Horresco Referens eli syventäviä kokeita

Heippa!

A/N: Tämä on jatkoa toissaviikkoiseen julkaisuun, joten huomautan edelleen, että tämä on toisessa yhteydessä julkaistu K18-ikärajalla seksin kuvailemisesta johtuen. Perusaikuiselle ei pitäisi olla mitään ongelmaa.

Katselin itseäni peilistä. Olin pukenut päälleeni kevyet silkkihousut. Ne olivat uusimman muodin mukaiset, muodin, jota kaikki vanhemmat naiset katsoivat kauhulla. He kuiskivat salonkiensa suojassa kuinka nuoret huipelot halusivat paljastaa kaiken. Ajattelevat vain miehiä eivätkä omaa kunniallisuuttaan, ne sanoivat. Sillä ei tietenkään ollut mitään merkitystä, että kadulle mennessään jokainen sitaisi housujen päälle hameosan, joka ei paljastanut edes nilkkoja. Olihan hame kapea, joten se näytti muotoja, jos niitä sattui omistamaan, mutta jotain rajaa. Kymmenet alushameet kermakakkupuvuissa eivät muka yrittäneet lainkaan korostaa leveitä synnyttäjän lanteita? Naurahdin pilkallisesti.

Huoneeni oveen koputettiin ja saatuaan luvan veljeni Armand astui sisään. Hän heilutteli sormissaan kirjelappua. 

”Olet saanut viestin Henry Carvanilta.” 

Nappasin paperin häneltä nopeasti ja irvistin leikillisesti perään. ”Tiedät kai, että kirjesalaisuuden rikkominen on rikos?” 

Armand pyöritteli silmiään nojaten sänkyni pylvääseen. ”En minä lukenut sitä. Tunnistin sen tuoneen palvelijapojan asun värit. Sitä paitsi ei kreivi lähettäisi sinulle sanaa etunimelläsi, Amata.” 

Heitin häntä käteeni sattuneella tyynyllä. ”Saisinko nyt tutustua siihen rauhassa?” tiedustelin ja osoitin merkitsevästi ovea. 

Veljeni lähti vastahakoisesti ja kuulin hänen mutisevat mennessään jotain ´mokomista housuista´. Armandista oli tullut viime aikoina kummallisen hurskas.

Heittäydyin sängylle ja aloin lukea. Henry kutsui minut luokseen tänään heti, kun minulle vain sopisi mennä. Juhlista oli kulunut viisi päivää. Olin ajatellut paljon siellä tapahtuneita asioita, etenkin öisin. Olin myös vieraillut isän kirjastossa ja ottanut huoneeseeni teoksia, joissa kerrottiin elementarismista. Sen perusteella mitä Henry oli sanonut, kirjoissa ei ollut juuri mitään hyödyllistä. Taikominen ja elementarismi olivat kaikissa sama asia. Pompautin itseni jaloilleni ja valmistauduin lähtemään. Housujen kietaisuosa odotti kiltisti peilinkarmilla. Solmin sen ympärilleni. Näytin kokonaisuudessaan todella hyvältä ja hymyilin kuvajaiselleni. Henry pitäisi tästä taatusti. Hyppelin rappuset alakertaan, otin mukaan lyhyen viittani ja livahdin ulos ovesta.

Carvanien palazzon portti oli auki ja astuin etupihalle. En ehtinyt kovin pitkälle, kun räystään varjosta tuli esiin tummahipiäinen mies, joka kumarsi minulle. 

”Te olette varmaan neiti Sofrosba?” 

Nyökkäsin vastaukseksi. 

”Nuori kreivi on miekkailuharjoituksissa. Jos teille sopii, opastan teidät katsomaan.” 

Mies kääntyi kannoillaan ja lähti talon sivuitse kohti katettujen ja avoimien pikkupuutarhahuoneiden sokkeloita. Kun etupiha oli kuulomatkan päässä, avasin suuni. 

”En ole nähnyt teitä aiemmin. Tulitteko Henryn mukana akatemiasta?” 

Mies ei kääntänyt päätään vaan vastasi johdattaessaan minua reippaasti eteenpäin. ”Tulin Bysantista. Nuoren kreivin henkilökuntaan kuului siellä varsin paljon paikallisia.” 

Olimme tulleet portaiden alapäähän, jotka johdattaisivat meidät oletettavasti sen tilan parvekkeelle, jossa Henry paraikaa harjoitteli. 

Soin hänelle hymyn. ”Voitte kutsua minua Amataksi, kun olemme kahden. Eikä Henrykään varmaan pane pahakseen, jos teette niin hänen kuultensa.” 

Miehen kasvoille levisi virnistys. ”Minun nimeni on Dsina. Minäkään en usko, että nuori kreivi panee sitä pahakseen. Hän antoi teistä niin tarkan kuvauksen, että olisin löytänyt teidät väkeä täynnä olevalta torilta.” Sanoja seurasi paljonpuhuva silmänisku ja kohtelias viittaus kiivetä ylös edeltä.

Sisäpihalla oli Henryn lisäksi neljä sotilasta. Oletin heidän kuuluvan kreivin henkilökohtaiseen kaartiin. Henry mitteli hyvin pitkän, mutta kömpelönoloisen miehen kanssa. Kaljupää sparrasi heitä. Kaksi muuta miekkaili keskenään. Huomasin pian kuinka Dsina ilmestyi alas minusta katsottuna oikealta ja suuntasi isäntänsä luo. Vaihdettuaan pari sanaa Henry heilautti minulle kättään. Myös kaikki muut neljä katsoivat ylös. Niiasin heille sievistelevästi. Dsina riisui päällysliivinsä ja otti selvästi johdon harjoituksista, kun Henry hävisi pimentoon. Arvelin hänen menneen virkistäytymään, kun tunsin yhtäkkiä kädet lantioni ympärillä. 

”Hei”, Henry kuiskasi korvaani. ”Hauskaa, että tulit.” 

Sävy oli kiusoitteleva ja hän tuoksui hieltä. Leuka asettui olkapääni kuoppaan.

”Pitäisikö minun tulla auttamaan herraa peseytymisessä? Tuollainen hikoilu ei ole soveliasta hienon naisen lähellä”, lausahdin niin välinpitämättömästi kuin pystyin. 

Alakerran harjoittelijat olivat saaneet käsiinsä sapelit ja muodostaneet ringin Dsinan ympärille. 

Henry hymähti pehmeästi. ”Etsitään kylpypaikka. Onhan tässä jo viisi päivää odoteltu.” 

Toden sanoakseni en ihan kuvitellut tuota vastausta, mutta seurasin mielelläni, kun Henry lähti vetämään minua harjoituspihalle vievien rappusten ohi kohti sisätiloja. Saavuimme hänen huoneistoonsa kiertotietä. Kreivin pojan yksityistiloissa ei ollut... no, tilasta puutetta. Oleskeluhuoneen pöydällä oli jäällä täytetty vati, jossa oli kulhollinen hedelmän paloja ja jäähdytetyssä kannussa varmaankin viiniä. Palvelija astui ovesta, joka johti kaiketi makuukamariin.

”Vesi on valmista, herra”, hän sanoi kumartaen ja lähti. 

Istahdin upottavaan nojatuoliin ja vedin jalat syliini ravisteltuani ensin kengät pois. ”Hänkö esittää, ettei tiedä, että minä olen täällä?” 

Henry kohautti harteitaan ja nyrpisti nenäänsä kuin olisi vasta huomannut kuinka litimärkä hänen paitansa oli. ”Ei. Hän uskottelee itselleen, että pysyt siveellisesti salin puolella koko vierailusi ajan. Siitä huolimatta kylpyammeen vieressä on tuplamäärä pyyhkeitä.” 

Henry harppasi luokseni ja nojautui eteenpäin ottaen kiinni käsinojista. Työnsin kasvojani polvien päälle niin, että otsamme koskettivat toisiaan. 

”No, lähdetäänkö hyödyntämään niitä sitten”, kysyin hiljaisen painokkaasti. Vetäydyin hänen mukanaan ylös ja varastin suudelman ennen kuin kipitin etunenässä kamarin ovelle.

Amme oli kuin vauvojen vanna. Luonnollisesti se oli paljon suurempi, mutta minua huvitti, että Henryn odotettiin kylpevän yksinkertaisessa kuparisessa laatikossa. Aloin riisua vaatteitani laskostaen niitä siististi yhdelle vapaalle tuolille. 

”Mitä sinä teet?” Henry oli saanut paitansa pois ja heittänyt sen myttyyn sängynpäätyyn. 

”Jonkun pitää valmistaa kylpy”, tuhahdin. ”En halua, että asuni kastuu.” 

Olin jo lähes vailla rihman kiertämää. Henry astui ammeen yli – tai pikemmin yksi askel ammeeseen, sillä kuului kolahdus – ja kiersi kätensä ympärilleni. Tunsin suloisen väreilyn alkavan selkäpiissäni. 

”Voin tehdä sen itsekin. Minähän olen se, joka on kylvyn tarpeessa”, Henry sanoi huulilleni. 

Vein käteni hänen pakaroilleen ja puristin hieman. ”Minä kun luulin, että kylpyseuran.” 

Hivutus vahvistui lämmittämään lapojani kuin myöntävänä vastauksena.

Lopulta istuimme vastakkain lähes kuuman veden ympäröidessä meidät. Katselin Henryä, joka pesi itseään laventelintuoksuisella saippuapalalla. Jalkani olivat hänen sylissään ja hänen pitivät minua paikallaan. Henrykin tarkkaili minua, tosin hänen silmänsä harhailivat aina siihen kohtaan, mitä hän kulloinkin hivutti. Tällä kertaa tunnustelu oli paljon hitaampaa kuin juhlissa. Kuin taitelija, joka halusi tuntea mallinsa jokaisen muodon, jotta voisi piirtää tämän millin tarkasti. Huokasin tyytyväisyydestä, sillä jokainen hetki kasvatti kiihotustani. Parvekkeelta kävi hento tuulenviri, sinne johtavat pariovet oli hitusen raollaan. Henry heitti saippuan lattialle ja kaatoi kannusta päälleen vettä niin, että vaahto ajelehti rinnoilleni aallon mukana.

”Tule syliin.” 

Hänen äänensä oli karhea kuten viimekin kerralla. Vedin jalkani alleni ja asetuin kahareisin hänen lantionsa päälle. Henryn kalu oli kovana ja ynähdin ottaessani hänet sisääni. Painauduin häntä vasten yrittäessäni löytää tahdin joka tuntuisi kaikkein parhaimmalta. Henry äännähteli vain pienesti. Hivutus jatkui varmana virtana rintojen ja kaulan tienoilla, kunnes hän pysäytti liikkeeni puristamalla lonkkaluitani. Kädet pysyivät paikallaan niin kauan, että tunsin tykytyksen ainoastaan haarovälissäni. Sen jälkeen hän antoi minun jatkaa. Näytin hänelle mitä mieltä olin mokomista tauoista ja hän alkoi huohottaa raivokkaasti. Kierryin tiukemmin kiinni Henryn vartaloon ja hänen kyntensä upposivat selkääni. Sulaminen tapahtui lähes yhtä aikaa.

Makasin valtavalla katosvuoteella peittoihin ja pyyhkeisiin kääriytyneenä. Tai no tekstiilit olisivat kyllä suojanneet meitä muiden katseilta, jos huoneessa olisi ollut muita. Henry oli käynyt vetämässä parvekkeen ovia enemmän auki ja verhot saivat heilunnallaan aikaan unenomaisen tunnelman. Vanna odotteli hylättynä takan edessä, että joku tyhjentäisi se jo viilenneestä vedestä. Henry kutitteli paljaita kylkiäni. Hivutus tuntui leikkisänä kuplintana aivan ihon pinnassa. 

”Tuntuiko se tänään erilaiselta?” Hänen kysymyksensä oli rehellisen utelias. 

”Mitä tarkoitat? Tiedän kyllä, että lopetit... no, silloin kun lopetit ja luulen, että olit kontrolloidumpi sitä ennen”, sanoin yrittäen kohauttaa harteitani, kunnes muistin, että sellainen ele oli makuulla aikalailla tyhjän kanssa.

Henryn huulet kaartuivat vakavampaan suuntaan. ”Ajattelin, että vesi voisi auttaa sinua. Se oli tavallaan koe, koska arvelin, että se on elementtisi. Mutta minä kyllä keskityin alussa paljon enemmän.” 

Pyyhkäisin hänen otsaansa ensin sormella ja sitten annoin kynnellä kevyen luunapin. ”Olit kulmat niin kurtussa, että näytit ihan madonna Darnellin spanielilta. Kirjaimellisesti syventävä koe.” 

Henry kieräytti minut kyljelleen ja veti selkäni vaativasti itseään vasten. ”Varsinainen vitsiniekka”, hän kärisi korvaani. ”Minä hyvää hyvyyttäni yritin. Kiittämättömyys on maailman palkka.” 

Hänen äänensä oli korkeampi ja marttyyrimaisempi kuin madonna Darnellilla konsanaan. Kiemurtelin hänen otteessaan kuin muka yrittäisin päästä pois. 

”Niinpä, nykynuoriso on mennyt täysin pilalle. He käyttävät housuja, ihan kauhistun kertoessani, horresco referens...”, kimitin ja leyhyttelin vapaata kättäni kuin viuhkaa. 

Henry tyrski takanani. ”Rouvan latinan taidot taisivatkin olla siinä”, hän haukkoi. 

Irrottauduin ja tukeuduin kyynärpäiden varaan vatsalleni. Henrykin sai itsensä rauhoittumaan ja laski kämmenensä tunnustelemaan selkänikamiani. 

”Kerro minulle jotain elementarismista. Yritin katsoa isän kirjoista, mutta ne varoittelivat vain, pääasiassa”, sanoin seuraten sängynpäädyn puuleikkauksen kuviota. 

Henry tuhahti ylimalkaisesti, mutta jäi sitten miettimään pitkäksi hetkeksi. ”Me olemme ainaisessa aaltoliikkeessä”, hän siteerasi. ”Suuren Ibisinan sanoja. Hän kirjoitti elementarismista perinpohjaisimman tutkielman, jonka maailma tuntee. Vaikka itse oli niin heikko, ettei pystynyt tekemään ilmallaan juuri mitään. Salakuljetin hänen Ex elementiksensä Konstansista. Saat sen lainaan, jos haluat.”

Muikistin suutani. ”Minä luulin, että Il Luce oli se, joka puhui ainaisista aaltoliikkeistä.” 

Henry piirteli kirjaimia iholleni. ”Votto lainasi Ibisinaa. Tosin hän jätti sen vähän niin kuin kertomatta.” 

Hän kuulosti niin paheksuvalta, että naurahdin väkisinkin. Olin kuullut erään yliopiston professoreista keskustelevan kerran isän kanssa samanlaisella äänensävyllä. Se oli koskenut jotain tahallaan väärin käännettyä tekstinpätkää. Asia oli kuitenkin toissijainen, sillä Henry oli sanonut jotain paljon kiinnostavampaakin. 

”Miksi sinun piti salakuljettaa se? Kirjailijat, joita Il Luce on sanonut innoittajikseen tai joista hän on ylipäänsä henkäissyt arvostavan sanan, ovat suosittuja.” 

Henry veti kätensä lippaan tehden minulle kunniaa hyvästä huomiostani. Pyöräytin hänelle silmiäni ja aloin laiskasti kierittää karkailevaa hiussuortuvaa sormeni ympärille.

”Ex elementis on kiellettyjen kirjojen listalla. Tai siis alkuperäisteos on. Siivottuja versioita saa kyllä ostettua täältäkin. Ei ole ollut hyötyä valoisan Votton henkäilyistä”, Henry totesi. 

Päästin löyhän kiharan irti ja käännyin häneen päin tukien päätäni rystysiin. ”Sinä olet siis tuonut mukanasi kirjan, joka on Indexissä ja vielä varmaan sillä pahemmalla puolella, eikö vain?” 

Henryn ilme oli peräänantamaton kuin papilla saarnan päätteksi konsanaan. Tosin oli ehkä toivottavaa, että papit löytäisivät itsensä useammin pyhien teosten äärestä kuin tyttöjen vierestä sängystä. 

”Niin, sellaisen kapinallisen petiin olet joutunut”, hän sanoi vaikeasti tulkittavasti. 

Aloin kuljettaa kättäni pitkin hänen vatsalihaksiaan ja vieläkin alemmas peiton alle. ”Tietenkin minä haluan lainata sen kirjan. Että herra väärintekijä vaan toimittaa sen minulle ensi tilassa.”

Henryn ironinen myhähdys vaihtui valittavaksi ynähdykseksi, sillä sormeni olivat löytäneet määränpäänsä. Hän oli hetkessä päälläni ja suuteli kaulaani innokkaasti. Silloin oveen koputettiin. Jähmetyimme kumpikin niin hiljaisiksi, että neulan tipahdus lattialle olisi kaikunut huoneessa. 

”Pyydän anteeksi nuori herra, mutta isällänne on asiaa teille”, Dsinan ääni kuului oven takaa. 

Henry rentoutui hetkessä ja päästi kujeellisen virneen valahtamaan huulilleen. ”Meillä on tammierä kesken, Dsina”, hän huikkasi. 

Sanojen tuottaman ilmavirran lämpö kutitti kasvojani. 

”Ikävä keskeyttää, mutta ehkä neiti Sofrosba antaa anteeksi, jos saatan hänet kotiin. Teidän pyynnöstänne luonnollisesti.” Dsina puhui niin kuin kuka tahansa isäntänsä oikkuihin kyllästynyt palvelija. 

Vieressäni Henry heittäytyi selälleen kuin hemmoteltu kakara ainakin ja vänisi väpättävällä äänellä: ”Selvä sitten. Mutta isä odottakoon, että saamme erän loppuun. Ja ole niin ystävällinen, neiti haluaa lainata sinikantisen kirjan, joka on kirjastossa olevassa matka-arkussani.” 

Hihitin hänen esitykselleen. Dsina ei sanonut enää mitään, taputti vain muutaman hajanaisen tahdin puun pintaan. Sitten hänen askeleensa etääntyivät.

”Parasta varmaan pukeutua”, Henry sanoi haluttomasti. 

Tökkäsin häntä kylkeen. ”Dsina taitaa olla kunnon kaveri. Tai samanlainen tyttöjen kaataja kuin sinä.” 

Henry nousi ja otti yhden pyyhkeen mukaansa suojaksi mennessään etsimään housujaan. ”Ensimmäiseen vastaus on kyllä ja toiseen, että paljon pahempi kuin minä. Voit lähettää hänet takaisin, kun olette kävelleet tarpeeksi pitkälle.” Hän kantoi viikatun vaatekasan luokseni ja meni sitten tonkimaan seinustalla olevaa raskastekoista kaappia. 

”Kun minulla kerrankin on saattaja, niin kävelytän Dsinan kyllä meidän kynnyksellemme saakka. Saapahan Armand kauhisteltavaa”, totesin vetäessäni kureliiviä puseroni päälle. 

Henry oli juuri työntänyt päänsä esiin vaihtopaitansa aukosta. ”Venetossa – ja teillä – käy tummia kauppiaita yhtenään. Miksi Armand sitä kauhistelsi?” hän kysyi ihmetellen. 

Yritin saada helman kiinnitysnauhat solmituksi kauniisti. ”No, koska minä olen hänen mielestään kai joutumassa huonoille teille. Märisi näistä housuistakin, vaikka hänen ystävättärensä käyttävät samanlaisia.”

Henry nyökkäsi. Emme jutelleet sen enempää sillä kertaa. Astelimme kohta muina miehinä salin puolelle, jossa Dsina oli odottamassa kirjanmuotoinen kantamus rintaansa vasten. Henry hyvästeli minut antamalla korostetun tyylikkään käsisuudelman ja minä vilkutin hänen peräänsä kuin hyväkäytöksinen, mutta hölmösti ihastunut neito. Dsina johdatti minut nyt julkisten tilojen kautta ulos. Pääsimme kadulle ja Dsina asettui kulkemaan vierelleni. 

”Nuori kreivi varoitti, että olette naisten naurattaja. Toivottavasti, ette yritä mitään”, lausahdin matalasti. 

Dsina piilotti suupieleen ilmestyneen kareen nopeasti. ”En missään nimessä. Henry kirjaimellisesti kärventäisi minut, jos tekisin jotain sellaista neiti.” 

Hän ei huomannut omaa lipsahdustaan enkä minä halunnut siitä mainita. Olin jo tajunnut, että he olivat paljon enemmän kuin isäntä ja palvelija. Kun saavuimme pensionaatille, vedin hänet sivuun keittiön ovelle vievälle kujalle. Tapasin kulkea sitä kautta, jolloin vieraat eivät häiriintyneet, vaikka olisin tullut kotiin likaantuneissa vaatteissa. 

”Oletko sinä ele... tiedät kyllä mikä?” kysyin vielä. 

Dsina pyöritti päätään vastaukseksi ja työnsi kangaskäärön syliini. ”Pitäkää siitä hyvää huolta, neiti. Isäntä haluaa sen takaisin kahden viikon kuluttua. Näkemiin.” Hän puhui kovalla äänellä, jotta emmännöitsjä, kokki ja apulaiset kuulisivat. 

”Toki pidän, näkemiin nyt”, lirkuttelin vinkaten samalla silmää salaliittolaisen elkein. 

Dsina ilmeili takaisin ja lähti. Minä astuin tyytyväisenä sisälle nihkeään keittiöön.

A/N2: Kun Amata ja Henry perkkäisissä vuorosanoissa puhuvat ensin Il Lucesta ja sitten Vottosta, kyse on samasta henkilöstä. Cesare Votto oli kuuluisa venetolainen runoilija, jonka lisänimi oli Il Luce, Valo. 

-Roona-