Mietteitä kirjasta XXIV: Abhorsen sekä Jane ja Saaren kutsu

Heips!

Abhorsen on Garth Nixin kirjoittaman samannimisen fantasiasarjan kolmas osa. Vainajakätyrien armeijat nousevat hätyyttämään Liraelia ja prinssi Samethia, kun Samin poloinen ystävä Nicholas kirottuna auttaa maagi Chlorr Naamioitua kaivamaan ylös kaikkein vahvinta vapaan taikuuden olentoa. Naapurivaltio Ancelstierrestä kuuluu myös ikäviä huhuja. Onko sovittelumatkalla ollut Vanhan valtakunnan kuningaspari Sierra ja abhorsen Sabriel todellakin murhattu? 

Abhorsen jatkaa edellisten osien tarinaa odotetulla, mutta mielekiintoisella tavalla. Melko tavanomaiseen ”hyvä voittaa pahan” –loppuun on jätetty hyviä yllätyksiä, saamme esimerkiksi tietää enemmän sekä Moggetin että Kurittoman koiran perimmäisistä olemuksista. Juonilangat solmitaan kivasti, mutta Nix jättää itselleen varaa kirjoittaa jatkossakin näistä hahmoista. Tykkäsin sarjasta kokonaisuudessa ja voin suositella sitä lämpimästi varsinkin nuorille fantasian ystäville.

Abhorsenin ehdoton vahvuus koko sarjan ajan on ollut sen kiinnostava mytologia. Erityyppiset vainajahenget ja vapaan taikuuden olennot esitellään mielekkäästi. Lisäksi ne ovat oikeasti vaarallaisia. Nix ei kaiva maata omien olentojensa alta sanomalla, että sankarit pelastuvat, jos eivät näytä pelkoaan, rakkauden avulla tms. Tämän takia päähenkilöt oikeasti pelkäävät henkensä puolesta, vaikka olisivat taitavia manaajia. Samoin abhorsenin tärkeimmän aseen kellojen käytöstä on tehty mukavan tarkkaa puuhaa. Niillä nimittäin voi kirjaimellisesti joutua manan majoille, jos ei ole tarkkana.

Jane on yksi Vihervaaran Annan ja Uudenkuun Emilian luojan L. M. Montgomeryn vähemmän tunnetuista sankarittarista. Jane asuu Torontossa äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Hän uskoo, että hänen isänsä on kuollut, mutta eräänä päivänä häntä odottaa yllätys, kun isältä on tullut kirje, jossa hän pyytää tytärtään luokseen Prinssi Edwardin saarelle. Kesästä isän luona tulee odottamattoman suurenmoinen. Yhdessä he hankkivat saarelta talon nimeltä Latern Hill ja Jane saa hoitaa taloutta sydämensä kyllyydestä. Onko Jane ihanan kesän jälkeen tuomittu ainiaaksi palamaan tympeään Torontoon? Entä olisiko mahdollista, että äiti ja isä palaisivat joskus yhteen?

Pidin Janesta enemmän kuin Kilmenystä, joskin heidän vertaaminen keskenään on hieman väärin. Jane on lapsi, joka pääosin toimii aikuisten kanssa, kun taas Kilmenyn päähenkilöt olivat samanikäisiä tai ainakin kaikki aikuisia. Montgomery kuitenkin esittää Janen virkeänä tyttönä, jolla on omaakin päätä, minkä myös kirjan aikuiset ovat huomanneet. Lisäksi hän on esimerkiksi Annaan ja Emiliaan verrattuna hyvin käytännönläheinen ja tietenkään hän ei ole orpo. Juonen suurin konflikti perustuu klassiseen ”on tapahtunut suuri väärinkäsitys” –troppiin, mikä oli hieman vaivaannuttavaa. Toisaalta Montgomery tulee vahingossa käsitelleeksi monen nykyajan erolapsen toivetta siitä, että vanhemmat palaisivat kuin palaisivatkin yhteen. Kirjan ulkonäöstä on annettava hieman huutia: kannen kuva ei sovi lainkaan Montgomeryn tunnelmiin, vaan pikemmin Suomen -70-80-lukuja kuvaavaan kesä maalla –kirjallisuuteen. 

Janen edesottamuksista lukiessa tulee hyvä mieli. Montgomeryn kirjoitustyyli on viehättävä, kuten olen jo aiemminkin monta kertaa sanonut. Salainen toiveeni onkin joskus päästä itse käymään Prinssi Edwardin saarella kaikkien näiden hahmojen jalan jäljillä.

                                                          -Roona-