ei ollut nuorenkaan kehon mieleen. Hän jätti työkalunsa maahan kohtaan, johon oli lopettanut, jotta voisi jatkaa iltapäivällä. Hän käveli yhden pihoja halkovan pylväskäytävän läpi ja tuli lähdealtaan luo. Vettä pulppusi samaa tasaista vauhtia kuin oli pulpunnut viimeiset kolmesataa vuotta. Silloin eräs pyhä mies oli puhkaissut tuon lähteen köyhien matkamiesten sitä pyydettyä ja pian sen yhteyteen perustettiin luostari. Matt kastoi kätensä loiskeämpäriin, joka oli altaan vieressä. Puutarhan likaa ei sopinut puhdistaa lähteessä, suoraan pulppuava vesi oli tarkoitettu sairaille ja janoisille pyhiinvaeltajille. Veljet joivat kaivosta nostettua vettä ja käyttivät tarvittaessa loiskeämpärin sisältöä.

Lähde sijaitsi kirkon ovettomalla sivustalla, joten Mattin oli kierrettävä eteen päästäkseen sisään. 

Melkein koko veljestö oli jo koolla, vaikka palveluksen alkuun oli vielä hetki aikaa. 

Jokainen oli ollut sopivassa kohdassa jättäämään kuuliaisuustyönsä niin kuin tottuneen munkin kuuluikin, Matt ajatteli. 

Alttarissa tarkkailtiin auringon päivälakipistettä, sillä tuon keltaisen elämän tuojan ollessa siinä messu aloitettaisiin. 

Hyminä alkoi ja Matt laski katseensa kunnioittavasti lattiaan. Hän kuuli kuinka viimeinenkin kaapu livahti 

vielä ovesta hartaan kirkkosalin puolelle. Apotti johti ensimmäistä veisua ja jokainen veli yhtyi kiitokseen 

tästä ylitsepursuavasta päivästä. Mattin sydän löi veisun tahtiin ja lauloi hänen suunsa mukana. 

Hetken onni kutitteli häntä ja Jumala käänsi kasvonsa häntä kohti. 


                                                       
                                                                  -Roona-