Moikka!
Tässä osassa keskitytään Sheilan veljeen Freddy. Edelleen ollaan samassa sairaalassa, jossa sisarusten äiti on syöpähoidoissa. Inspiskappale on Pray (Youtube)
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Sairaalan kappelissa on puiset penkit niin kuin kirkossa. Muistan kuinka istuin pienenä aamumessussa ja pidin siitä. Kirkossa haisi minusta kivalle. Ei saa sanoa haisee, Sheila tärkeili aina ja läpsäisi minua, pitää sanoa tuoksuu. Sairaalan kappelissa haisee desinfiointiaineelle. Mekaanisella laitteella voi sytyttää sähkökynttilän itsensä tai läheisensä muistoksi. He pelkäävät, että koko paikka palaa poroksi, jos sairaat ja heidän yliliikuttuneet omaisensa saavat leikkiä oikean tulen kanssa. Alttarilla olevassa kuvassa mies kantelee sänkyään ja Jeesus seisoo taustalla käsi kohotettuna. Tunnen tarinan, siitä puhuttiin pyhäkoulussa.
”Ota vuoteesi ja käy.”
Taiteilija on maalannut Jeesuksen näyttämään vihaiselta kuin yrittäisi sanoa, että sairaiden on syytä parantua ripsakkaasti ja sitten hipsuttaa maallisine tomumajoineen muualle sairaalan tiloja tukkimasta.
Minun
pitäisi mennä katsomaan äitiä. Sheila on varmaankin jo siellä. En kuitenkaan
saa itseäni liikkeelle. Äidin näkeminen sängyssä kytkettynä kaikkiin niihin
koneisiin tekee pahaa. Menetyksen pelko saa ristiriitaiset ajatukset mylläämään
mielessä. Ajattelen kuinka surullista on, ettei äiti koskaan näe minun
lapsiani, vaikka tiedän ihan hyvin etten ole koskaan edes aikonut hankkia lapsia.
Olen kuvitellut, että minusta tulee outo eno Sheilan lapsille. Sheila ja Mark
ovat kuitenkin siirtäneet vauvantekoaikeitaan, sillä meidän on ensin selvittävä
omien vanhempiemme kuolemasta. Isä ei tietenkään kuole vielä aikoihin, mutta
meistä on tullut hänelle kuolleita, kun Alzheimerinpiru on vienyt häneltä
viimeisetkin meidän syntymämme jälkeiset muistot.
Minä
olen pahimman luokan pelkuri. Tunnen sen luiden ytimiä myöten. Yleensä öisin,
unen läpi. Sheila käy säännöllisesti katsomassa isää. Minä en ole pystynyt sen
kerran jälkeen, kun isä ei koko vierailulla muistanut kuka olin ja kehotti
Sheilaa käskemään minut pois. Laitan sormeni ristiin, jotta näyttäisin
rukoilevalta, jos joku sattuu tulemaan kappeliin. Oikeasti rukoilin viimeksi
siellä pyhäkoulussa. Kadehdin nyt meidän opettajaamme, jolla uskoin olevan
henkilökohtaisen suhteen Jumalaan. Hän näytti käyvän yksityisiä keskusteluja
Ylemmän kanssa ja minä osaan lukea vain Isä meidän ulkomuistista. Pyytäisin
mielelläni, että vanhempani paranisivat. Se on tietysti hirveän suuri pyyntö,
mutta se lopettaisi luupelkoni... ja olisi itsekäs. En välitä isästä ja
äidistä, haluan vain, että oma tuskani loppuu.
Nuori nainen kopistelee sisään ja menee istumaan etupenkkiin. Hän laittaa kasvot käsiinsä ja alkaa selkeästi itkemään. Kiusaannun äkkiä, sillä minun pitäisi varmaan mennä lohduttamaan häntä tai ainakin tarjoamaan nenäliinaa, mutta minulla on omat sydänkipuni hoidettavana. Pian saapuu vanhempi mies, kaiketi hänen isänsä, joka menee tytön luokse. Kuulen heidän hiljaisen supatuksensa. Tyttö ei ole ehtinyt kuolevan isoisänsä rinnalle, vaikka hänet on kiireen vilkkaa lennätetty toisesta maasta.
”Ukki tiesi, että olet tulossa, Maria.” Mies auttaa tytön ylös.
Kun he ovat kohdallani, kuulen aivan yllättäen: ”Otamme osaa.”
Olen niin hämmentynyt, että nyökkään ja murahdan jonkun kiitoksen
tapaisen sanan. Sitten he ovatkin jo tiessään.
Minä
toivon tuplavoittoja. Mutta hävijäjät ottivat juuri osaa suruuni, jota ei vielä
edes ole olemassa. Ihan kuin jossain Raamatun tarinassa. Sellaisessa, jossa
opetuslapset kysyvät tyhmiä ja Jeesus vastaa heille viisaasti vertauksella.
Nuosen ylös. Täällä kappelissa ei ole minulle mitään. Äidin huoneessa sen
sijaan on. Ja siellä minä aion olla, kun hetki koittaa. Itkeä ja kirota ja
rukoilla. Puristaa äidin kättä ja sanoa kuinka paljon rakastan. Ja puristaa
Sheilan kättä ja sanoa kuinka paljon rakastan. Etten vain jättäisi sanomista
siihen viimeiseen paperin ohueen henkäykseen. Ja isälle minä osoitan, että hän
voi olla pojaton, mutta minä en ole isätön.
Olen oikeastaan onnellinen, ettei ole käynyt päinvastoin. Että pelko asuisi sydämessä ja kipu luissa. Sillä kipuinen sydänkin voi olla rohkea ja pelkäävät luutkaan eivät anna periksi paineen alla.
”Freddy!” äiti ja Sheila hymyilevät,
kun huomaavat minut ovelta.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti