Heippa!
Kenneth
Branaghin elokuva perustuu Agatha Christien samannimiseen Hercule Poirot
-mysteeriin. Pääosia esittävät Branagh itse (Hercule Poirot), Tom Bateman
(Bouc), Annette Benning (Euphemia Bouc, edellisen äiti), Gal Gadot (Linnet
Ridgeway), Armie Hammer (Simon Doyle), Emma Mackey (Jacqueline de Bellefort),
Rose Leslie (Louise Bourget, Linnetin palvelijatar), Letitia Wright (Rosalie
Otterbourne), Sophie Okonedo (Salome Otterbourne), Russell Brand (Windlesham),
Ali Fazal (Katchadourian, Linnetin serkku), Jennifer Saunders (Marie van
Schuyler, Linnetin kummitäti) ja Dawn French (Bowers, edellisen seuralainen).
Jotenkin
pidin tästä enemmän kuin Idän pikajunasta ja toisaalta elokuva oli tyhjä. Jos
aloitetaan ensin hyvistä jutuista. Branagh on kääntänyt omaa näyttelemistään ja
manerisointiaan asteen verran pienemmälle, mikä tekee hänen Poirot´tistaan heti
miellyttävämmän hahmon. Kautta linjan koko näyttelijäkaarti näyttelee
erinomaisesti. Vaikutuksen teki erityisesti harvinaisessa vakavassa roolissa
nähtävä Russell Brand. Gal Gadot on Linnetinä glamourin huipentuma.
Erillismaininnan ansaitsee myös Letitia Wright, joka puhaltaa sielua varsin
suoraviivaiseen hahmoon. Roolitus onkin etenkin naisten osalta täynnä
tähtipölyä.
Puvustus
on luonnollisesti upea. Elokuvan värimaailma vaikuttaa myös tarkkaan
mietityltä. Se on runsas, mutta ei aivan kuitenkaan. Aivan kuin alkukohtausten
mustavalkoisuus olisi hyvällä tavalla jäänyt kummittelemaan taustalle. Mistä
pääsenkin alkukohtauksiin ja Poirot´lle ilmeisesti tätä varten luotuun
taustatarinaan. Pidin mustavalkoisuudesta, vaikka oli kyllä vaikea kuvitella
Poirot`a sotaan. Tai Branagh´n Poirot´n voi kuvitella sinne helpommin kuin sen
kuvan, mikä Poirot´sta yleensä on (ie. Suchet). Oli aika kiinnostava ajatus,
että Poirot olisi kasvattanut kuuluisat viiksensä peitelläkseen kasvoihin
tullutta sotavammaa. Oli muuten hauskaa, että Poirot´n kapteenin esittäjä oli
viiksinen sekä niin Branaghin että Poirot´n näköinen, että katsoja alkoi
ihmetellä, miten kummassa Poirot on päätynyt johtamaan sotilaita. Poirot
rakastettu Katherine jäi minulle vähän irtonaiseksi ja laihaksi hahmoksi.
Olisin kaivannut viittausta siihen, missä he olivat tutustuneet tai jotain muuta,
mikä olisi selittänyt heidän ilmeisesti varsin syvää rakkauttan.
Tarinasta
sinänsä en pitänyt kovin paljon. Se oli itse asiassa aika tylsä, melko vähän
tapahtui. Idän pikajunan lähes klaustrofobinen suljetus mysteerin jännite oli
poissa eikä sitä oikein korvannut mikään. Linnetin murha oli niin selvästi
tarkoin harkittu (tähän päätelmäänhän Poirot´kin heti päätyi), että ei tullut
sellaista tunnetta, että kuka tahansa voi olla seuraava kuten Idän pikajunassa.
Arvelinkin melko pitkälle elokuvaa, että Linnetin murha jää ainoaksi. Toiseksi
murhatuksi olisin veikannut enemmin aviomies Simonia.
Kuolema
Niilillä on miellyttävä, joskaan ei maailmoja räjäyttävä leffa. Voin suositella
sitä katsottavaksi jopa teatterissa ja ilman muuta sitten ainakin
suoratoistopalvelusta, mihin ikinä niistä se tuleekaan.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti