Kuningattareksi
noussut Ardis Isvergal elää uusien vaatimusten paineessa synnyinkaupungissaan
Merontesissa. Työnteon ja perhe-elämän lomassa Ardisia vaivaa kaipuu. Ciaran ei
vastaa hänen sovintokirjeisiinsä, eikä toismaailmaan kadonneesta Fewrynnistä
tai hänen peräänsä lähteneestä Dantesta ole kuulunut uutisia. Dante Rondestani
haluaa vastauksia. Fewrynnin kohtalosta on saatava varmuusa, ja siinä
pantterikansan magiantaitajat voivat auttaa. Yhteistyön avulla paljastuu, että
maailmaan on heräämässä mahti, jota mifongitkin kumartavat. Edessä siintää
vaarallinen matka. Heräävvän voiman kaikuja aistii myös Siv, sulkailainen, joka
on sitonut heimovalalla itseensä Joentuoman, Merontesin entisen
kaartinpäällikön. Kumpikin heistä on kiinteä osa Ciaran Duverneyn seuruetta,
joka on matkalla Beloneen. Ciaran tavoittelee Belonen valtaistuinta, johon
hänellä on isänperinnön oikeus. J. S. Meresmaan Mifongin lunastama saattaa
päätökseen Isvergalien ja Rondestanien sukujen monipolvisen tarinan.
Vuonna
2019 olen saanut monta kirjasarjaa päätökseen, niin tämänkin. Vielä
viimeisessäkin osassa esiteltiin paljon uusia juttuja. Etenkin Ciaranin osalta
käänteet tuntuvat kiirehdityiltä, koska jälleen kiukutteleva aikuisteini Ardis
saa eniten palstatilaa. Ciaranilla – ja Fewrynnilläkin – on täysi oikeus olla
tyytymättömiä äitiinsä. Onneksi Ardis ei sentään lopussa saa sitä kolmen
liittoa, jonka halusi, tosin vähän kyseenalaista on, että kirjoittajan piti sen
takia tehdä Dantesta puuma. Näin ainakin itse tulkitsin, koska muuten
Ardis-Dante-Connail kolmiodraamaan olisi pitänyt ihan oikeasti puuttua ja se ei
olisi mennyt kuningatteremme halujen mukaan. Kaikki muu olikin sitten ihanaa ja
kiinnostavaa: Siv muodonmuutoksineen ja heimon muodostuksinen, Roan
kadotettuine varjoineen ja lumoineen sekä Pyon aaveiden esiintymistä esittävine
laskukaavoineen. Varoitan siis syvästi draamailevasta Ardiksesta, mutta
suosittelen koko sarjaa kuitenkin lämpimästi, ekä vähiten sen kotimaisuuden
vuoksi.
Patrick
Rothfussin Viisaan miehen pelko sisältää Kuninkaansurmaajan kronikan toisen
päivän. Nyt kiihtyvä nokittelu erään vaikutusvaltaisen aatelisnuorukaisen
kanssa pakottaa Kvothen lähtemään Yliopistolta ja etsimään onneaan ulkomailta.
Tuuliajolla, pennittömänä ja ypöyksin hän matkustaa Vintasiin, missä hän ennen
pitkää sotkeutuu hoviväen poliittiseen valtapeliin. Pyrkiessään mahtavan
aatelismiehen suosioon Kvothe paljastaa salamurhayrityksen, joutuu napitusten
kilpailevan arkanistin kanssa ja johtaa palkkasoturijoukkion erämaahan
selvittämään sitä, kuka (tai mikä) käy matkalaisten kimppuun kuninkaan
valtatiellä. Kaiken aikaa Kvothe etsii vastauksia: hän yrittää selvittää
totuuden salaperäisistä Amyreistä, Chandrianista ja vanhempiensa kuolemasta.
Matkan varrella Kvothe päätyy tarunomaisten Adem-palkkasoturien tuomittavaksi,
joutuu pelastamaan Edema Ruhien kunnian ja matkaa keijujen valtakuntaan. Siellä
hän kohtaa Felurianin, keijunaisen, jota yksikään mies ei voi vastustaa, ja
josta kukaan ei ole selvinnyt hengissä... ennen Kvothea.
Minua ei
ärsytä niinkään Kvothen täydellisyys kuin hänen itseriittoisuutensa. On ihan
ok, että hän oppii kaiken helposti, mutta sen kommentointi voisi olla
toisenlaista. Osittain se johtuu anakronismista, koska Kvothe muistelee
menneiden päiviensä tekoja. Mutta suurimmaksi osaksi se johtuu Kvothen
äärimmäisen tekohurskaasta tyylistä. Tämä koskee siis kertojaääni-Kvothea, ei
hahmoa muuten. Maailmanrakennus oli jälleen ensiluokkaista. Lisäksi kirja on
kiitettävän humoristinen. Naurahdin monta kertaa ihan ääneen. Hauskat lohkaisut
tulevat järjestäen joltain muulta kuin Kvothelta, suurin osa taisi olla
Elodinin suusta. Ademrelaisista minulle tuli vahvasti mieleen Robert Jordanin
Ajan pyörä –sarjan aiel-kansa, josta Rothfuss näyttäisi ottavan vaikutteita
(esim. naisten asema, erikoiset seksuaalisuuteen liittyvät tavat). Jään
odottamaan innolla mitä tulevissa osissa tapahtuu.
Useimmat
tuntevat vain yhden Lontoon - mutta entä jos niitä onkin useampi? Kell on yksi
viimeisistä Antareista, joilla on harvinainen kyky matkustaa maailmojen välillä
veritaikuuden avulla. Virallisesti Kell palvelee lähettiläänä kaupunkien
hallitsijoiden välillä. Harmaa Lontoo – ahdas ja magiaton – on hullun kuningas
Yrjö III:n koti. Punainen Lontoo on täynnä elämää ja taikuutta. Valkoinen
Lontoo on armottoman hallitsijaparin rautaisessa otteessa. Ja entisaikoina oli
olemassa myös Musta Lontoo... Vaarallinen magia on valloillaan, ja petos väijyy
joka nurkassa. Magian syvempi sävy aloittaa V. E. Schwabin Shades of Magic
–trilogian, joka on myyty jo 21 maahan. Kirjat ovat New York Times
–bestsellereitä, jotka ovat valloittaneet niin aikuiset kuin nuoretkin lukijat.
Mitähän
sanoisin tästä kirjasta. Tykkäsin siitä Kellin takista, joka oli mahdollista
kääntää moneksi eri takiksi. Magian syvempi sävy on saanut yllättävän
positiivisia arvioita enkä oikein ymmärrä miksi. Idea eri Lontoista on kyllä
hauska, mutta henkilöhahmo ovat yhden ilmeen tyyppejä. Esimerkiksi Holland ei
herättänyt minussa tunteita suuntaan eikä toiseen, eikä juuri Lilakaan, mitä
nyt vähän ärsytti. Lopun liitteissä oli erittäin hyvää maailmaa syventävää
matskua! Herää kysymys miksi tätä tavaraa ei ollut upotettu varsinaiseen
tarinaan. Veritaikuuden periaatteitä olisi voinut avata enemmän. Jatkuva
kämmenensä haavoittaminen vaikuttaa jos ei muuta niin epähygieeniseltä. Lisäksi
loitsuihin tarvittavan veren määrän oli jotenkin shady. Siis riittääkö se määrä
verta, jolla juuri ja juuri saa piirrettyä loitsumerkin vai tarvitaanko
enemmän, jotta merkin saa piirrettyä vahvasti ja selvästi? No, katsotaan mitä
seuraavassa osassa kerrotaan.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti