Human Interest eli hivutusharjoituksia

Heippa!

A/N: Jostain syystä Blogger halusi taas olla vaikea viimeisen kappaleen kanssa ja sen muotoilu on yrityksistä huolimatta erilainen, pahoittelut. Olen vähän hämilläni pitäisikö minun varoittaa tämän K18-ikärajasta, mutta nytpähän lukija tietää ja voi päättää itse haluaako lukea.

Vanhempani omistavat pensionaatin. Sillä toisaalta ei ole ja toisaalta on merkitystä tarinan kannalta. En aio esitellä teille pensionaatin toimintaa tai pohtia kuka liiketoiminnan perii vanhempieni kuoltua tai kenet minun pitäisi naida, jotta pensionaatti voisi pysyä suvussa. Mutta tiedettäpähän, että taustani on vaatimaton. Pensionaatinpitäjien tyttäret harvemmin sosialiseeraavat hienoston kanssa. Minä olin poikkeus, koska isäni ja äitini omistama paikka ei ollut mikä tahansa majoitusliike. Jotta sai asua meidän pensionaatissamme, piti hankkia vähintään kolmet suositukset, joista ainakin yksien tulla olla joltain Veneton silmää tekevältä, joka ei ollut sukua hakijalle itselleen. Vaikka minulla oli isoveli Armand, minut oli kasvatettu kuin ainoa lapsi, palvottuna ja lellittynä. Olin saanut opiskella ja osallistua keskusteluihin ja salonkeihin niin vieraidemme kuin kotikaupunkimme seurapiirien kanssa.

Olin kahdeksantoista ja naimaiässä. Ei sillä, että avioliitto olisi vielä kiinnostanut minua. En ollut enää neitsyt, mutta se oli tavallista Veneton paremman väen neitien keskuudessa. Harjoittelimme avioliittoa varten ja pidimme hauskaa yleensä jonkun vähäpätöisen kuten tallipojan kanssa. Tulevat aviomiehemme eivät välittäneet tästä tuon taivaallista, sillä heillä oli omat samantyyppiset seikkailunsa ja isämme hyväksyivät asian hiljaa hampaitaan kiristellen. Tulevien seikkojen kannalta on ehkä hyvä mainita, että Venetoa taikauskoisempaa paikkaa saa hakea. Se uskoo Jumalaan ja piruun ja suhtautuu kaikkeen taikuuteen viittaavaan pelolla ja vavistuksella. Isäni on aina ollut vapaamielisempi ja naureskelee joskus pahoitellen pahalta suojaavia merkkejä milloin missäkin mutkassa tekeville maanmiehilleen.

Tästä pääsenkin jutun varsinaiseen alkuun. Olimme isän kanssa matkalla hallintopalatsille, joka sijaitsi muutamat korttelin päässä pensionaatista. Hän otti yleensä mukaansa Armandin, mutta veljeni oli sairastunut ja hänen täytyi jäädä kotiin. Päivä oli viehättävä ja lämmin ja kaupunkimme kanavat kuhisivat elämää. Maksoimme pitkähäntäveneen kuljettajalle, jotta hän veisi meidät aivan palatsin portaiden juureen, ne kun laskeutuivat kanavaan. Vene lipui ketterästi Grande Canalin tavarankuljetuslotjien joukossa. Kuljettaja, joka oli nuori ja komea kaveri, auttoi meidät ensimmäiselle kuivalle portaalle kädestä pitäen ja iski minulle silmää. 

Ehdittyämme jo pääovelle kuulimme selkiemme takaa huudon: ”Odotahan Pietro!” Se oli kreivi Carvani. Hän harppoi marmorirapuit isäni luokse.

”Hauska nähdä pitkästä aikaa!”, kreivi tervehti lämpimästi ja tarttui isääni kyynärpäästä. 

”Mukava nähdä sinuakin, Antonio. Oletko hyvässä voinnissa?”, isä vastasi ottaen samanlaisen otteen kreivistä. Isä oli kreivin kuten monen muunkin Veneton tärkeän kansalaisen luotettu ystävä. 

”Olen toki. Muistatko poikani Henryn?”, kreivi kysyi osoittaen kannoillaan tullutta nuorta miestä. 

”No mutta”, isä huoahti. ”Tämäkö raamikas nuorukainen on Henry? Olet näemmä palannut akatemiasta.” 

Kreivi teki tilaa, jotta Henry pääsi kättelemään isää. 

”Saavuin takaisin Venetoon vastikään, sir”, mies vastasi kohteliaasti.

Isäni punastui. ”Ei minusta ole tullut ritaria poissaolessasi, poika. Voimme olla samoissa väleissä kuten olimme silloin kun lähdit.” 

Henry nyökkäsi ystävällisesti. Nyt kaikkien huomio siirtyi minuun. 

”Muistathan tyttäreni Amatan?”, isä sanoi minuun viitaten. ”Kirmailitte hänen kanssaan pieninä ympäri pensionaattiamme.” 

Henryn kasvoille oli levinnyt flirttaileva hymy niin kuin vain nuoren miehen naamalle voi. ”Tottakai muistan. Teistä on kasvanut viehättävä olento”, hän mielisteli ja kumartui suutelemaan kättäni, jonka olin ojentanut sitä varten.

Niiasin hänelle vastaan, mutten sanonut mitään. Menimme sisään yhtenä ryppäänä. Isäni ja kreivi keskustelivat kiihkeästi kävellen vierekkäin ja me kuljimme niin, että he jäivät väliimme. Tultuamme vikaarien salin ovelle kreivi kehotti Henryä pitämään minulle seuraa sen aikaa kuin hän ja Pietro hoitaisivat asioitaan. Henry ei tuntenut palatsia tai muistanut sitä poikavuosiltaan, joten hän johdatti minut lähimmille penkeille, jotka sijaitsivat heti ovien edessä avautuvassa aulassa. Avasin suuni saman tien istuuduttuamme alas. 

”Täällä on huhuttu jo viikkoja, että Henry Carvani on palaamassa kaukaisesta akatemiastaan. Ja siinä sinä nyt olet. Muistatko todella minut vai olitko vain mieliksi isälleni?”

Henry virnisti ja nojasi selkänsä seinään. ”Miten voisin unohtaa pää punaisena kirkuvaa pikkutyttöä, joka repi minua aina tilaisuuden tullen hiuksista. Siihen verrattuna olet nyt säädyllisyyden perikuva.” 

Näytin hänelle nopeasti kieltä. ”Itse vetelit minua jatkuvasti leteistä kuin jotain vieterilelua. Annoin vain samalla mitalla takaisin.” 

Henry hörähti kolttosilleen. Minäkin nojasin seinään ja räpsyttelin ripsiäni paljonpuhuvasti. ”Mutta voi vakuuttaa, etten ole muuttunut yhtään säädyllisemmäksi.” 

Henry tarkkaili hetken kahta ovi kulkevaa virkamiestä ja sanoi, kun he olivat kuulomatkan ulkopuolella: ”Sinun kannataisi varoa kenelle puhut, Amata. Epäkelpo mies voisi saada tuosta kaikenlaisia kuvitelmia.” 

Tuijoitin Henryä kaikkein viattomimmalla katseellani. ”Mutta ethän sinä suinkaan ole sellainen epäkelpo kurjimus?” Mies hymyili minulle arvoituksellisesti.

Isäni ja kreivi palasivat piakkoin ja aloimme suorittaa hyvästelyjä. 

”Isä”, Henry sanoi luoden lammasmaisen katseen kreiviin. ”Kai voin kutsua Amatan pikku juhliimme?” 

Kreivi nyökkäsi iloisesti. ”Toki. Me kaikki nauttisimme ehdottomasti hänenlaisensa hienon ja sivistyneen neidon läsnäolosta.” 

Henry teki kädellään salaliittolaisen tavoin lähes huomaamattoman voiton eleen. Minä näytin hänelle kahta sormea ristissä kuin sanoakseni, että äläs poika nuolaise ennen kuin tipahtaa. Kreiville laskin pääni nöyrästi ja kiitin kutsusta. Isä ja Carvani tarttuivat jälleen toisiaan käsistä ja sitten isä ja minä lähdimme käytävää vastakkaiseen suuntaan kohti ulko-ovia, sillä kreivillä oli vielä jotain asiaa valtionsyyttäjälle.

Juhlat olivat loisteliaat kuten kreiviltä sopi odottaakin. Paikalla oli yllättävän paljon virallisia edustajavieraita, mutta ilmeisesti isä ei ollut katsonut poikansa kotiinpaluuta niin tärkeäksi asiaksi, että sen vuoksi olisi kannattanut jäjestää aivan omat juhlat. Niinpä pukujen kahinan lomassa tehtiin korkeamman tason politiikkaa, joka oli välillä niin kuivaa, että tunsi itse istuvansa pyörittelemässä papereita jonkin kuluneen kirjoituspöydän takana. Oli kreivi sentään järjestänyt musiikkiesityksen Henryn kunniaksi. Hän oli kutsunut Rialton oopperaseurueen laulajia esittämään aarioita Kanavan kummituksesta. Ofelian uhkea esittäjä oli juuri pääsemässä aariansa huippukohtaan, kun tunsin pistelyä selkäpiissäni. En tiennyt mitä se oli, mutta se ei tuntunut lainkaan pahalta.

Minua ei karminut vaan pikemmin oli kuin joku olisi varovasti tutkiskellut olinko suostuvainen kosketukseen. Vilkaisin vaistomaisesti Henryä, joka istui viistosti takanani. Pistely loppui kuin seinään ja Henry nousi muiden mukana antamaan aplodit laulun päättyessä. Laulajatar kumarsi ja ilmoitti, että ryhmä pitäisi tauon, mutta jatkaisi esityksiään myöhemmin. Vieraat sijoittuivat pieniin ryhmiin juttelemaan. Lyhyen ajan kuluttua Henry viittasi minua tulemaan mukaansa. Hän johdatti minut kartanon yksityisempien tilojen käytäville. 

”Taisit huomata mitä tein”, hän puhahti heti kun olimme pysähtyneet. Hänen sävynsä viesti oli hämmentävän moninainen – ylimielisyyttä, helpotusta ja häpeää samaan aikaan. Ensimmäistä kertaa sinä iltana minun ei tarvinnut teeskennellä kiinnostusta. 

”Huomasin. Mutta mitä se oikeastaan oli?”

Henry avasi sattumanvaraisesti kohdallemme sattuneen oven ja kehotti eleellä minua menemään huoneeseen. Se osoittautui pieneksi vierashuoneeksi, johon ei sillä hetkellä ollut majoitettuna ketään. Henry lukitsi oven ja rojahti istumaan sängylle. 

”Se oli elementarismia”, hän pihahti. 

Katsoin häntä kysyvästi, sillä vaikka olin kuullut elementarismista en tiennyt siitä paljoakaan. Henry näytti siltä kuin odottaisi minun kirkuvan. 

”Minä luulin, että elementaristit aiheuttavat myrskyjä ja sen sellaista. Tiedäthän pistävät maailman kirjat sekaisin, kuten tarinoissa aina pelotellaan”, totesin, koska tahdoin näyttää etten ollut mikään säikky tyttönen. 

Henry päästi tukahtuneen naurahduksen. Hän taputti sängyn pitsipeitettä ja istuuduin hänen viereensä.

”Venetolaiset ja heidän tarinansa. Vahva elementaristi pystyy toki vaikuttamaan myrskyihin, mutta se on helkutin rankkaa ja vie voimat moneksi päiväksi. Puhumattakaan siitä, että se itse asiassa vaatisi kahta elementaristia – ilman ja veden. Mutta mehän olemme venetolaisten silmissä itse paholaisia ja miksi paholainen ei pystyi kaikkeen kauheuteen.” 

Sanat virtasivat kitkerinä hänen suustaan ja hän puristeli huomaamattaan käsiään nyrkkiin. Minä olin erittäin utelias kaiken hänen kertomansa suhteen. 

”Opiskelitko sitäkin Bysantin akatemiassa? Opettelitko tekemään taikoja?”, kysyin ääni väristen. 

Henry tuhahti kyllästyneesti ja lukitsi harmaiden silmiensä katseen minuun. ”Elementarismi ei ole taikuutta. Bysanttilaiset opettajani korostivat sitä aina ja oppi sen kyllä muutenkin, koska taikuuden harjoittajat toimivat Konstansissa täysin avoimesti”, hän selitti.

Minä heittäydyin sängylle selälleni ja aloin tuijotella tyylikästä sisäkattoa. ”Sinä siis et ollut sotilaskoulutuksessa kuten kaikille on kerrottu vaan opettelit salaperäistä elementarismia. Menikö oikein?”, tiedustelin. 

Henry laskeutui viereeni. ”Kyllä minä sain sotilaskoultustakin sain. Elemenaristilta vaaditaan erinomaista kuntoa ja äkseeraushajoitukset auttavat sitä kummasti. Ja elementarismi on salaperäistä vain taikauskoisten venetolaisten mielestä”, hän selitti. 

Nyt hänkin tarkkaili kattoa. Tartuin kiinni hänen kädestään. 

”Minäpä en kuulukaan heidän joukkoonsa niin venetolainen kuin olenkin. Joten valaise minua jo vihdoin siitä mitä äsken teit.” 

Henryä kärsimättömyyteni vaikutti huvittavan, sillä hän naurahti hieman. ”Sitä kutsutaan hivutukseksi. Tunnustelin sinua elementtini kautta.”

Päästin hyväksyvän äännähdyksen. ”Se tuntui tosi hyvältä. Mitä jos kokeilisit uudestaan, nyt oikein luvan kanssa.” 

Olin lisännyt ääneeni hippusellisen viettelevää sävyä. Henry kääntyi kyljelleen ja loi minuun ankaran katseen. 

”Et ole tosissasi.” 

Löysytin vähän mekkoni miehustaa vapaalla kädelläni. ”Tietysti olen.” 

Henry nojasi käteen, jonka sormet olivat omieni lomassa ja kuljetti toisen kätensä lantiolleni. ”Minun pitäisi kai varoittaa sinua, että hivuttamista käytetään myös kidutukseen.” 

Suipistin huuliani ja hivelin hänen lihaksikasta käsivarttaan. ”Miten minusta tuntuu, että sinä olet harjoitellut sen käyttämistä ihan muuhun.” 

Henry soi minulle vietikkamaisen virnistyksen. Hän siirsi kättään kohti vielä varsin tiukkaan sullottua rintamustani.

”No, pakko myöntää, että opiskelijoiden öisissä juhlissa oli oiva tilaisuus harjoitella kaikenlaista”, hän sanoi avatessaan korsettini nyörit kokonaan ja päästäessään rintani vapaaksi. 

Hengitin muutaman kerran tarkoituksettoman syyvään ja Henryn huomio kiinnittyikin hetkeksi kohoileviin, pehmeisiin rintoihini. 

”Harjoituspareista ei varmaan ollut puutetta. Olivatko he kauniita tyttöjä?” 

Henry hyväili nyt toista rintaani, jota aluspaita vielä hieman peitti. ”Jotkut kauniita, jotkut viehättäviä, jotkut jotain muuta. Mutta kaikki olivat hivuttamista harjoittelivia elementaristeja. Seksi on äärimmäinen hivutusharjoitus, johon pystyvät vain taitavimmat. Ja sellainen, jota ei voi suorittaa oppitunneilla.” 

Hän puristeli kovettunutta nänniäni sormiensa välillä ja sai minut huokaamaan.

Selkärankaani pitkin kulki vire – samanlainen kuin aiemmin, mutta heikompi. 

”Ymhh..”, minulta pääsi. 

Olin ehkä aikonut ilmaista hieman pidättyneemmin, että tunnistin hivutuksen, mutta Henry kosketti juuri huulillansa solisluutani. Hän hamusi tiensä kaulalleni ja reitti jatkui leukani kärkeen. Väre ihoni sisäpuolella oli noussut niskaan ja vahvistunut. 

Henry mumisi leukakuoppaani: ”On outoa, kun et pane vastaan.” 

”Miksi minun pitäisi panna vastaan”, ynähdin yllättyneenä, ”tämähän on mahtah...” 

Sanani katosivat suudelman sekaan. Sitten Henry pyörähti pois päältäni, mutta tunsin hivutuksen lämmön yhä sykkivän sisälläni. 

”Olen tottunut, että toinen elementaristi vastaa omalla elementillään. Sinun kanssasi pitää muistaa olla erityisen varovainen, etten innostu liikaa ja unohda, että sinä et voi ylipäänsä valmistaa pidäkkeitä”, hän sanoi hieroen sormiani omiinsa.

Olimme hetken aikaa hiljaa ja keskityn siihen kuinka hän virtasi ihoni alla. Tutkimusretki pysähtyi hieman napani alle. Puristin hänen kättään. 

”Saat sinä mennä alemmaksikin.” 

Henryn hengitys oli tihentynyt omani tahdissa. ”Tuosta alemmas edetään yleensä fyysisesti, siis perinteisellä tavalla”, hän huohotti. 

Nousin ylös ja Henry joutui irrottamaan otteensa. Liu´uin ulos puvustani, mikä oli helppoa, sillä sen päällä pysyminen perustui pelkästään yläosan korsetin kireyteen. Alusmekko putosi samaan myttyyn. Palasin sängylle ilkialasti ja Henryn tuijottaessa vartaloani silmät suurina. Hivutus oli häipynyt pieneksi kihelmöinniksi ympäri yläkehoani. Oloni oli huumaava. 

”Hoitele nämä kohdat sitten perinteisellä tavalla”, kuiskasin ja johdatin hänen kämmenensä lonkkaluuni kaarelle.

Henry vetikin minut tiukkaan lähelleen ja samalla tunsin kuinka hivutus syöksähti napaani murtuvana aaltona lävitseni. 

”Haluan sinua”, hän valitti hiuksiini. 

”Pelkäätkö, että olisin epätyydyttävä kumppani?” kähisin, sillä minäkin halusin häntä. 

Henryn kädet liikkuivat kuumeisesti alaselälläni ja pakaroillani. 

”En helvetissä. Olen halunnut sinua siitä asti, kun käsitin, että rääkyvästä räkänokasta on tosiaan kasvanut hekumallinen neito.” 

Hänen sanansa hivelivät minua lähes yhtä paljon kuin hivutus, joka tuntui hetki hetkeltä yhä vahvemmalta. Hänen äänensä oli matalan samettinen pidätetyn himon vuoksi. Yhtäkkiä Henry käänsi minut selälleen ja suuteli huulian rajusti. Käteni juoksivat kuin käskystä hänen housuilleen ja alkoivat repiä niitä pois.

Hän ei yrittänyt auttaa eikä estää minua, sillä oli aivan liian kiireinen suudellessaan ensin kaulaani sitten rintojani. Hivutuksen paine siirtyi aina niihin kohtiin, joita hän suullaan hyväili. En ollut kokenut koskaan mitään sellaista. Aivan kuin minua olisi kiihottanut kaksi rakastajaa samaan aikaan, toinen brutaalimpi, toinen hellääkin hellempi. Hänen suunsa pysähtyi navalleni, kun hän kiihtyvän huokailuni herättämänä näytti muistavan, että hänellä oli yhä housut jalassa. Hän auttoi minua työntämään ne lipsuvilla käsilläni alas. Vetäydyin enemmän sängyn päälle ja hän tuli perässä asettuen yläpuolelleni. Vein käteni tunnustelemaan hänen kaluaan ja tunsin kuinka voimakas hivutussykäys ulottui tällä kertaa läpimärän alapääni rajoille.

”Kohota lantiotasi”, Henry mörähti katkonaisesti. 

Tiesin kyllä mitä piti tehdä ja sisuunnuin hänen käskyttävästä huomautuksesta hieman. Sillä oli yllättävä seuraus. Seuraava sykähdysaalto pysähtyi napaani ja jatkoi siitä menoaan hidastetusti alaspäin. Nautin siitä suunnattomasti. Henryn silmissä oli villi ja onnellinen katse. Olin avannut haarojani ja nostanut lanteitani ja Henry tunkeutui nyt hitaan kuumeisesti sisääni. Hänen huulensa suutelivat kiivaasti omiani. Lopulta hän siirsi otsansa solisluukuoppaani. Tukahdutimme kovenneet ähkäisymme parhaaksi katsomallamme tavalla, Henry ihooni ja minä hänen hiuksiinsa. Henry ja hivutus liikkuivat minussa samassa nopean huumaavassa rytmissä. Kun lisäsin siihen oman lantioni keinunnan, oli lopputulema sellainen, että päästimme molemmat pian viimeisen pitkän ja tyydyttyneen huokaisun.

Henry liikkui viivytellen pois päältäni ja kiskaisi minut viereeni päästyään kainaloonsa. Hän hieroi otsaani nenällään.

”Se oli ihanaa. Ja sinulla on näköjään salaisia elementaristisia kykyjä”, hän suhahti pehmeästi. 

En jälkihuuruissa tajunnut mitä hän puhui. ”Miten niin? Minä toimin samoin kuin Thomasin kanssa.” 

Henry puristi minua hieman tiukemmin. ”Onko Thomas teidän tallimestarinne? Pitäisikö minun olla mustasukkainen?” hän kysyi muka loukkaantuneella äänellä, kun olin ottanut puheeksi toisen miehen. 

Pääni oli selvinnyt vähän ja minua harmittavat lapselliset sanani. ”Unohda koko Thomas. Tämä oli taivasta verrattuna harjoitteluuni hänen kanssaan. Mitä tarkoitat salaisilla kyvyilläni?” 

Henry hamusi huuliani ja kutitteli niitä hetken kielellään ennen kuin vastasi. ”Sinä olet hyvin heikko elementaristi. Siksi pystyit hidastamaan hivutuksen aiheuttamaa sykäystä. Heittäsin lonkalta, että elementtisi on vesi, mutta se on vain arvaus.”

Pohdin hänen sanojaan, kun mieleeni pamahti ilmiselvä, mutta kysymättä jäänyt kysymys. 

”Mikä sinun elementtisi on?” kysyin hieroen hänen hartiaansa. 

”Tuli. Ja tuli ja vesi sopivat erittäin hyvin yhteen”, Henry sanoi kyhnyttäen vastaavasti minun olkapäätäni. 

Juhlien äänet saattoi erottaa jostain kaukaa. Ne jatkuivat vielä. Todellisuus puski aivoihini. Meidän olisi palattava pian, ettei kukaan tajuaisi, että olimme kadonneet täysin. Henry näytti lukeneen ajatukseni. Hän irrottautui minusta vastentahtoisesti ja alkoi hakea housujaan hämärän huoneen lattialta. Minä en noussut vielä ja hän katsoi minua haluavasti pukiessaan päälleen. Loppujen lopuksi saimme kiristettyä korsettinikin nauhat niin, että ne näyttivät lähes siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Hipsimme takaisin juhliin ja liityimme sulavasti joidenkin yliopiston professoreilta näyttävien miesten ja aatelisnaisten keskusteluun. 

”...juuri hominis interest, se mikä on tärkeää ihmiselle, on tutkimukseni ohjenuora”, lopetti valkoviiksinen herra puheenvuoronsa. 

Jouduimme kumpikin hillitsemään hihityksen, sillä olimme juuri tehneet jotain erittäin hominis interest, mutta sitä ohjenuoranaan käyttävä opettaja saisi kyllä pikaiset potkut. Valkoviiksi huomasi Henryn ja tiedusteli häneltä bysanttilaisen tutkimuksen tuulista. Jätin hänet vastaamaan innokkaalle professorille ja etsin kreivin hyvästelläkseni hänet. Olin juhlinut tarpeeksi sille illalle. 

Seuraavana päivänä sain pienen kiitoskortin, jossa nuori kreivi Henry Carvani toivoi pikaista jälleen näkemistä vanhan leikkitoverinsa kanssa.

-Roona-